Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
VIISAUDEN SANOJA
Mieleen pantavia kertoelmia
Kirj.
C. H. SPURGEON
Suomennos
TAMPEREELLA,
G. M. GIESCKE'N KUSTANNUKSELLA,
1898.
SISÄLLYS:
Mitä on ylpeys?
Hyvät työt ja särkyneet avaimet.
Huikentelevainen.
Näytelmä viidessä näytöksessä.
Paholaisen pidot.
" Itsevanhurskaat vieraat.
" Maallisesti viisas.
Tulen lävitse meneminen.
Velttouden pahat seuraukset.
Kööpenhaminan piiritys.
Uni Jumalan lahjana.
Ravintolan isännän rukous.
Kuoleman rangaistus.
Rowland Hill ja neiti Erskine.
Jumala kaikille puhuvana.
Epäluulonalainen ravintola.
Muutamia tavallisia hairahduksia.
Mitä on ylpeys?
Ei löydy mitään, jolla olisi niin helppo pääsy ihmisen sydämeen
kuin ylpeydellä, ei kumminkaan löydy yhtään pahetta, joka useammin,
painavimmin ja kaunopuhelijaimmin tuomitaan raamatussa.
Ylpeys on jotakin perusteetonta. Sen olemassa-olo on hiedalla; tai
pahemmin vielä niin, että sen perustus on laineilla, jotka huuhtovat
sen jalkoja; pahemmassa tapauksessa on se vielä kuplien päällä, jotka
hajoovat sen jalkain alla. Kaikista paheista on ylpeydellä huonoin
maaperä; ei sillä ole mitään kalliota maan päällä perustuksenaan.
Meillä on aihetta yhteen ja toiseen, mutta ei pienintäkään syytä
ylpeyteen. Ylpeys on jotakin, jonka täytyy olla meille luonnotonta,
sillä eipä meillä ole mitään ylpeilemisen syytä.
Sen lisäksi on ylpeys vielä ylitä järjetöntä kuin perusteetontakin;
sillä se ei kykene tuottamaan meille mitään etuja. Ei ole olemassa
yhtään viisautta itsensä suurentelemisessa. Muille paheille löytyy
jonkun verran puollustusta, sillä niillä näyttäisi jotain voitettavan;
ahneus, himollisuus ja nautinnon halu voidaan joissakin määrin
jättää lukuun ottamatta; ylpeä ihminen sitä vastoin myö sielunsa
sangen halvasta hinnasta. Hän avaa sydämensä sulut selki seljälleen
näyttääkseen kuinka tyhjä hänen sielunsa on; heti hyökkää tämä ulos, ja
kaikki on poissa, -- kaikki, joka oli tyhjää, niin että tyhjä tuulen
puuska, hyräilevä suosion sana -- kadottaa sielun, niin että jäljelle
ei jää pisaratakaan. Melkein jokaisesta muusta synnistä voimme edes
koota tuhkaa kun tuli on palanut; mutta mitä ylpeydestä jää jäljelle?
Ahneella on kiiltävä kultansa, mutta mitä on ylpeällä? Hänellä olisi
enemmän ellei hän olisi ollut ylpeä, eikä hän ole voittanut mitään.
Ei ylpeys voita kruunua; ihmiset sitä eivät koskaan kunnioita, ei
halveksitut orjatkaan, sillä kaikki ihmiset katsovat alaspäin ylpeän
nähdessään ja huomaavat häntä vähemmän kuin itseään.
Ylpeys on hulluin ominaisuus mitä voi löytyä; se elää omasta
elämän nesteestään; se riistää itse henkensä, kutoakseen verestään
purppuramanttelin hartioillensa; se kaivaa haudan rakennuksen alle,
kohottaakseen sen harjan pilviin. Ei mikään todista enemmän ihmisten
hulluutta kuin heidän ylpeytensä.
Sen lisäksi on ylpeys hyvin muutteleva; se vaihtaa muotoansa niin, että
sitä voi huomata missä muodossa hyvänsä; sen voi huomata yhtä hyvin
kerjäläisen ryysyissä kuin rikkauden loistossa.
Yhtä paljo löytyy ylpeyttä rikkaassa kuin köyhässäkin. Kengätön mies
saattaa olla yhtä ylpeä kuin jos hän ajaisi vaunuissa. Ylpeyttä
voidaan tavata kaikissa yhteiskunnan luokissa kaikellaisten ihmisten
keskuudessa. Toisinaan se esiintyy puhuen kauniisti yksilön vapaudesta
ja niin tulee siitä kalvinisti ja ollen mahtava silloin kuvitellusta
turvallisuudestaan, unohtaa luojansa, joka yksin voi uskomme elävänä
pitää. Ylpeys saattaa hyväksyä tunnustaakseen mitä uskonnon muotoa
tahansa; se voi olla suuresti kirkollinen ja palvella Jumalaa, komeissa
katedraaleissa se voi olla dissenteri ja mennä rukoushuoneisiin; se on
yleisin katoolinen olio maailmassa, se löytyy kaikissa kappeleissa ja
kirkoissa; mene minne tahansa, niin löydät aina ylpeyden. Se seuraa
meitä Jumalan huoneesen, se on mukanamme kotiin mennessämme, se löytyy
markkinapaikoissa ja pankeissa, kadulla ja kaikkialla.
Sallittakoon minun esittää kaksi muotoa, joihin se pukeutuu. Toisinaan
ilmestyy ylpeys uskonnollisissa dogmeissa; se julistaa oppia ihmisen
itsensä riittäväisyydestä; se sanoo meille mitä ihminen _voi_
tehdä, eikä tahdo myöntää meidän olevan kadotettuja langenneita,
turmeltuneita olennoita, kuten todellisesti olemme. Se vihaa Jumalan
kaikkivaltiaisuutta ja ivaa hänen valintaansa. Jos sillä siis on tämä
lähtökohta, ottaa se toisen muodon; se myöntää että oppi vapaasta
armosta on tosi, mutta ei tunne sitä. Se tunnustaa, että vapahdus tulee
yksin Jumalalta, mutta kokee pakottaa ihmisiä etsimään taivasta omilla
töillään, vieläpä lainkin töillä. Ja niin ollen uskottelee se ihmisiä
ei yksin tyytymään Kristukseen lunastuksen työssä; ja kun tämä kaikki
on hajonnut ja kaikki oman vanhurskauden rääsyt palaneet, voi ylpeys
tehdä pesänsä yhtä hyvin kristityn sydämeen kuin synnin tekijänkin --
se kukoistaa itseriittäväisyyden nimellä, neuvoen kristittyä, että hän
on "rikas ja edistynyt hyvässä ja ei kaipaa ketään." Ylpeys puhuttelee
häntä hylkäämään jokapäiväisen armon, niin että mitä hän kerran on
tuntenut, on kyllin kaikiksi ajoiksi -- että hän tietää jo kyllin.
Ylpeys saa ihmisen unhottamaan "ett'ei hän vielä ole voittanut mitään;"
se ei salli ihmisen tavoitella tulevia asioita, unhottaen menneet.
Ylpeys tunkee uskovaisen sydämeen ja kiusaa häntä kulkemaan tietänsä
kunnes Herra on hänet pakottanut hengelliseen perikatoon; ylpeys on
pidättävä ihmistä kääntymästä Jumalan tykö. Ylpeys esiintyy tuhansissa
eri muodoissa; ei yksistään tuo kopea ja jäykkä herrasmies ole sen
edustaja; se on jotakin alhaista, matelevaa, tunkeilevaa laatua,
joka käärmeen tavalla hiipii sydämiimme. Se voi puhua nöyryydestä
ja esiintyä tomuna ja tuhkana. Olen tuntenut ihmisiä, jotka puhuvat
vihelijäisyydestään uskomattomimmalla tavalla ja tekeytyen sulaksi
nöyryydeksi, olivat he samalla kertaa ylpeimpiä raukkoja, joita voi
tavata. Ystäväni, ette voi kuvitella kuinka moneen muotoon ylpeys voi
pukeutua. Katsokaa tarkoin ympärillenne, tai pettää se teidät, ja kun
luulette olevanne tekemisissä enkeleitten kanssa, tulette tietämään
vastaan ottaneenne perkeleitä.
