Kaksi meit' on kunnon naapuria,
kaksi nuorta, oivaa perheenisää,
(aviossa kaikkein toivorikkaimpia,
mikä yhteisymmärrystä lisää);
tosin suutari vain hän,
-- minä koulumaisteri, -- siis arvolt' enemmän.
Mutta arvoeroista me viisi,
hartaat veljekset ain olemme:
samat halut loihtii meihin joskus Hiisi,
samat polut silloin polemme,
-- unhoittuupa kallis koti, perhe,
päiväks pariksi pois katoamme;
sattuu, -- sattuu ehkä pieni erhe,
mut on nuoruutemme puolellamme!
Yhteen vetää meitä vielä muu:
luontoon meillä sydän lumoutuu,
niinkuin vainen armaihimme, -- aina,
milloin mielt' ei ainut suru paina,
kohtalomme ainut, pieni ilkku:
hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.
Yhteen vetää muukin luonteenlaatu:
hengen hurma, -- suutarin kai saatu
tuiman pikilangan laulusta,
minun -- kirjoista ja koulusta;
se on: tarve sankaruuden tajuun,
kaipuu kunniaan, -- niin, vaikka ruudinhajuun!