IV.

Tulipalo säikytti meidän joentakaisen väestömme eniten sen vuoksi,

että se oli ilmeinen murhapoltto. Merkillisintä oli, että samassa

kuin kajahti huuto: »palaa», samassa kajahti toinenkin huuto:

»špigulinilaisten sytyttämä murhapoltto». Nythän me tiedämme jo

liiankin hyvin, että kolme špigulinilaista oli todella ottanut osaa

murhapolttoon, mutta — siinä ne sitten olivatkin kaikki. Sekä yleinen

mielipide että oikeus julisti kaikki jäljellä olevat tehtaalaiset

viattomiksi. Paitsi näitä kolmea roistoa, joista yksi saatiin kiinni ja

tunnusti tekonsa (mutta joista kaksi on vielä par'aikaakin kateissa),

murhapolttajien joukossa myös oli epäilemättä Fedjka-pakkotyövanki.

Tämä on kaikki, mitä toistaiseksi on tullut tietoon tapahtumasta. Mitä

taas tulee arveluihin, niin sehän on toki aivan eri asia. Minkä nojalla

nämä kolme roistoa lienevät toimineet, olivatkohan he olleet jonkun

johdon alaisina? Kaikkeen tähän on hyvin vaikea vastata, yhä vielä

nytkin.

On kiittäminen valtavaa tuulta ja joentakaisen kaupunginosan

kauttaaltaan puisia rakennuksia sekä sitä, että oli sytytetty kolmesta

eri kohdasta, siitä, että tulipalo levisi nopeasti ja otti valtaansa

uskomattomalla voimalla kokonaisen korttelin (muuten, oikeastaan

lienee sytytys tapahtunut kahdelta eri puolelta: kolmas oli huomattu

ja saatu sammumaan melkeinpä samana hetkenä, kuin se oli saatu

syttymäänkin, josta tulee puhe myöhemmin). Mutta pääkaupunkilaisten

sanomalehtien maaseutukirjeissä meidän onnettomuuttamme kuitenkin

hieman liioiteltiin: koko Joentakaisesta lienee kaiken kaikkiaan

palanut tuskin neljättä osaa (ehkäpä vähemmänkin), liioittelematta

puhuen. Meidän palokuntamme, vaikka se onkin heikko verrattuna

kaupunkimme pinta-alaan ja väestön lukumäärään, toimi kuitenkin sangen

täsmällisesti ja uhrautuvaisesti. Mutta tuskinpa se olisi mahtanut

paljoakaan, väestön myötätuntoisesta avusta huolimatta, jos tuuli

ei olisi aamupuoleen kääntynyt ja aivan päivän koittaessa kokonaan

lakannutkin. Kun minä kaikkiaan noin tunnin kuluttua tanssiaisista

lähtöni jälkeen saavuin Joentakaiseen, tuli oli päässyt jo täyteen

valtaansa. Samansuuntaisesti joen vartta kulkeva katu oli ilmi

liekeissä. Oli valoisaa aivan kuten päivällä. Tuskin minun tarvinnee

kuvata yksityiskohtaisemmin tulipaloa. Kuka Venäjänmaassamme

ei sellaista olisi nähnyt? Liekehtivää katua lähinnä olevissa

kadunnurkkauksissa oli tungos ja hyörinä aivan kuvaamaton. Tulen

odotettiin ulottuvan tänne aivan varmasti, ja asukkaat kantelivat jo

ulos omaisuuttaan, mutta eivät kuitenkaan poistuneet vielä asuntojensa

luota, vaan istuivat odotellen kadulle laahatuilla arkuillaan,

höyhenpatjoillaan, kukin oman ikkunansa alla. Osa miesväestä teki

vaivalloista työtä, hakkasi säälimättömästi pirstaleiksi aitoja,

vieläpä kokonaisia asuinhökkeleitäkin, jotka sattuivat olemaan tulta

lähempänä tuulen alla. Vain unesta havahtuneet lapsoset itkivät,

ja naiset ulisivat voivotellen ehdittyään hädin tuskin pelastaa

talouskalunsa. Ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada turvaan

omaisuuttaan, tekivät pelastustyötä ääneti ja reippaasti. Kipinöitä

ja poukkia lenteli usein hyvinkin kauas, ja niitä sammutettiin,

mikäli se oli mahdollista. Tulipalopaikalla tunkeili katselijoita,

joita oli kerääntynyt kaupungin eri puolilta. Toiset auttoivat

sammutustyössä, toiset katsoa töllistelivät vain asianharrastajina.