Ylpeyden todellinen valtaistuin on aina ihmissydän. Jos me toivomme
Jumalan armolla voivamme ajaa sen pois, on meillä ensimäinen työ
sydämemme kanssa.
Sallikaa minun esittää teille vertaus itämaisen kertomuksen muodossa,
joka selvemmin todistaa tätä totuutta. Viisas mies itämailla,
dervischi, tuli kerran matkoillaan ollessa vuorelle ja näki sen
kukkulalta hymyilevän laakson levenevän jalkainsa alla sekä joen, joka
juoksi sen keskitse. Aurinko lähetti säteensä joen ylitse, jonka vesi
heijasti ne puhtaina ja kauniina. Mutta kun hän laskeutui vuorelta
alas, huomasi hän, että joen vesi olikin kelvotonta ja savista.
Kohta sen jälkeen huomasi hän nuorenmiehen paimenen puvussa, joka
oli huolellisesti puhdistamassa vettä, tehdäkseen sitä kelvolliseksi
karjalleen. Ensin kaatoi hän veden astiaan, jonka antoi olla yhdessä
kohden, ja kun savi oli laskeutunut pohjalle, kaatoi hän nesteen
säiliöön. Toisessa paikassa johti hän virtaa sivulle ja antoi veden
juosta hiedan ja kivien yli, että se puhdistuisi kaikesta liasta.
Dervischi kiinnitti huomionsa tuohon nuoreen mieheen, joka näki noin
paljo vaivaa täyttäessään suurta säiliötä puhtaalla vedellä ja sanoi
hänelle: "poikani, mitä varten kaikki tämä työ? -- minkä tarkoituksen
sillä voitat?" Nuori mies vastasi: "Isäni, olen paimen; tämä vesi on
likaista, niin ettei karjani voi sitä juoda; olen sentähden pakotettu
näin vähitellen sitä puhdistamaan ja kokoan täten kyllin niille
juotavaa; mutta kovaa työtä se on." Tätä sanoessaan kuivasi hän hikeä
otsaltaan, sillä hän oli aivan väsynyt työstään. "Kyllähän olet työtä
tehnyt, sanoi vieras, mutta sinun vaivasi ei ole hyvin käytetty.
Puolella vaivannäöllä olisit saanut paremman tuloksen. Minä arvelisin,
että tämän joen lähde on sekainen, menkäämme yhdessä katsomaan sitä."
Sitte kulkivat he joitakuita peninkulmia virtaa ylöspäin, kaveten
monen kiven ylitse, sekä tulivat lopulta siihen paikkaan, josta virta
alkoi juoksunsa. Kun he lähenivät sitä paikkaa, näkivät he laumoittain
villejä eläimiä syöksevän metsään; nämät ne olivat, jotka tullessaan
juomaan sekoittivat veden jaloillaan. Molemmat matkamiehet löysivät
nimittäin avonaisen lähteen, josta vesi taukoamatta pulppusi, mutta
kun nämä eläimet lakkaamatta polkivat lähteen pohjaa, oli virta
aina sekainen ja savinen. "Poikani," sanoi tuo vieras, "ota nyt
suojellaksesi lähdettä, sillä lähde on virran alku; ja kun sen olet
tehnyt ja pidättänyt villit eläimet kaukana, tulee joki itsestään
virtaamaan puhtaana ja kirkkaana, etkä sinä tarvitse enää kauvemmin
jatkaa raskasta työtäsi." Nuori mies teki kuten hänelle neuvottiin ja
hänen tehdessään työtä, sanoi vieras hänelle: "Poikani, kuule tätä
viisauden sääntöä: jos olet paha, niin älä koe parantaa ulkonaista
elämääsi, mutta koe ensin ojentaa sydämmesi, sillä siitä virtaa koko
elämäsi toiminta, ja sinun elämäsi on oleva puhdas niin pian kun
sydämesi on puhdas". Jos siis tahdomme päästä vapaiksi ylpeydestä,
ei meidän tarvitse aloittaa vaatteistamme tai käyttää vierasta
kieltä, mutta rukoilkaamme Jumalaa, että hän puhdistaisi meidän
sydämemme ylpeydestä ja varmasti silloin, kun ylpeys on pois jumitettu
sydämestämme, on elämämme oleva nöyrä. Tee puu hyväksi, niin tulee
siihen hyvä hedelmä, puhdista lähde, niin on virtakin oleva puhdas.
Hyvät työt ja särkyneet avaimet.
Tapahtuma Niagaralla.
Usko on välttämätön vapahdukselle, sillä raamatussa sanotaan: työt
eivät voi meitä vapahtaa. Että jokainen ymmärtäisi mitä tarkoitan,
kerron yksinkertaisen kertomuksen asian valaisemiseksi. Pappi meni
eräänä päivänä saarnaamaan. Hänen tiensä kulki kukkulan ylitse, jonka
juurella uinuvat kylät levisivät kaunoina jäykkine viljavainioineen
auringon kultaisen valon valaisemina; mutta ei hän niitä katsellut,
sillä hänen huomiotansa kiinnitti vaimo, joka kiiruhti hänen tykönsä
ja sanoi: "Voi herra, onko teillä avaimia muassanne? Olen rikkonut
kaappini avaimen ja siellä on sellaista, jota minun täytyy saada".
"Ei", vastasi hän, "ei minulla ole yhtään avainta". Vaimo oli pettynyt
toiveessaan, että jokaisella olisi avaimia. "Otaksutaan", sanoi pappi,
että minulla olisi avaimia, niin voisihan sattua, että ne eivät olisi
sopivia ettekä te saisikaan mitä tarvitsette. Älkää kumminkaan olko
levoton, vaan odottakaa kärsivällisesti kunnes joku toinen tulee.
"Mutta", jatkoi hän, käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen, "oletteko
koskaan kuullut puhuttavan taivaan avaimista?" "Kyllä", vastasi vaimo,
"olenhan jo kauvan elänyt ja käynyt paljon kirkossa tietääkseni, että
jos me teemme työtä ja syömme leipämme otsamme hiessä ja teemme hyvää
lähimmäisellemme, ja kuten katkismus neuvoo, olemme tottelevaisia ja
alamaisia kaikille meitä korkeammille ja täytämme velvollisuutemme
sillä paikalla elämässämme, johon Jumala meidät on nähnyt hyväksi
asettaa, niin tulemme vapahdetuiksi." "Voi", sanoi pappi, "hyvä vaimo,
se on rikottu avain, sillä te olette rikkonut Jumalan käskyn, ette
täyttänyt kaikkia velvollisuuksianne.
"On olemassa yksi hyvä avain, mutta olette sen rikkonut". "Olkaa hyvä
ja sanokaa minulle, herra", sanoi hän ja näytti kauhistuneelta, sillä
hän luuli ymmärtävänsä asian, "mitä olen jättänyt pois?" "Niin",
sanoi pappi, "tärkeimmän kaikista, Jesuksen Kristuksen veren. Ettekö
tiedä mitä sanottu on, että taivaanvaltakunnan avain riippuu hänen
vyöllään: Hän avaa eikä kukaan sulje; Hän sulkee eikä kukaan avaa?"
