IHMISSYÖJÄIN VANKINA
Seikkailuja Afrikan aarniometsissä
Kirj.
VERNEY LOVETT CAMERON
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.
SISÄLLYS:
I. Koulusta lähtö.
II. Merelle.
III. Vastenmielisiä uutisia.
IV. Varkaus ja pako.
V. Maissa käynti.
VI. Minut vangitaan.
VII. Mielenkiintoinen keskustelu.
VIII. Pakoni orjalaivasta.
IX. Alkuasukasten joukossa.
X. Pappien luona.
XI. Jännittävä matka.
XII. Sisämaassa.
XIII. Ihmissyöjäin vankina.
XIV. Kuolemaakin pahempaa.
XV. Pako ja kiinnijoutuminen.
XVI. Ystävällisiä arabialaisia.
XVII. Alkuasukasneuvosto.
XVIII. Puolustustoimenpiteitä.
XIX. Tulinen taistelu.
XX. Nyangwehen.
XXI. Lähtö rannikolle.
XXII. Virtahepojen keihästäminen.
XXIII. Riitoja alkuasukasten kanssa.
XXIV. Tanganjikan yli.
XXV. Vastuksia ja vaaroja.
XXVI. Onnellinen loppu.
I.
KOULUSTA LÄHTÖ.
Eräänä aamuna armon vuonna 18-- ihastuin suuresti saadessani isältäni,
priki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että
laiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen.
Isäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat
hyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt
ottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä
ilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän
kuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava
kaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun
tapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin
saimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen,
ja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen
sisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja
merkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini.
Kellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä,
johon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden
loputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni
pulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko
tunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin
salaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut
tuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin
väärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt
itseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa
vaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea
nähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin
puheille.
Olin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi
parikin kertaa: "Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun
pakko rangaista sinua." Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan
tullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe
ilmoitti: "Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan." Tavallisesti
oli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui
se vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin
koirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin
halukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto,
nousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa
poistumistani, sanoi: "Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet
tehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä
tarkkaamattomuuteesi."
Hymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja
mennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta,
että hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta
kunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe
minut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen
kouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet.
Avatessaan sanoi hän hymyillen:
"Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt
taasen olette ollut mukana?"
"En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni."
"Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?"
Vanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa
saivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin
ylpeästi kuin suinkin: "Lähden merille."
"Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille!
Ovatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä
saamanne ruoka?"
"Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa.
Menen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan."
"Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa
ei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän
on kiiruhdettava hänen huoneeseensa."
Menin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni
koputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan:
"Sisään!" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni
kirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä
olevaan tuoliin ja sanoi:
"Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä
isäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä
parin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri
muutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa,
kunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun
kumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö
olekin?"
"Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten."
"Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä
vaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen
suojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun
aina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei
maallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin
kaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä
viisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin
hyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta
tottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi
tottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten
pian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä
ei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi
varmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan
hänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä
alkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi
tarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän
vapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet
poistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että
olet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä."
"Kiitoksia", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen
rohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää.
"Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät
he kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten.
Sitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat
käyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa
tutkintotilaisuudessa."
"Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla
mukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille
luvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin."
"Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei
merkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä
paljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä."
Läksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani
pyyntöni, kun rehtori sanoi: "Muista, mitä sanoin tottelemisesta!"
Silloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten
nopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta.
Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua
takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.
"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea
läksyjänikään."
Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:
"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko
elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei
tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni
odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan
hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan
teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa
vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen."
Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja
säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut.
Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:
"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta
voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan
koulusta määrätyllä hetkellä."
"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin
tarkkaamaton aamusella, vai mitä?"
"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden
merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa."
"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat
eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen
vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti
poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan."
Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani
käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain
kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen
hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa.
Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa
järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.
Kun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku
mukanamme, sanoi hän:
"Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät
herrat saa itse kantaa arkkujaan?"
"Joutavia, rouva!" vastasi Abe. "Herra Baldwin lähtee merille, jossa
hän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän
arkun kantamisessa."
"No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan
teidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. -- Nyt, herra
Baldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä.
Jätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa
kirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne
ja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne."
Kun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe:
"Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra
Baldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain
joukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin
kuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat."