Suuri tuli tekee öisin aina kiihoittavan ja hauskuuttavan vaikutuksen.

Tähän vaikutukseen perustuu ilotulitus. Mutta ilotulituksessa tulet

järjestyvät kauniisiin, säännöllisiin kuvioihin, ja koska tällainen

on vielä aivan vaaratonta, niin se synnyttää iloisen ja keveän

vaikutuksen kuten lasillinen samppanjaa. Aivan toisin vaikuttaa

todellinen tulipalo: siinä on kauhua ja henkilökohtaisen vaaran tuntua,

mutta kuitenkin myös jonkinlaista ilahduttavaa vaikutusta, tuossa

yöllisessä tulessa, joka herättää katsojassa (ei kuitenkaan tietenkään

juuri siinä henkilössä, joka on itse joutunut palosta kärsimään)

jonkinlaista ajatuksen häiriötä, niin että se tuntuu viehättävän

hänen omaa hävittämisvaistoansa, jollainen valitettavasti piilee

jokaisessa ihmisessä, vieläpä kaikkein rauhallisimman perheellisen

nimineuvoksenkin sielussa... Tämä kaamea tunne on kuitenkin melkein

aina huumaava. »En todellakaan tiedä, voisiko joku katsella tulipaloa

tuntematta jonkinlaista mielihyvää?» Näin aivan sanasta sanaan,

näin sanoi minulle kerran Stepan Trofimovitš, palattuaan katsomasta

yöllistä tulipaloa, jonka hän oli sattumalta joutunut näkemään, ja

siis vielä tämän näyn ensi vaikutelman lumoissa. Tällainen yöllisen

tulen harrastaja saattaa tietenkin itse hyökätä ensimmäisenä tuleen

pelastamaan lasta tai vanhaa eukkoa, mutta tämähän on jo jotakin aivan

toista.

Tunkeillen uteliaan joukon jäljessä jouduin ilman enempiä

kyselyjä kaikkein vaarallisimmalle pääpaikalle, jossa huomasin

lopulta Lembkenkin, jota olin lähtenyt etsimään itsensä Julija

Mihailovnan määräyksestä. Hän seisoi siellä mitä ihmeellisimmässä ja

epätavallisimmassa asennossa maahan kaadetun aidan pirstaleella, ja

vasemmalla, noin kolmenkymmenen askelen päässä hänestä, kohosi melkein

jo loppuun palaneen kaksikerroksisen puutalon musta runko, jonka

molemmissa kerroksissa oli ikkunoiden asemesta vain reiät, jonka katto

oli romahtanut sisään ja jonka hiiltyneitä seinähirsiä vielä paikka

paikoin tuli nuoleskeli. Syvällä pihalla, noin kahdenkymmenen askelen

päässä palaneesta talosta oli alkanut hehkua sivurakennus, joka myös

oli kaksikerroksinen ja jota palokuntalaiset koettivat kaikin voimin

suojella. Oikealla palokuntalaiset ja muu väki koettivat myös saada

säilymään puisen rakennuksen, joka vielä ei ollut syttynyt, vaikka jo

muutamia kertoja tuli oli siihen tarttunutkin, ja joka epäilemättä oli

lopulta saava saman kohtalon osakseen kuin toisetkin. Lembke huitoi ja

huusi, kasvot päin sivurakennusta, ja antoi määräyksiä, joita kukaan ei

kuunnellut. Ensin luulin, että hänet oli jätetty kokonaan oman onnensa

nojaan. Ainakin se sankka ja hyvin erilainen väkijoukko, joka häntä

ympäröi, jossa kaiken muun kansan seassa oli myös herrasväkeä, vieläpä

tuomiokirkon esipappikin, ei puhutellut häntä eikä yrittänyt viedä

häntä syrjemmäksi, vaikka kuuntelikin häntä uteliaana ja ihmetellen.