Ja selittääkseen sitä selvemmin hänelle, lisäsi vielä: "Kristus yksin
on, joka voi avata, taivaan teille, ei hyvät työnne." "Miten, herra
pastori," kysyi hän "ovatko hyvät työmme aivan hyödyttömät?" "Ei" hän
sanoi, "ei uskon jälkeen. Jos te ensin uskotte, voitte tehdä niin monta
hyvää työtä, kuin mahdollista; mutta jos kerran uskotte, niin ette
koskaan niihin luota, jos niihin luotatte, olette ne turmellut eikä ne
ole hyviä töitä enään. Tehkää niin paljon hyvää kuin mahdollista, mutta
pankaa luottamuksenne yksistään Jesukseen Kristukseen, sillä jos ette
sitä tee, ei koskaan avaimenne avaa teille taivaan porttia."
Niin täytyy meillä olla totinen usko, koska töitten vanha avain
on niin rikottu ettei se kellekään meistä avaa paradiisia. Joskin
väität, ettei sinulla ole yhtään syntiä, niin sanon sinulle, että
petät itsesi, eikä totuus ole sinussa. Jos uskot että hyvillä teilläsi
tulet taivaaseen, niin ei löydy suurempaa harhailua, ja olet löytävä
viimeisenä suurena päivänä toivosi tyhjänä ja että jaloimmat toimesi
haihtuvat kuten lakastuneet syksyiset lehdet tai palavat ne tulessa,
jossa kenties itsekin saat ijäisesti kärsiä. Pidä siis huolta hyvistä
töistäsi, tulkoot ne uskon jälkeen, muista vapahduksen tien olevan
yksinkertaisesti siinä, että uskot Jesukseen Kristukseen. Ilman uskoa
on mahdotonta tulla vapahdetuksi ja tyydyttää Jumalaa, koska ilman
uskoa ei löydy mitään yhteyttä Kristuksen kanssa. Siis on yhteys
Kristuksen kanssa välttämätön meidän vapahduksellemme. Jos minä Jumalan
valta-istuimen tykö rukouksineni menen, en niihin koskaan saa vastausta
joll'en edeskanna Kristusta myötäni. Kun muinaiset molossilaiset eivät
voineet löytää mitään armoa kuninkaaltaan, valitsivat he omituisen
menettelytavan; he kantoivat kuninkaan ainoata poikaa käsivarsillaan,
lankesivat polvilleen ja huusivat "Oi kuningas, kuule rukouksemme
poikasi tähden!" Hän hymyili ja sanoi: "Niitä en ole kuulematta, jotka
rukoilevat poikani nimessä." Niin on Jumalankin laita. Hän ei kiellä
mitään siltä ihmiseltä, joka tulee Hänen tykönsä Kristus sivullansa;
mutta joka tulee yksin, hänet heitetään pois. Yhdistys Kristuksen
kanssa on varmasti pää-asia vapahduksessa.
Sallittakoon minun kertoa kertomus tämän valaisemiseksi. Mahtavat
Niagaran putoukset ovat kautta rantain kuuluisat. Mutta samalla kertaa
kun ihmetellen niistä kuulee ja kummastellen niitä katselee, samalla
ovat ne olleet myöskin tuhoa tuottavia ihmishengille, niin pian kuin
onnettomuus on vienyt ihmisiä niitten lähelle.
Muutamia vuosia sitten istui kaksi miestä, soutaja ja kaivostyömies
venheessä jota olivat voimattomia ohjaamaan, sillä virta vei niin
nopeasti venettä myötänsä, että näennäisesti molempain oli pakko
syöksyä alas ja musertua. Ne henkilöt, jotka rannalta heidät näkivät,
olivat kykenemättömiä tehdäkseen paljoakaan heidän pelastuksekseen.
Vihdoinkin pelastui toinen heistä siten, että hän sai kiinni eräästä
köydestä, joka tuli häntä lähelle. Samalla hetkellä kun köysi
tuli hänen käteensä, kulki puupölkäre toisen miehen sivuitse. Sen
sijaan, että hän olisi tarttunut köyteen, tarttui tuo laittamaton ja
vimmastunut soutaja kiinni puunpölkäreesen. Se oli onneton erehdys;
molemmat olivat perikadon partaalla, mutta toinen vedettiin rantaan
kun hän oli yhteydessä maalla olevien ihmisten kanssa, sillä aikaa
kun toisen virta kuljetti ulapalle, niin ettei hänestä kuultu sen
enempää. Eikö tässä ole merkillinen kuva? Usko on yhteys Kristuksen
kanssa. Kristus seisoo niin sanoaksemme rannalla ja pitää kiinni uskoa
köydestä, ja jos me tartumme siihen luottamuksen kädellä, vetää hän
meidät rantaan; mutta hyvät työmme, joilla ei ole mitään yhteyttä
Kristuksen kanssa, syöstään kadotuksen kuiluun. Saamme tarttua niihin
niin lujasti kuin voimme, niin, vaikkapa rautakourin -- ne ei voi meitä
vähintäkään auttaa.
Huikentelevainen.
Lordi Byronin muistopatsas.
Bileam sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä;" mutta jatkoi kumminkin synnin
tekemistä. Merkillisin luonne koko maailmassa on tällä Bileamilla. Olen
usein ihmetellyt tätä miestä; hän tosiaan anastaa senlaatuisen aseman,
josta Ralph Erskines sanoo seuraavasti:
"Hän hyvään pahaan ol' yhtä valpas,
Mik' pyhä ja demooni olikaan."
Sillä sellaiselta hän näyttää. Joskus ei voinut kukaan puhua
kaunopuheliaimmin ja todellisemmin ja toisissa tilaisuuksissa näytti
hän taas häijyintä ja likaisinta voiton pyyntöä, joka koskaan voi
saattaa ihmistä huonoon valoon. Kuvittele mielessäsi, että näet
Bileamin; hän seisoo vuoren huipulla ja Israelin kansankunnat ovat
leirissä hänen edessään; häntä käsketään kiroomaan heitä, mutta hän
huutaa: "Kuinka voin kirota sitä, jota Jumala ei ole kironnut?" Ja
kun Jumala avaa hänen silmänsä, puhuu hän vielä Kristuksen tulosta ja
sanoo: "Minä näen hänen, mutta en nyt, minä katselen häntä, vaan en
läheltä". Ja hän lopettaa puheensa näillä sanoilla: "Anna minun kuolla
vanhurskaan kuolema ja anna minun loppuni olla kuten hänen!" -- Ja
sinä sanot tästä miehestä, että hän on toivorikas luonne. Mutta odota
kunnes hän on tullut alas vuoren kukkulalta, ja sinä kuulet hänen
antavan Moabin kuninkaalle perkeleellisen neuvon, kuten itse saatana
olisi sen sepittänyt. Hänhän sanoi kuninkaalle: "Taistelemalla et
ole voittava tätä kansaa, sillä Jumala on heidän kanssansa; koettele
houkutella heitä heidän Jumalastansa". Ja sinä tiedät miten moabilaiset
irstaisuudella koettivat houkutella heitä heidän liitostansa Jehovan
kanssa; niin että tällä miehellä näyttää toisinaan olevan enkelin ääni,
mutta kumminkin samalla kertaa paholaisen henki sydämessään. Hän oli
kauhea luonne; hän oli kaksipuolinen mies, mies, joka elämänsä ajan
häilyi kahden äärimmäisyyden välillä. Minä tiedän, että raamattu sanoo:
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa." Tätä usein väärin ymmärretään.
