Ruudinhaju! -- Huumaten se kulki
yli vanhan, raihnaan maailman,
niinkuin myrkky -- toisista kuin pihkantuoksu -- sulki
lännest' itään syliins' Euroopan.
Nenää kutitteli, maksaa kouri:
Viime tuomiosta heikot sielut houri,
-- eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan.
-- Mutta ylevästi me, jos kukaan,
suutari ja minä, kuuntelimme
sodan alkavata jylinää.
(Tosin kauas siit' on kaupunkimme
jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)
"Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko.
"Pois on kansoista koht' unteluus,
kuka kestää, sen on päivä uus,
sen on nousu taas kuin aamurusko!
Veriin sukupolven huomisen
syttyy miehuus sankar'aikojen!"
(Hm! -- jo aviossaan kuhertelu-ajat
molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat,
tanssit, lemmen hip! ja hellerei!
enää meitä tyydyttäneet ei;
se on: olimme sill' astehella,
jolloin kohtaa jälkipolvien
tanut miehet alkaa ajatella,
mutta löyhät luonteet naukkaella
vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)
Luoda sekä hävittää -- kas siinä
miehen toimi on ja tarkoitus;
ainahan se historiasta nähdään:
rappeutumisaikoina vain, niinä,
jolloin sylikoira miehest' tehdään,
vallass' on vain veltto rakkaus.
Mut on miehuuden taas vuoro nousta:
jälleen käsi tapaa peistä, jousta,
jälleen liikahtaa on miehen halu,
tuliluikku taas on taikakalu,
kallis niinkuin muinen morsian
eessä yljän isäks aikovan;
jälleen riistan kaatoon rinta halaa,
-- vaimon lempeen väsähtää jo salaa,
oikoo jäsenensä kytketyt,
nukkuu levotonna yöt, -- niin mekin nyt.
Vissin määrän sodan taktiikkaa
ymmärsin mä nykyaikaista,
mut en vähän vähää praktiikkaa:
miten tähdätä ja laukaista.
-- Suutari ne paremminkin ties,
vihjaan: "Kerran metsällekin, mies!"
"Entä pyssyt?" -- "Pyykköskältä lainaa,
yksi riittää, sopu neuvot suo!"
Itse Pyykkönen jo oli vainaa,
suuri riistansaaja tuo,
mut ol' lesken lupa lainaella
hänen pyssyään pois roposella.
Päätetty -- ja päälle kättäkin,
kaksi kättä kuumin jäntehin:
toinen kalvas, sini-suonikas,
toinen tumma, kova, -- maatias.
-- Uneton ja tunnetäysi yö,
ihmeen täytenä myös sydän sykkii...
Kello kehrää, -- viittä kai jo lyö --.
Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.
Vihdoin kuusi huomisaamuna --.
Armas parhaimmallaan siki nukkuu;
portaille ma puikin haamuna:
koko maailmahan sumuun hukkuu...
"Entä..." -- haistan, säpsähdän -- "jos tää --"
-- haistan -- "ruudinhajua jos --". "-- Pihkaa!"
-- pihakoira pärskii, äimistää.
"Kiitos taivaan!" tuumin salavihkaa.
"Koti kallis rauhaan jää!"
Heikko vihellys. Se on: "All right?
Joko viime varustelus teit?"
Tavan mukaan suutarikin on
tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa,
minkä värisenä päivä puuntaa:
kuumeinen? -- vai tyly, hehkuton --?
"Heti!" -- Epäröinti tipotiessään.
Laukku selkään, miekka -- ei, vain puukko
vyölle, -- huomiseen jää aamusuukko,
kun saa kallis takaisin mun miessään --.
"Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin
vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!"
Väleen polku metsään vetää alkaa,
siellä suutari jo tutkii asettaan.
"Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!"
Sydän tuskin kestää intoaan.
Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.
-- Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.