Kalpeana ja säteilevin silmin Lembke lausuili mitä ihmeellisimpiä

asioita. Päälle päätteeksi hän oli vielä ilman hattua, jonka hän oli

kadottanut jo aikoja sitten.

— Murhapoltto! Nihilismiä! Se, mikä kerran hehkuu, on nihilismiä! —

kuulin kauhukseni, ja vaikka ei tässä ollutkaan mitään ihmettelemistä,

niin silminnähtävä todellisuus vaikuttaa siitä huolimatta kuitenkin

aina tärisyttävästi.

— Teidän ylhäisyytenne, — hänen luoksensa oli ehtinyt poliisi, —

jospa te suvaitsisitte mieluummin hakea kotoista rauhaa... Täällä

seisominenhan on teidän ylhäisyydellenne suorastaan vaarallista.

Tämän poliisin, kuten sain tietää myöhemmin, oli poliisimestari

tahallaan jättänyt Andrei Antonovitšin lähettyville seuraamaan tämän

toimia. Hänen oli pitänyt, mikäli se olisi ollut suinkin mahdollista,

koettaa saada tämä lähtemään kotiin, ja vaaran uhatessa hänen oli

käsketty käyttää suorastaan väkivaltaakin, — mikä tehtävä nähtävästi

olisi käynyt jo yli hänen voimiensa.

— Palosta kärsineiden kyynelet kyllä kuivataan, mutta kaupungin ne

sittenkin polttavat. Se on neljän roiston työtä, neljän ja puolen.

Vangittava tuo roisto! Hän tunkeutuu perheiden kunnian varjoon. Talojen

sytyttämiseen on käytetty kotiopettajattaria. Se on alhaista, alhaista.

Voi, mitä tuo tuolla tekee! — hän huudahti huomatessaan yht'äkkiä

liekehtivän sivurakennuksen katolla palokuntalaisen, jonka alla katto

oli jo syttynyt ja jonka ympärillä tuli jo leimahteli; — vetäkää alas,

vetäkää, hän putoaa, hän palaa, sammuttakaa hänet... Mitä hän tekee

siellä?

— On sammutustöissä, teidän ylhäisyytenne.

— Tämä ei ole todellista. Tuli palaa ihmisten mielissä eikä talojen

katoilla. Tuokaa hänet alas. Ja heittäkää kaikki sikseen! Parasta on

heittää sikseen! Parasta heittää sikseen! Eiköhän se parhaiten jotenkin

itseksensä... Ai, kuka siellä itkee? Eukko? Eukko huutaa, miksi eukko

on unohdettu sinne?

Palavan sivurakennuksen alimmassa kerroksessa valitti todellakin

sinne unohdettu, kahdeksankymmenvuotias eukko, kauppiaan sukulainen,

kauppiaan, joka oli palavan talon isäntä. Mutta häntä ei oltukaan

sinne oikeastaan unohdettu, vaan hän oli itse mennyt takaisin palavaan

taloon, koska se vielä oli mahdollista, toteuttaakseen mielettömän

yrityksen, laahatakseen ulos nurkkakammiostaan, joka toistaiseksi

oli vielä tulelta säilynyt, höyhenpatjansa. Ollen tukehtumaisillaan

savuun ja kuumuuteen hän huusi, sillä tämä kammiokin oli jo syttynyt,

mutta kuitenkin hän kaikin voimin yritti vielä raihnaisin käsin sysätä

särkyneen ikkunalasin lävitse höyhenpatjaansa. Lembke hyökkäsi häntä

auttamaan. Kaikki näkivät, miten hän syöksyi ikkunan luo, sieppasi

patjan nurkan käteensä ja alkoi kaikin voimin riuhtoa sitä ulos

ikkunasta. Mutta pitipä juuri silloin onnettomuudeksi lennähtää katolta

irtaantunut laudanpätkä, joka putosi onnettoman päälle.