Jotkut lukevat sen näin: "Ei kukaan voi _palvella_ kahta herraa."
Oikea tapa lukea sitä on näin: "Ei kukaan voi palvella kahta _herraa_.
Molemmat palveltavat eivät voi olla herroja, vieläpä kahtakymmentäkin.
Voi elää kahtakymmentä eri tarkoitusta varten, mutta ei useampaa
kun yhtä päätarkoitusta varten -- ei voi löytyä kuin yksi päämäärä
kenenkään sielussa." Mutta Bileam koetti palvella kahta; hänen laitansa
oli samoin kuin sen kansan, josta sanotaan: "Ho pelkäsivät Herraa ja
palvelivat muita jumalia". Tai kuten oli Rufuksen laita, joka oli samaa
hapatusta. Sillä tiedetään miten kuningas Rufus maalautti kilpeensä
Jumalan toiselle ja perkeleen toiselle puolelle, joitten alle oli
kirjoitettu. "Valmiina molemmille. Vangitkoon se, joka vangita voi!"
Löytyy monta jotka ovat "valmiina molemmille. --"
Katsellaanpa pappeja, miten hurskaita ja pyhiä eivätkö he ole?
Sunnuntaisin ollaan enin kunnioitettavia ja kunniallisia ihmisiä, joita
voi kuvitella; heillä on varmuutta pitkällisessä puheessaan jonka
luulevat olevan uskonnollisuuden päämäärä. -- Mutta jos arkipäivinä
tahdot etsiä pahimpia pettureita ja valapattoisia, tapaat heitä juuri
noitten seassa, jotka ovat noin tekopyhiä. Ole varma, ett'ei mikään
synnin tunnustus ole puhdas, ellei se vaan tule sydämestä. Ei lähde
hyötyä, jos sanoo: "Olen syntiä tehnyt", ja sitte jatkaa synnin tekoa.
Sinä sanot: "Olen syntiä tehnyt," ja kauniin puolesihan silloin
näytätkin; mutta voi sinua sen synnin takia, jonka olet ensi hetkellä
valmis uudistamaan! --
Jotkut ihmiset näyttävät synnynnästään asti omistavan kaksi luonnetta.
Minä katsoin kerran Trinity College'n kirjastossa Cambridgessä lordi
Byronin kaunista kuvapatsasta. Kirjaston hoitaja sanoi minulle:
"Tulkaapa tänne, herrani". Minä menin katsomaan ja sanoin: "Mikä jalo
ja älykäs olento! Mikä nero hän olikaan!" "Tulkaa tänne toisellekin
puolelle", sanoi hän. "Oi, mikä demooni! Siinä seisoo mies, joka voi
ylpeillä Jumalaa vastaan". Hänellä näytti olevan niin julma ja synkkä
katse; aivan samallainen, jommoiseksi Milton kuvittelee saatanan,
sanoessaan: "Parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa".
Minä käännyin pois ja sanoin kirjaston hoitajalle: "Luuletteko, että
taiteilija on tämän tarkastanut?" "Kyllä", sanoi hän, "hän tahtoi
maalata nuo molemmat luonteet -- tuon suuren, -- epäinhimillisen
neron ja kumminkin samalla kertaa mahdottoman suuren syntikuorman,
joka painoi hänen sieluansa." Lukemattomia löytyy samanlaatuisia.
Minä voin Bileamin kanssa sanoa, että he voisivat voittaa kaikki
viehätysvoimallaan; he voisivat tehdä ihmeitä; ja kumminkin samalla
kertaa on heissä jotakin joka paljastaa kauhean syntipaljouden, joka on
yhtä suuri kuin heidän näennäinen hurskautensa. Bileam uhrasi, kuten
tiedätte, Herralle Baalin alttarilla: tämä oli juuri ilmaisu hänen
luonteestansa. Niin tekevät monet muut, he uhraavat Jumalalle mammonan
alttarilla; ja auttaessaan jonkun kirkon rakentamista ja jakaessaan
almuja köyhille, ryöstävät samat ihmiset konttoorinsa toisella ovella
köyhältä hänen leipänsä ja imevät lesken veren rikastuakseen. Kuinka
turhaa ja hyödytöntä onkaan sinun sanomisesi: "Olen tehnyt syntiä,"
kun et kerran sydämestäsi sitä sano. Huikentelevaisen tunnustus ei ole
parannukseksi.
Näytelmä viidessä näytöksessä.
(1 Kor. 7: 29-31.)
Ensimäisessä kohtauksessa esiintyvät ne, joilla on vaimoja näyttämöllä.
Se alkaa häillä. Morsian ja sulhanen lähestyvät hääpuvussa alttaria.
Kellot soivat; kansajoukot riemuitsevat oven ääressä, sillä aikaa kuin
valtaava ilo vallitsee sisällä. Toisessa kohtauksessa näemme koti-onnen
ja hauskuuden, rakastavan miehen ja onnellisen puolison. Sen jälkeen
näemme ruusuposkisia lapsia kiikkuvan isän polvilla ja miten nuo
mellakoivat palleroiset yrittelevät äitinimeä sanoa. "Niin", sanoo mies
hurmaantuneena vierellämme, "tämä on todellista ja pysyväistä, siitä
olen vakuutettu, se tyydyttää minua; minä en halua mitään enemmän. Sana
koti on yhtä suloinen kuin sana taivaskin, ja kukoistava onnellinen
lapsilauma on kaunein omaisuus, niin että enkelikin sitä itselleen
toivoisi. Tälle kalliolle rakennan koko toivoni; vakuutan itselleni
sellaisen osan, ja mielelläni luovun uskonnon unelman riemuista." Me
kuiskaamme hänen korvaansa että kaikki tämä on ylimenevä kohtaus,
joka kohta on ohi; sillä aika on lyhyt ja vaimo ja lapset ovat
kuolevaisia olennoita. -- Mies nauraa ja sanoo meille: "Haaveilijat
ja innoittelijat, etsikäät ikuista riemua, mutta tässä on minulle
kyllin." Hän luulee, että jos yleensä löytyy pysyväistä onnea, on se
avioliitossa, perheen jäsenten hyvässä menestyksessä. Siinä hänellä on
oikein, että hän panee arvoa tämän siunaukselle, mutta väärin siinä,
että hän tekee sen kaikeksi. -- Huomaako hän erehdyksensä ennenkuin
esirippu laskee? Tai jatkaako hän kuolemattoman sielunsa toivon
rakentamista riemuihin, joilla on loppu? Katso viheriöitseviä turpeita
kirkkomaalla ja hautakiviä kirjoituksineen: "Tässä lepää hän". Voi
sinua pettynyt maailman lapsi, missä on sielusi nyt? Voiko se sinua
lohduttaa että jälkeläisesi tomu sekoittuu oman tuhkasi kanssa? Missä
sinulla nyt on koti? Mistä perheestä nyt huolta pidät? Ensimäinen
kohtaus on loppunut; huokaa ja sano: "Myöskin tämä on turhuus".
Oi kuinka pian muuttuukin näytelmän muoto! Kodin riemut yhtyvät sen
suruihin. Ne, jotka itkevät, seisovat edessämme toisessa kohtauksessa.
Pilviset ja synkät päivät ovat tulleet. Vanhemmat vääntelevät käsiänsä;
rakastettu lapsi on kuollut, ja he saattavat hänen kylmän tomunsa
hautaan. Kauppias on kärsinyt suuren tappion; hän painaa käsillään
pakottavaa päätään, sillä hän ei tiedä miten hänen surunsa loppuu.