Aben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani
mustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia
poikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi
suunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani,
jotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia
kätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan.
"En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia
kyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat
kirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan
aikaa sitten."
"Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa
lähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet
ovat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon
tavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle
vanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita
herttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä
niiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja
mielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja
nälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi.
Ainoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä
kyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi
mitään puuttumaan."
Olin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit
maksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni
maineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut
olla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut
vanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni
vanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni
ja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva
Stevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe
murisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen
herrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies,
mitä hän milloinkaan oli nähnyt.
Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun
sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska
hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:
"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette
matkustanut täältä."
Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut
heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli
tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin
viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti
kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin
ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi
Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja
veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin
Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset
englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla
Pelikanillaan.
Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina
pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja
miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona.
Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin
rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt
hieman taipuvaiselta myöntämään sen.
Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith,
Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat
luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun
Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä
oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen
sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.
Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja
papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka
pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni
sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi.
Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa
ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa
auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle
haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet
lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu
tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin
ryhdyttiin suurella touhulla.
Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin
odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä
ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin
mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä
suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen
kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja
kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme
todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten
urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu,
jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot
niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin
ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan
mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa
lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja
ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian
todelliseksi.
Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia
tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin
ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa
Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville
kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa
meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me
saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan
olisi pitänyt palata koulutaloon.
Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan
itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun
pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani
viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin
ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä
lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja
seitsemällätoista kierrolla.
Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten,
tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän
todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni
matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki
edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet
kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen
käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne,
jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään
paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa
jälkeen.
Vanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan
ennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville
olikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt
yhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen.
Hänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen
puki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa,
ruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät
puoleensa kaikkien huomion.
Hänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä
saavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi
komeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin
palattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan
kertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En
silloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin
vanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja
kuin minun osalleni oli suotu.
II.
MERILLE.
Seuraavana aamuna lähetettiin arkkuni postikonttoriin, ja Ville ja minä
sanoimme jäähyväiset koulutovereilleni, rouva Stevensille ja Abelle.
Sain kuulla juuri ennen lähtöäni, että Abe oli myynyt kaniinit
Smithille seitsemästä ja kyyhkyseni Jones Majorille viidestä
shillingistä. Ja annettuani hänelle vielä nuo viisi shillinkiä, jotka
hän oli saapa isäni minulle lahjoja varten lähettämistä rahoista, tuli
hän saaneeksi minulta melkein punnan.
Viimeksi sanoimme hyvästit rehtorille. Hän antoi minulle hyviä neuvoja
ja siunauksensa teroittaen erikoisesti mieleeni, mitä hän oli
edellisenä päivänä puhunut minulle tottelevaisuudesta. "Ja nyt", sanoi
hän, "annan minä sinulle purjehdusohjeet elämällesi. Veljesi voi kertoa
sinulle, että kapteeni aina tultuaan tuntemattomille vesille tutkii
purjehdusohjeitaan karttaakseen kareja ja vaaroja ja löytääkseen
jostakin varman ankkuripaikan. Elämä on tuollainen tuntematon meri,
jolle me kaikki purjehdimme, ja synnit ja kiusaukset ovat sen karit ja
vaarat. Tästä raamatusta näet ohjeet, miten sinun on niitä kartettava,
ja siitä löydät myös virvoitusta sielullesi silloin kun se on väsynyt.
Siinä on myös selitetty, miten vihdoin pääsemme tuonne ikävöimäämme
taivaaseen -- sen ihanaan kirkkauteen. Jumala siunatkoon sinua,
poikani. Saat kertoa isällesi, että olen ollut hyvin tyytyväinen
johdollani suoritettuihin opintoihisi, ja toivoakseni on hän pian
huomaava, etten ole käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Hyvästi,
Frank ja Ville. Muistakaa, että te kumpikin, milloin vain teille sopii,
olette tervetulleet vanhan opettajanne luokse. Viekää terveiset
isällenne. Nyt on teidän lähdettävä, sillä muuten myöhästytte
postivaunusta."
Sanottuamme jäähyväiset rehtori Poynterille ajoimme siihen ravintolaan,
josta Bristoliin menevät postivaunut lähtevät. Hevoset oli jo
valjastettu vaunujen eteen ja pian me olimme matkalla Bristolia kohti.