Se ei häntä surmannut, koska se lentäessään vain hieman hipaisi

hänen kaulaansa, mutta kuitenkin se katkaisi täydellisesti Andrei

Antonovitšin uran meidän kaupungissamme. Isku sai hänet menettämään

tasapainonsa, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Koitti vihdoin murheellinen ja synkkä aamu. Tulipalo oli hieman

hiljentynyt. Tuulta seurasi tyven. Ja sitten alkoi hienokseen

sataa, vettä tuli aivan kuin hienon seulan lävitse kaataen. Olin jo

Joentakaisen toisella sivulla kaukana siitä paikasta, jonne Lembke

oli kaatunut, ja täällä kansanjoukossa kuulin hyvin merkillisiä

keskusteluja. Oli paljastunut eräs sangen omituinen tapaus: aivan

korttelin reunalla, tyhjällä paikalla, vihannestarhojen takana, noin

viidenkymmenen askelen päässä muista rakennuksista oli aivan äsken

valmistunut pienehkö puurakennus, ja tämä yksinäinen talo oli syttynyt

melkeinpä ennen kaikkia muita, aivan tulipalon alkaessa. Vaikkapa se

olisi palanut poroksikin, niin pitkän välimatkan vuoksi tuli ei olisi

siitä voinut mitenkään levitä kaupungin muihin rakennuksiin eikä

päinvastoinkaan. Vaikkapa koko Joentakainen olisi palanut poroksi, niin

tämä talo olisi vaikkapa yksinään saattanut säilyä, olipa tuuli ollut

sitten millainen tahansa. Ei voinut muuta ajatella, kuin että se oli

syttynyt aivan erikseen, omasta aloitteestaan, ja oli selvää, miten

sen oli täytynyt tapahtua. Mutta tärkeintä oli, että se ei sittenkään

ollut ehtinyt palaa ja että aamupuoleen sen seinien sisällä havaittiin

tapahtuneeksi sangen merkillisiä asioita. Tämän uuden talon isäntä,

pikkuporvari, joka asui aivan laitakaupungin liepeellä, oli huomattuaan

uuden talonsa palavan juossut heti luo ja ehtinyt muutamien naapuriensa

avulla tukahduttaa tulen sekä singota kauas sytytetyt halot, jotka

oli ladottu seinän sivustalle. Mutta tässä talossa oli asukkaitakin:

— kaupungissamme varsin tuttu kapteeni sisarkultansa kanssa ja heidän

luonaan asuva keski-ikäinen apulaisvaimo. Ja kas, nämä asukkaat,

kapteeni, hänen sisarensa ja apulaisvaimo, kaikki nämä kolme havaittiin

tänä yönä murhatuiksi, ja nähtävästi vielä ryöstötarkoituksessa.

(Tänne oli näet poliisimestarikin kiiruhtanut tulipalosta ja oli

täällä silloin, kun Lembke parhaillaan riuhtoi höyhenpatjaa.)

Aamupuoleen tieto oli levinnyt jo laajalle, niin että kaikenkarvainen

suuri kansanjoukko, vieläpä palosta kärsineetkin, oli Joentakaisesta

tulvahtanut aukealle uuden talon luo. Oli suorastaan vaikeata päästä

liikkeelle, niin sankka parvi siellä oli väkeä. Minulle kerrottiin

heti, että kapteeni oli löydetty kurkku poikkileikattuna penkiltä, että

hän oli ollut täysissä pukimissa, että hänet oli varmaankin murhattu

juopuneessa tilassa, niin että hän ei ollut edes kuullut mitään, että

verta oli hänestä vuotanut »kuten härästä», että hänen sisarensa Marja

Timofejevna oli ollut kokonaan »pistelty» väkipuukolla ja että tämä

oli lojunut lattialla oven edessä, niin että saattoi aivan selvästi

arvata hänen puolustautuneen ja olleen käsikähmässä murhaajan kanssa.