Puolison on tavoittanut kuoleman kylmä käsi; hän lepää vuoteellansa
taudin ja tuskan kalventamana; hänen itkevä miehensä seisoo hänen
vierellänsä, ja taas on käsillä maahanpanijaiset, ja taas näen nuo
mustat hevoset. Ihmisten kärsimykset ovat monet, ja surun vierailu ei
tapahdu kuten enkelitten, harvoin. Maailman lapsemme, joka on hyvin
liikutettu tämän toisen kohtauksen ajalla koska siinä näkee omat
surunsa kuvattuina, puhkee kyyneleihin, puristaa vakavana kättämme
ja huudahtaa: "Tämä on sydämeen koskeva totuus; tätä ei voi kutsua
pintapuoliseksi suruksi tai ohimeneväksi kärsimykseksi. Tahdon alinomaa
väännellä käsiäni; silmieni huvitus on paennut minusta; olen kadottanut
koko iloni; minun rakastettuni, johon minä toivoin, on lakastunut kuten
syksyn lehti silmäini edessä; nyt jouduin epätoivoon; en katso koskaan
enää ylöspäin!" "Olen kadottanut varallisuuteni," sanoo tämä onneton
kauppias, "ja huolet minun valtaavat; maailma on minulle erämaa; kaikki
sen kukat ovat lakastuneet. En tahdo panna tikkua ristiin elääkseni
enää, sillä kaikki, joka oli elämisen arvoista on poissa!"
Vaikka osoitammekin sydämellistä osanottoa ystäväämme kohtaan,
rohkenemme kumminkin sanoa, että nämät onnettomuudet, jotka ovatkin
niin lyhyitä ja vaikuttavat niin paljon pysyväistä hyvää, eivät
kristitylle ole mitään kuolettavia suruja. "Niin", sanoo hän, "teillä,
joilla on usko, voitte niin puhua, mutta sitä en minä voi; tämän
sanon teille, että se on todellisuutta." Kuten kerran englantilainen
merimies, nähdessään erästä kappaletta näyttämöllä näyteltävän,
hyökkäsi näyttämölle auttaakseen erästä neitiä jostakin pulasta,
luullen, että kaikki oli todellisuutta, samoin itkevät ja surevat
sellaiset ihmiset ikäänkuin heidän tulisi ijankaikkisesti surra,
kun jonkin maallisen hyvän ovat menettäneet. Oi, jospa tietäisivät,
että surun syvyyttä ei kukaan kuolevainen ole pohjannut! Oi jospa
tahtoisivat paeta niitä pohjattomia syvyyksiä, missä kuolemattomat
sielut valittavat ja vaikeroivat kurjuuden määrättömyydessä!
Hetkelliset surut ovat pieniä asioita kun niitä verrataan ijankaikkisen
rangaistuksen kipuihin; ja toiselta puolen aavistamme me, että ne eivät
ansaitse vertailua sen kunnian kanssa, joka meille ilmestyvä on. Ne
ovat ainoastaan mitättömiä tuskallisuuksia, jotka kestävät ainoastaan
hetken, ainoastaan neulan pistoja uskovaiselle. Autuas se ihminen,
jonka silmät ovat avoinna sille totuudelle, että taivaan perilliset
eivät sure kuten ne, jotka ovat toivottomia. Todellinen ilo, joka on
taivaallista alkuperää, löytyy aina uskovaisessa ja ainoastaan surun
varjo lankee heidän päällensä. Siellä laskeutukoon esirippu alas --
astukaamme vaan ijäisyyteen, -- ja mitä ja missä ovat nämät hetken
surut.
Mutta kolmas näytös alkaa ja meillä ovat nähtävänä ne, jotka
riemuitsevat. Esikoinen on tullut täysi-ikäiseksi, ja suuria juhlia
vietetään. Syödään ja juodaan palvelioitten huoneessa, isännän
juhlasalissa; kosolta löytyy ilonosoituksia ja onnentoivotuksia, ja
hymyilevä perheen isä on niin iloinen kuin ihminen olla voi. Tai on
tyttären häät ja hyvät ystävät toivottavat tuhannet siunaukset hänelle,
ja isä iloitsee ja loistaa riemusta. Tai on kysymys liikevoitoista,
onnistuneesta keinottelusta; tai on ahkeruuden siunaus tullut
huoneesen, pitkäveteisesti kenties, mutta varmasti joka tapauksessa,
ja mies on sula riemu; hänellä on koti ja kontu, ystäviä, arvoa,
kunnioitusta ja on kaikkien tuttujensa luullen onnellinen; ne, jotka
häntä eivät tunne luulevat ettei hänellä ole mitään suruja, että hänen
elämänsä täytyy olla taukoamaton juhlallisuus, että varmasti hänen
auringossaan ei löydy tahraa, hänen elämässään ei mitään talvea, ei
mitään pakovettä, joka seuraa hänen nousuvettänsä. Ystävämme tämän
valoisan taulun edessä hymyilee. "Katso tuonne", sanoo hän, "eikö tämä
ole todellista? Niin, onhan siinä jotakin; Mitä voikaan enemmän toivoa?
Salli minun vaan se nähdä, ja minä jätän valta-istuimen, toivon ja
kuolemattomuuden riemut omaan arvoonsa; täällä on jotakin minua varten;
anna minun nauraa ja olla iloisen, ja sinä saat kernaasti rukoilla niin
paljo kuin tahdot. Täytä minun lasini; pane paisti pöydälle, ja salli
minun syödä ja juoda, sillä huomenna minä kuolen."
Jos lempeästi selitämme ystävällemme, että kaikki tämä katoaa kuten
öinen näky sekä että me pidämme itseämme sellaisina ettei sitä ole
olemassakaan, nauraa hän meille ja pitää meitä hulluina, kun hän itse
parhaallaan on hulluna. Mitä meihin itseemme tulee, olemme niin kauan
etsimättä maan päällä sangen pehmoista päänalusta, että me täydellä
syyllä halveksimme sen tyhjiä nautinnolta.
Mutta näytelmän neljäs kohtaus alkaa; ne jotka ostavat, kiinnittävät
huomiotamme. Kauppias ei ole sureva eikä riemuitsevakaan;
muutamien mammonan miesten silmissä on hän sellainen, joka toimii
välttämättömimmän asian kanssa. Täällä saavat silmänne herkutella,
kovat, käytännölliset rahan kokoojat. Ja sitte rahapussit; kuulkaa
niiden kilinää pöytää vastaan; Pankkisetelit, panttilaput,
kiinnityskirjat, valtionobligatsioonit kimaltavat silmissänne! Hänellä
on hyvä elinkeino, ja kuitenkin hän on asioissaan kiinni, ikäänkuin hän
olisi pakoitettu siihen; kuten orja, kokoo hän vielä ja lisää kasaansa,
liittää pellon toiseensa, tilan tilukseen, kunnes hänellä on kohta
melkein koko kreivikunta. Hän on äskettäin ostanut suuren ja muhkean
talon, jossa hän aikoo viettää lopun ikäänsä, sillä hän on aikeessa
jättää liikkeensä; asianajaja on järjestämässä laillisia asiakirjoja,
kauppasumma odottaa, maksuaikaa, ja koko asia on näin valmis. "Mitä",
sanoo ystävämme, "sanotko, että tämäkin on varjoa?" "Mutta sitä se
ei ole; se on jotakin todellista, jossa on perustus, jotakin, joka
ainakin minua täydellisesti tyydyttää," Me sanomme hänelle, että hän
mahdollisesti löytää siinä tyydytyksensä, mutta että meidän toivomme
ulottuu pitemmälle ja ett'ei mikään muu kuin loppumattomuus voi sitä
täyttää. Voi ihmistä, joka voi löytää tyydytyksensä maallisissa
asioissa! Se käy päinsä ainoastaan joksikin aikaa; sillä kun hän
joutuu kuolemanvuoteelleen, on hän huomaava että kaikki ostamansa
ja myymänsä ei kelpaa muodostamaan kuolevalle pehmeää päänalustaa.