Aion nyt muutamin sanoin kertoa perheeni tarinan, jotta lukijani
voisivat ymmärtää kaikki vihjaukset, joita tulen tekemään kertoessani
seikkailuistani.
Isäni oli erään Bristolin kauppiaan nuorin poika ja valitsi jo nuorena
merimiesammatin elämänurakseen. Isoisäni pani hänet niin pian kuin
suinkin erään Liverpoolin ja Länsi-Afrikan väliä kulkevan purjelaivan
päälliköksi. Isoisän kuoltua möi hänen ainoa veljensä kaupan ja osti
Somersetshirestä pienen maatilan. Isäni ollessa matkoilla vietimme
veljeni kanssa kaikki lupa-aikamme isoisän veljen luona.
Isäni oli mennyt naimisiin vähää ennen isoisän kuolemaa, ja luovuttuaan
merimiesammatistaan oli hän ruvennut liikkeen osakkaaksi. Pari vuotta
syntymästäni kuoli äitini, ja isäni, huomattuaan kodin autiuden, rupesi
erään liikkeen omistaman laivan päälliköksi. Hänen leskeksi joutunut
sisarensa Fanni, jonka mies, Cr. Cartes, ei ollut onnistunut
liikeasioissa, rupesi hänen taloutensa ja minun ja Villen
hoitajattareksi.
Isäni matkat onnistuivat jonkun aikaa erinomaisesti, mutta sitten
seurasi aikoja, jolloin tulipalot ja haaksirikot aiheuttivat hänelle
suuria tappioita, ja hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan enää
riittäviä varoja muiden laivain kuin Petrelin varustamiseen. Tämän
kertomuksen alkaessa oli Petrel ollut vesillä noin kolme vuotta, ja
isäni teki sillä matkoja Afrikan rannikolle omaan laskuunsa. Hän odotti
jo aikaa, jolloin hän voisi antaa päällikkyyden veljelleni Villelle ja
jolloin hän, luovuttuaan raskaasta merimiehen ammatista, voisi asettua
asumaan vanhaan Bristolin laiturin vierellä sijaitsevaan taloonsa,
josta hän voi nähdä tulevat ja lähtevät laivat ja tarkastella, miten ne
purkivat ja kuormittivat tavaroita. Hän arveli myös kokemuksiensa
perusteella keksivänsä pian keinon, miten hän saisi sekä Villen että
minut omien laivojemme omistajiksi ja päälliköiksi.
Tädistäni Fannista tuli toinen äiti Villelle ja minulle, ja vaikka hän
olikin merimiehen sisar, pelkäsi hän niin merta, että hän usein pyysi
isääni luopumaan Petrelistä ja rupeamaan kauppiaaksi, jolloin me
pojatkin saisimme jotakin työtä, ellei hänen omasta niin ainakin jonkun
hänen ystävänsä liikkeestä, sillä isälläni oli paljon vaikutusvaltaisia
ystäviä. Hänen rukouksensa eivät kumminkaan saaneet mitään aikaan,
sillä vaikka isäni näyttikin joskus olevan myöntymäisillään, pidimme
Villen kanssa merimiehen ammattia kumminkin parempana ja vastustimme
joka päivä tädin aikeita.
Viimeisellä matkallaan oli isäni, käytyään Kinsimbossa, jossa hän oli
tehnyt hyviä kauppoja alkuasukasten kanssa, purjehtinut aina St. Paul
de Loandaan, ajatellen voivansa siellä ehkä saada lastinsa täytetyksi
nopeammin kuin missään muualla.
Häntä oli onnistanutkin suurenmoisesti, sillä muutamia päiviä hänen
tulonsa jälkeen saapui paikkakunnalle eräs David Livingstone-niminen
lähetyssaarnaaja Etelä-Afrikasta kuljettuaan siihen asti kokonaan
tuntemattomien seutujen halki. Hänellä oli mukanaan muutamia
Makololo-heimoon kuuluvia miehiä, jotka hakivat myyntipaikkaa
elefantinluulle. Tuon elefantinluun sai isäni ostaa kohtuushinnalla ja
ansaitsi niin ollen hyvin.