Palvelijatar, jonka pää oli kokonaan murskattu, oli nähtävästi myös

ollut hereillä. Isännän kertoman mukaan kapteeni oli vielä eilen

aamulla käväissyt hänen luonaan juopuneena sekä kehunut ja näyttänyt

hänelle paljoja rahojaan, joita oli ollut ainakin kaksisataa ruplaa.

Vanha, kulunut, vihreä kapteenin lompakko oli löydetty lattialta

tyhjänä, mutta Marja Timofejevnan arkkuun ei oltu koskettu. Pyhäinkuvan

hopeainen kehys oli myös paikoillaan, eikä kapteenin vaatevarastoonkaan

oltu kajottu. Näytti siltä, että varkaalla oli ollut kiire, että hän

varsin hyvin tunsi kapteenin asiat, oli tullut varta vasten hakemaan

rahoja ja tiesi, missä niitä säilytettiin. Jos isäntä ei olisi ehtinyt

ajoissa paikalle, niin puut olisivat syttyneet, talo olisi palanut

ja palaneista ruumiista olisi ollut sangen vaikeata päätellä asian

oikeata laitaa.

Näin asia kerrottiin. Lisättiinpä kerrottuun vielä sekin tieto, että

tämän huoneiston oli vuokrannut kapteenille ja hänen sisarelleen

itse herra Stavrogin. Nikolai Vsevolodovitš, kenraalitar Stavroginan

poikakulta, itse oli muka käynyt vuokraamassakin, olipa pyytämällä

pyytänyt vuokraamaan sen hänelle, sillä isäntä ei ensin tahtonut sitä

antaa, koska oli aikonut järjestää taloonsa kapakan, mutta Nikolai

Vsevolodovitš ei ollut säikähtänyt vuokraa, vaan oli maksanut jo

puolesta vuodesta etukäteen.

— Tämä tulipalo ei ole tapahtunut suotta, — joku kuului sanovan

väkijoukosta.

Mutta enemmistö oli vaiti. Kasvot näyttivät synkiltä, mutta enempää

kiihtymistä en saattanut huomata. Ympärilläni kuitenkin yhä vain

puhuttiin Nikolai Vsevolodovitšista sekä siitä, että murhattu oli

hänen vaimonsa, että eilen hän oli maanitellut »kunniattomalla

tavalla» luoksensa täkäläisen huomatuimman perheen nuoren tytön,

kenraalitar Drozdovin tyttären, että häntä vastaan nostetaan kanne

Pietarissa ja että hänen vaimonsa nähtävästi on murhattu sen vuoksi,

että hän saattaisi mennä naimisiin neiti Drozdovan kanssa. Skvorešniki

oli vain kahden ja puolen virstan päässä täältä, ja muistan, miten

mieleeni tuli ajatus: Enkö lähettäisi tietoa tästä sinne? En muuten

huomannut, että kukaan olisi erikoisesti kiihoittanut kansanjoukkoa,

suotta olisi minun sellaista väittää, vaikka ohitseni vilahtikin

Pari, kolme »ravintolanaamaa», jotka aamupuoleen olivat ilmestyneet

tulipalopaikalle ja jotka minä heti tunsin. Erikoisesti painui

mieleeni erään laihahkon, pitkähkön pikkuporvari-nuorukaisen juopunut,

kiharainen, musta, kuten noella tuhrittu naama. Hän oli viilari, kuten

myöhemmin sain kuulla. Hän tosin ei ollut juovuksissa, mutta aivan

päinvastoin kuin muu väki, joka seisoskeli synkkänä, hän oli aivan

kuin aisoistaan irti. Tuon tuostakin hän puhutteli joukkoa, vaikka en

muistakaan hänen sanojansa. Kaikki se, minkä hän sai järjellisesti

sanotuksi, sisälsi tuskin muuta kuin: »Veljet hyvät, mitäs tämä nyt on?

Näinkö se sitten käykin?» ja näin sanoen hän huitoi käsiään.