Hän on huomaava että kaikki mitä on voittanut ja koonnut, kykenee
aivan huonosti parantamaan tuskallista sydäntä, eikä kykene antamaan
lepoa omalletunnolle, joka pelkää tulevaa vihaa. "Oi todellakin,"
hän huudahtaa ja hymyilee ivallisesti, sillä hän ei tuhlaa sanoja
puhutellakseen meitä, jotka hänen mielestään olemme sopivia hulluin
huoneesen; "jos vaan saan harjoittaa liikettäni ja koota rikkautta: se
on minulle kyllin, ja siihen olen sangen tyytyväinen!" Voi sinua, hullu
raukka, lumi ei sula niin nopeasti kuin rikkauden miellyttäväisyys, ja
savu, joka pyörteleikse uunin piipusta on yhtä pysyväistä kuin ilo,
jonka maatilat tarjoovat!
Mutta älkäämme unhottako viidettä kohtausta. Rikas mies, meidän
ystävämme, joka äskettäin nai ja jonka sitten näimme surevan ja joka
sen jälkeen iloitsi ja onnistui asioissaan, on tullut vanhaksi.
Maailma arvostelee häntä viisaaksi mieheksi, koska hän on toimittanut
kaikki hyvin, sillä kaikki ihmiset sinua ylistävät jos vaan olet
tehnyt hyvin itseäsi kohtaan. Nyt viettää hän hyviä päiviä, hänellä
on komea puutarha, mainiot hevoset ja paljon palvelijoita. Hänellä
on käytettävänään kaikki rikkauden tuottamat edut. Ja kun katselet
ympärillesi hänen komeassa puutarhassaan, näet käytävät, juhlallisine
puineen tai jos jäät pariksi päiväksi hänen kotiinsa ja näet kaiken
loiston siellä, kuulet ystäväsi sanovan: "Tämä on jotakin oikein
todellista; tai mitä siitä luulet?" Kun sanomme hänelle, että harmaat
hiukset ilmoittavat kaikkien näiden rikkauksien omistajalle että hän
on kohta kuoleva, ja että vaikkakin kaikki tämä loisto on hänen, on
hän kumminkin sangen köyhä, koska hän pian on pahoitettu kaikesta
tästä luopumaan, ja että tämän eron tuottama suru tekee kuoleman vielä
katkerammaksi, niin vastaa ystävämme: "Niinhän sinä aina puhut. Minä
sanon että tämä ei ole unta. Olen vakuutettu että tämä on pelkkää
todellisuutta, ja enkä minkään puheesi kautta ota uskoakseni että se
olisi katoovaista."
Oi maailma, sinulla tulee olla loistavia näyttelijöitä voidaksesi näin
hyvin pettää ihmisiä, tai on ihminen suruton houkkio, joka antautuu
verkkoosi kuten kala meressä. Tiima kaikki kokonaisuudessa näyttäytyy
sangen selvästi näyksi, ja kumminkin antavat ihmiset sielunsa sitä
saavuttaakseen. Miksi te ihmislapset olette niin mielettömiä? "Miksi
tuhlaatte rahanne siellä, missä ei leipää ole ja työnne, missä ette
tyydytystä löydä?"
Paholaisen pidot.
Paheen pöytä.
Meitä varoittava katse siihen juhlasaliin, jonka saatana on
rakentanut; sillä, kuten viisaus on rakentanut talonsa ja veistänyt
seitsemän pilariansa, niin on myöskin hulluus valmistanut temppelinsä
juhlasalineen, jonne se alinomaa houkuttelee ajattelematonta ihmistä.
Käy katsomaan juhlarakennusta, niin minä näytän sinulle neljä pöytää
ja ne vieraat, jotka niitten ääressä istuvat; ja kun näitä pöytiä
katselet, voit myös oppia tuntemaan niitten kestityksen.
Ensimmäisen pöydän ääressä, johon sinun pyydän kiinnittämään
huomiotasi, vaikkapa en koskaan vaivaakaan sinua istumaan sen pöydän
ääreen juomaan, istuu paheen harjoittaja. Paheen harjoittajan pöytä
on katettu ilahduttavalla tavalla; pöytäliina on hohtavan punainen,
ja kaikki astiat näyttävät sangen kiiltäviltä. Monta on istumassa
sen ääressä; mutta he eivät tiedä olevansa vieraina helvetissä ja
että juhla vihdoin on loppuva turmion kuilussa. Näetkö juhlan komean
toimeenpanijan, kun hän esiintyy? Hän hymyilee suloisesti; hänen
pukunsa ei ole musta, mutta hänen vaatteensa ovat useaa eri väriä;
hänellä on suloisia sanoja huulillaan, ja viettelevä tenhovoima on
hänen säihkyvässä silmäyksessään. Hän kohottaa maljan ja sanoo: "Nuoret
miehet hoi, juokaa, malja säihkyy ja vaahtoilee. Näettekös? Tämä on
huvin viinimalja". Tämä on ensimäkien malja saatanan juhlapalatsissa.
Nuori mies tarttuu maljaan ja maistaa nestettä. Ensin maistaa hän
hyvin varovaisesti, sillä hän tahtoo maistaa ainoastaan vähän ja sitte
pidättää hän itseänsä. Hän ei tahdo antautua irstailemaan, hän ei aijo
syöstä itseänsä suin päin perikatoon. Jyrkän kallion reunalla kasvaa
kukka: hän tahtoo ojentaa itsensä yli kuilun sitä ottaakseen; mutta
ei hän aijo syöstä itseänsä tuota viettävää kalliosyvännettä myöten
turmellakseen itsensä. Ei varmaankaan! Ei hänellä ole ajatustakaan
heittäytyäkseen sen huumattavaksi. Hän luulee voivansa helposti
työntää malja luotaan, kun on vain makua koettanut. Hän maistaa
kerran. Mutta miten suloista se on! Miten se panee veren liikkeelle.
Mikä hullu olen ollutkaan, kun en ennen ole maistanut tätä, ajattelee
hän. Löytyykö koskaan riemua tämän vertaista? Olisiko voinut luulla
jonkin muun olevan niin hurmaavaa kuin tämä? Hän juo taasen; tällä
kertaa maistaa hän enemmän, ja viini virtaa tulisena hänen suonissaan.
Miten olenkaan onnellinen! Mitä sanoja hän olisikaan valmis käyttämään
tehdäkseen ihaniksi Bachusta tai Venusta tai jotakin muuta Beltsebubin
ilmestysmuotoa. Hän tulee varsin kaunopuheliaaksi, ja hänen puheensa
aiheena on synnin ylistys! Se on kaunis, se on suloinen; nautinnon
syvä kirous näyttää yhtä iloiselta kuin taivaan riemut. Hän maistaa
kerta toisensa perään ja juo juomastakin päästyään, kunnes hänen
ajatuksensa alkaa pimitä synnillisen nautinnon huumaamana. Tämä on
saatanan ensimäinen kestitys, joka hänellä on tarjottavana. Juokaa te
Efraimin pojat, vääntäkää ylpeyden seppele päänne ympäri ja kutsukaa
meitä hulluiksi, koska työnnämme pois maljan tyköämme. Juokaa porton
kanssa ja riemuitkaa nautinnon himoisen seurassa; pitäkää itseänne
viisaina sen takia, että niin teette, mutta me tiedämme, että kaiken
tämän jälkeen seuraa jotakin pahempaa; sillä viininne on Sodoman ja
Gomoran lakeuksien viiniä; viininne kätkee sapen katkeruuden; viininne
on käärmeen myrkkyä.