Ville ihaili suunnattomasti Livingstonea, jota hän piti suoraan sanoen
sankarina, ja tämän matkoja. Hän sanoi minulle, että Afrikan tutkiminen
ja matkustaminen siellä on tuottavampaa ja seikkailurikkaampaa kuin
merimiehen elämä.
"Ajattelehan vain, Frank, että siellä saadaan ampua suuria
elefanttilaumoja, kamppailla leijonien ja kaikenlaisten villien kanssa.
Kuten alkuasukkaat rakastavat Livingstonea, voivat ne rakastaa jokaista
muutakin miestä, joka kohtelee niitä hyvin. Livingstone olisi hyvin
voinut matkustaa kotiin Loandasta, ja kaikki täällä olisivat juosseet
hänen jäljessään kuullakseen hänen kertomuksiaan, mutta hän vastasi
kaikille, jotka kehoittivat häntä palaamaan Englantiin, että hän oli
luvannut Makololoin päällikölle Sekeletulle, että hän toisi tämän
miehet kotiin, eikä hän voinut rikkoa annettua sanaansa. Eräs
Sindbad-niminen härkä, jolla hän ratsasti, oli aivan yhtä hyvä kuin
hevonen. Toivon, että isä antaisi minun koettaa tuollaista elämää.
Rannikolle saapuu kaikenlaista väkeä myymään elefantinluuta ja kumia
ostaakseen sitten pyssyjä, kuparilankaa, helmiä ja karttuunia, ja olen
varma, että matka tuonne sisämaahan tuottaisi enemmän voittoa kuin
tusina matkoja rannikolle."
Villen Afrikan kuume tarttui minuunkin ja minä kuuntelin hörölläkorvin
kaikkia niitä metsästys- ja ampumistarinoita, joista hän oli kuullut
Livingstonen miehiltä. Livingstonen itsensä osoittama urhoollisuus ja
hänen alkuasukkaissa herättämänsä kunnioitus olivat Villestä
suurenmoiset.
Nämä kertomukset ja kuvaukset Petrelin viimeisistä matkoista lyhensivät
matkaamme niin, että olin melkein pahoillani postivaunujen pysähtyessä
"Amiraali Nelsonin" edustalle.
"Tervetuloa, Frank!" huudahti meitä sinne odottamaan saapunut isäni.
"Jack Adams", hän viittasi läheisyydessä seisovaan merimieheen, "pitää
huolta tavaroistanne, sillä aikaa kuin me menemme varustaja Harrisin
luo tilaamaan sinulle merimiesvarusteita. Ja sitten kuin olet käynyt
tervehtimässä tätiäsi Fannia, voit mennä Petreliin, ja Ville saa
näyttää sinulle, mihin saat sitoa riippumattosi. Laivan perä on kiinni
juuri ovemme edustalla olevassa laiturissa. Kapteeni ja laivanomistaja
ei voi toivoakaan talolleen parempaa paikkaa kuin Bristolin laituri on.
No, Ville, millaisen suosituksen antoi rehtori Poynter pojalleni?"
"Hyvänpä tietenkin?" vastasi Ville. "Frank lopetti muuten koulunsa
pelaamalla krikettiä niin hyvin, ettei hän ennen milloinkaan ollut
kyennyt näyttämään sellaista taitoa."
"Oikein, Frank! Tee kaikki työsi hyvin aina. Ja vaikka sinulla ei tästä
alkaen olekaan juuri tilaisuutta pelata krikettiä, niin muista, että
samat edellytykset, jotka tekivät sinusta hyvän kriketinpelaajan,
tekevät sinusta hyvän merimiehenkin."
"Ah, rakas isäni", sanoin, "olen niin iloinen nähdessäni teidät jälleen
ja tietäessäni pääseväni mukaanne merille. Nyt ei minun tarvitse
odottaa kuukausimääriä kuullakseni jotakin teistä ja Villestä."
"Aivan niin. Vien sinut kumminkin omaan laivaani pitääkseni sinua
silmällä enkä hemmoitellakseni sinua. Toivon, että sinä, kapteenin
poika kun olet, olet esimerkkinä muille aloittelijoille, ja muista,
että ensimmäinen opittavasi asia on totella määräyksiä, kysymyksiä
tekemättä. 'Tottele määräyksiä välittämättä niiden antajasta!' on
erinomainen sananlasku."