Häijysti katsellen nousee nyt juhlan kavala johtaja paikaltaan.
Hänen uhrinsa on saanut kyllikseen parhaasta viinistä. Hän ottaa
pois tämän maljan ja laittaa toisen maljan sijaan, joka ei ole niin
säihkyvä. Katsele nestettä, se ei vaahtoa ilahduttavista hedelmistä;
se on tylsyttävää, laimeata ja mautonta: se on yltäkylläisyyden
malja. Mies on saanut kyllikseen huvista; koiran tavoin oksentaa hän
ja koiran tavoin tulee hän oksennuksensa luo: Kellä on itku? Kellä
punaiset silmät? Niillä, jotka viipyvät maljan ääressä. -- Minä puhun
kuvaannollisesti yhtä hyvin kuin todellisesti viinistä. Nautinnon
viini tekee samoin silmät punaisiksi; irstaileva ihminen havaitsee
pian, että huvituksen malja tyhjennyksellään synnyttää kyllästymistä
vain ja vastenmielisyyttä. "Mitä minä voin", sanoo hän, "enempi tehdä?
Olen tehnyt itseni syypääksi kaikkiin irstauden muotoihin, olen
tyhjentänyt kaikenlajisten nautintojen maljat pohjaan. Anna jotakin
uutta! Olen kaikkia näytelmiä katsellut, enkä tahdo antaa penniäkään
niistä yhteensä. Olen koetellut jokaista nautinnon lajia. Kaikki on
ohitse. Itse ilokin on mauton ja tukala. Mitä tulee tehdä?" Ja tämä
on perkeleellisen kestityksen toinen -- kyllästymisen kestitys --
juonikas horroksiin vievä tulos edellä käyneestä irstailemisesta.
Löytyy tuhansittain niitä, jotka maistavat tuosta kyllästyttävästä
maljasta joka päivä; ja jokainen uusi keksintö, jolla voisivat antaa
tuoreutta, olisi arvoton heille; ja jos löytyisi ihminen, joka keksisi
heille uuden irstaisuuden muodon, jonkun syvemmän turmion kuilun
nautinnon syvimmässä helvetissä, siunaisivat he hänen nimeänsä siksi,
että hän kykeni antamaan heille uutta kiihoitusta. Tämä on pahan
hengen toinen kestitys. Ja näettekö niitä, jotka siitä ottavat osaa?
Monet heistä ovat paljon siitä maistaneet. Olette nautinnon perkeleen
uuvuksiin ajamia hevosia, nautinnon ruhtinaan pettämiä seuralaisia.
Jumala tietää, että jos puhuisitte suunne puhtaaksi, olisitte pakotetut
sanomaan: "Olen maistanut huvia ja tunnen ett'ei se ole huvittavaa;
olen käynyt ympäri, ja kuten sokean hevosen myllyn tykönä, täytyy
minunkin käydä taas ympäri. Olen taikavoimalla syntiin sidottu, mutta
en tunne siitä nautintoa kuten ennen, sillä sen kiilto on kuten
kuihtunut kukka, kuten ennen kesää kypsynyt hedelmä."
Joksikin aikaa pysähtyy renttuilija lumouksessansa, mutta toinen näytös
alkaa. Juhlanjohtaja käskee tuoda toista juomaa. Tällä kertaa kohottaa
paholainen mustan maljan ja ojentaa sen, silmät täynnä kuoleman tulta,
liekiten palavaa kirousta. "Juo tästä", sanoo hän, ja uhrinsa maistaa
siitä, mutta kauhistuen menee hän takaperin ja huudahtaa: "Jumalani,
oi etten koskaan olisi tullut tähän saakka!" Sinun täytyy juoda. Se,
joka juo ensi maljan, hänen tulee myöskin juoda toinen ja kolmas. Juo,
vaikkakin se polttaisi kuten tuli kaulassasi! Juo vaikka se olisi Etnan
laavaa sisälmyksissäsi! _Juo, sinun täytyy juoda!_ Joka tekee syntiä,
hänen täytyy myös kärsiä; ken on nuoruudessaan paheen harjoittaja,
hänen ruumiinsa tulee veltoksi. Joka asettuu Jumalan lakeja vastaan,
hänen täytyy koota hedelmät omassa ruumiissaan täällä maan päällä. Oi,
minä voisin kertoa teille monta kauhistavaa seikkaa tästä saatanan
kolmannesta vierasvaraisuudesta. Saatanan rakennuksessa on etumainen
huone täytetty kaikella silmää houkuttelevalla ja sellaisella, joka voi
mielen hurmata; mutta taaempana löytyy myös rakennus, jonka kauhuja
ei ole kukaan nähnyt eikä niitä tunne. Löytyy salahuone, jonne hän
sysää ne olennot, jotka itse on turmellut -- huone, jonka lattian
alla helvetin tulet liekitsee ja jonka lattian raoista polttava
kuumuus pistää esiin. Tarvittaisiin lääkäri kertomaan niitä kauhuja,
joita monella on kärsittävänä paheittensa seurauksena. Jätän tämän;
mutta anna minun sanoa pahetta harjoittavalle tuhlarille, että se
köyhyys, jota hänen tulee kärsiä, on seurauksena hänen vimmatusta
tuhlaamisestaan; anna hänen myöskin tietää, että omantunnon miekka,
joka on myrkyttävä hänen elämänsä, ei ole mitään tilapäistä, joka
sattumalta putoo alas taivaasta, mutta on pakollinen seuraus hänen
omista irstailuistaan; sillä luottakaa siihen miehet ja veljet, synti
kulkee käsikädessä kurjuuden kanssa ja aikaisemmin tai myöhemmin on
se tuottava kauheat hedelmänsä. Jos me kylvämme, on meidän myöskin
niittäminen. Näin on laki helvetissä -- "ensin hyvä viini ja sitte
huonompaa. --"
Vielä on puhuttava viimeisestä kestityksestä. Ja nyt, te vankat miehet,
jotka ivaatte varoitusta, jonka tahtoisin teille antaa veljellisellä
äänellä ja hellällä mielellä, joskin sattuvilla sanoilla. Tulkaa tänne
ja juokaa tästä viimeisestä maljasta. Synnintekijä on vihdoinkin
ehtinyt hautansa partaalle. Hänen toivomuksensa ja riemunsa olivat
kuten kulta kukkarossa, joka oli täynnä reikiä, ja josta ne ovat
kadonneet ikuisiksi ajoiksi, nyt hän on tullut viimeiseen. Hänen
syntinsä ahdistavat häntä, hänen ylitsekäymisensä kauhistuttavat häntä;
hän pyydystetään kuten juhta verkkoon, ja miten hän on siitä pakeneva?
Hän kuolee ja kulkee kärsimyksistä tuomioon. Tuleeko kuolevaisen
koettaakaan kertoa kaikkia tämän viimeisen maljan kauhuja, joka
pahantekijällä on tyhjennettävänä ikuisiksi ajoiksi? Katsele sitä. Et
voi huomata sen pohjaa, mutta heitä silmäys sen kuohuvalle pinnalle.
Kuulen kadotettujen sielujen valituksen ja hampaitten kiristyksen.
Katson maljaan ja kuulen äänen, joka sen pohjalta kuuluu: "Näiden
täytyy mennä ijankaikkiseen kadotukseen". Sillä "kadotus on kauvan
sitte valmistettu, sen roviot vaativat paljon polttoaineita ja tulta,
Herran henki, kuten tulikiven virta on sen sytyttävä". Ja mitä sanotte
tästä saatanan viimeisestä vierasvaraisuudesta? "Kuka meistä on kituva
tuossa kuluttavassa tulessa?" Paheen harjoittaja, minä varoitan sinua
Isän nimessä, nouse tästä pöydästä! Oi, älä noin huolettomana tyhjennä
kadotuksen maljaa; Älä ole niin välinpitämätön, älä kadota rauhaasi,
jota nyt nautit! Ihminen, kuolema on ovellasi ja sen jäljessä seuraa
pian perikato! Niiden suhteen, joita on pidättänyt rakastava isä
tai huolestunut äiti, annan tämän varoituksen: paetkaa tätä synnin
ja hulluuden asuntoa. Olkoon viisaan sanat sydämeesi kirjoitetut,
ja muista kiusauksen hetkellä: "Eroita tiesi kauvas hänestä ja älä
mene lähellekään hänen huoneensa ovea, sillä vieraan naisen huulilta
valuu hunaja ja hänen kitansa on öljyä liukkaampi; mutta koiruohoa
katkerammaksi hän lopulta tulee, teräväksi kuin miekka. Hänen jalkansa
kulkevat kuolemaan, hänen askeleensa johtavat helvettiin".
Paholaisen pidot.
Itsevanhurskaat vieraat.
Näettekö tuota toista pöytää palatsin keskellä? Voi heikkouskoisia
sieluja! Monet teistä eivät luulleetkaan menevänsä helvetin pitoihin;
mutta siellä löytyy pöytä teillekin. Se on kauniin valkoisen liinan
peittämä, ja kaikki astiat pöydällä ovat sangen puhtaat ja sievät.
Viini ei näytä Gomoran viiniltä. Se on ikäänkuin Eskolin rypäleistä
puserrettua; se ei näytä päihdyttävältä; Se on vanhan viinin kaltaista,
joka rypäleistä on maljaan puserrettu ja joka ei ole myrkyllistä
ja kuolettavaa. Näettekö niitä ihmisiä jotka istuvat tämän pöydän
ääressä? Miten he näyttävätkään itseensä tyytyväisiltä! Kysy valkeilta
perkeleiltä, jotka ovat tarjoilemassa ja he sanovat sinulle: Tämä on
_itsevanhurskasten_ pöytä: fariseus siellä istuu. Sinä voit tuntea
hänen; hänellä on pergamentti-side raamatunlauseineen otsalla; hänen
pukunsa poimut ovat leveät; hän on parhaimpia opettajia parhaiten
joukossa. "Kuulkaahan", sanoo saatana ja vetää esiripun sen pöydän
eteen, missä paheenharjoittajat ilakoitsevat, "olkaa vähemmällä, älkää
pitäkö suurta melua etteivät nämät tekopyhät, synnin orjat arvaisi
missä seurassa he ovat. Nämät itsevanhurskaat ihmiset ovat yhtä hyvin
minun vieraitani kuin tekin, yhtä varma olen niistäkin". Valon enkelinä
ottaa saatana sitte esille kullatun maljan, joka on ehtoollis-kalkin
näköinen. Ja mitä viiniä se on? Se näyttäisi olevan itse pyhää
ehtoollisviiniä; sitä kutsutaan itseensätyytymisen viiniksi, ja sen
pinnalla voit nähdä ylpeyden kuplia. Katsele sen vaahtoa: "Jumala,
minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut, koronkiskoja, väärä,
juomari, tai niinkuin tämä publikaani." Te tunnette tämän maljan,
itsenne pettäneet lukijat. Oi jospa myöskin tuntisitte sen kuolettavan
höysteen, joka siihen on sekoitettu! Synti, jota muut ihmiset tekevät?
Ette te; ei ollenkaan! Ettehän siis te ainakaan tahdo antautua
Kristuksen vanhurskautettaviksi; mitä te sitä tarvitsette?
Olette yhtä hyviä kuin naapurinnekin; jollette ole vapahdettuja, niin
luulette ansaitsevanne tulla vapahdetuiksi, uskotte te. Ettekö maksa
jokaiselle satapenniä markasta? Ryöstättekö koskaan ketään elämässänne?
Annatte naapurillenne hyvää esimerkkiä, olette yhtä hyviä kuin kaikki
muutkin.
Tämä on ensimmäinen malja, jonka saatana asettaa esille; hyvä viini
paisuttaa teidän kuviteltua arvoanne, sen höyryt tunkeutuvat sydämiinne
ja paisuttavat rintaanne turmelevalla ylpeydellä. Näen teidän istuvan
siellä niin sievinä ja somina; ihastelijoita seisoo joukoittain
ympärillänne, niiden joukossa myöskin Jumalan lapsia, ja he sanovat:
"Olisinpa puoleksikaan niin hyvä kuin hän!" Kumminkin on niin, että
vanhurskaan totinen nöyryys antaa yllykettä teidän ylpeydellenne.
Odotappas vähäsen, sinä liukas kerskaaja, odota, sillä kohta tulee
toinen kestitys esille. Saatana näyttää yhtä tyytyväiseltä vieraineen
tälläkin kertaa. "Niin" sanoo hän "iloiset pojat hurmasin huvin
maljalla ja annoin heille sitte yltäkylläisyyden mauttoman maljan,
teitä olen myöskin hurmannut. Luulette olevan hyvin kaikki teidän
asianne, mutta minä petin teidät kaksinkertaisesti, sokaisin teidät
kokonaan". Näin tuo hän esille maljan, jonka tarjoomisesta hän ei itse
toisinaan pidä. Tämä malja on tyytymättömän ja levottoman mielen malja,
ja monet ovat ne, joiden täytyy juoda tämäkin malja kaiken itseensä
tyytymisen jälkeen.
Sinä, joka niin hyvä omasta mielestäsi olet, etkä Kristuksesta välitä,
etkös huomaa ijäisyyden varalta tilejä tarkastaessasi, että sille
puolelle minne tahtoisit vaakaa kallistuvaksi, se ei kallistukaan.
Etkö ole joskus havainnut, että luullen seisovasi kalliolla, luisti
se jalkojesi alta? Kuullessasi kristityn laulavan riemullisesta
varmuudesta, että hän Kristuksen veren kautta on pelastettu synnin
kirouksesta, sanoit sinä: "Ei, minä en voi laulaa samalla tavalla. Olen
ollut niin ahkera kirkossa kävijä enkä koskaan näinä vuosina ole laimin
lyönyt mennä kirkkoon, mutta en voi sanoa että minulla olisi lujaa
vakuutusta". Kerta sinulla oli itseesi tyytymyksen toivo; mutta nyt on
toinen juoma tuotu sisälle, ja nyt et olekaan enään niin tyytyväinen.
"Niin", sanoo joku toinen, "olen ollut rukoushuoneessa, olen kastettu
ja minulla on ollut uskonnollinen tunnustus vaikkapa en koskaan ole
oppinut tuntemaan Jumalaa yksinkertaisuudessa ja totuudessa; ja kerran
luulin että hyvin on laitani, mutta nyt tunnen tarvitsevani jotakin
jota en saata löytää." Nyt alkaa sydän vapista. Ei olekaan niin
suloista kuin olisi luullut rakentaa omalle vanhurskaudelleen. Oi, tämä
on toinen kestitys!
Odota vähän. Kenties jo tässä maailmassa, mutta varmasti ainakin
kuoleman hetkellä, tarjoo saatana kolmannen maljan, _joka on kauhua
herättävä paljastaessaan todellisen tilasi_. Kuinka moni, joka
itsevanhurskaudessa on elämänsä viettänyt, onkaan lopulta huomannut
toivonsa perustuksen horjuvan!