"Rehtori Poynter teroitti minulle samaa, vaikkakin hieman erilaisin
sanoin. Hänen mielestään oli tottelevaisuus minulle välttämättömin
asia."
"Niin, poikaseni, siinä hän oli oikeassa. En ole huomannut sinussa
vastustushalua milloinkaan, ja tätisi Fanni sanoo, että kun ei oteta
huomioon pikku asioita, olet tottelevaisin poika maailmassa. Merellä
kumminkin annetaan sinulle paljon sellaisiakin määräyksiä, jotka
tuntuvat hyvin vastenmielisiltä ja kenties usein hullunkurisiltakin.
Sinun ei pidä ruveta niitä punnitsemaan, vaan sinun on toteltava heti.
Sinun on kuunneltava mitä Ville, joka nyt on jäänyt toiseksi
perämieheksi, minä ja ensimmäinen perämies sinulle sanomme. Mutta
tuossahan tuo Harrisin kauppa jo onkin! Tule nyt sisään valitsemaan
tavaroita!"
Isäni monivuotinen tuttu Harris oli hyvin iloinen tavatessaan hänet, ja
vielä iloisemmaksi hän tuli huomattuaan, ettei isäni kitsastellut
määrätessään minulle tulevista tavaroista.
Tuntuu hauskalta katsella noita monia tavaroita, jotka hän sanoi olevan
välttämättömät merille lähtevälle nuorukaiselle ja jotka, kuten Ville
sanoi, jos olisimme ottaneet ne kaikki, olisivat täyttäneet koko
prikin. Isäni tuli kumminkin väliin ja vähensi niitä melkoisesti.
Sitten kuin kaikki nuo merkitykselliset määräykset sinisestä
merimiesverasta valmistetusta puvustani messinkinappeineen,
öljyvaatteistani ja merimieshatustani oli annettu, ihastuin
äärettömästi saadessani valita kaukoputken, Marryatin keksimät
merkkiliput ja neljäkön, jonka käytön isäni käski minulle opettaa niin
pian kuin olimme päässeet merelle.
Harrisin kaupasta menimme tuohon laiturin vierellä olevaan taloon,
missä täti Fanni odotti meitä valmiine päivällisineen, joka maistuikin
minulle erinomaisesti Cliftonista Bristoliin postivaunujen katolla
tehdyn matkan jälkeen. Mutta innostukseni saada nähdä niin pian kuin
suinkin Petrel pakotti minut melkein heti rientämään erääseen alakerran
huoneeseen, jota käytettiin konttorina ja näytehuoneena ja jonka
ikkunasta saatoin nähdä laivan.
"Saat katsella sitä pian enemmän kuin kylliksesi, Frank", sanoi tätini
minulle. "Istu nyt vain paikoillasi ja syö rauhallisesti päivällisesi.
Uskallan sanoa, että tulet monta kertaa tulevilla matkoillasi toivomaan
takaisin tähän vanhaan taloon ja ikävöimään näin hyvää ateriaa, johon
nyt näytät suhtautuvan niin kärsimättömästi."
"Ehkä olet oikeassa, täti, mutta minä haluan katsella Petreliä. Sen
lastia puretaan juuri parhaillaan, ja ah, siellä on niin paljon
elefantin torahampaita! Isä, saanko mennä niitä katsomaan?"
"Heti, poikaseni! Ville, sinun on nyt mentävä vapauttamaan ensimmäinen
perämies toimestaan, mutta katsokin tarkasti, etteivät tavarat
purettaessa vahingoitu. Olen myynyt kaiken tuon elefantinluun Ringeille
ja nyt lähden sinne tiedustelemaan, suostuvatko he kohottamaan öljyn ja
kumin hintoja. Jätä Frank Jack Adamsin huostaan ja käske hänen opettaa
pojalle hieman köysistön ja mastojen tuntemista."
"Ah, isäni, tiedän kaikkien mastojen, raakain ja purjeiden nimet ja
osaan tehdä lukemattomia merimiehen solmuja."
"Hyvä, poikaseni, mutta sinun on opittava tietämään niiden käyttökin.
Tänään et voi vielä kumminkaan aloittaa työtäsi, kuten ensin oli
tarkoitukseni, mutta huomenna saat pukeutua purjekangasvaatteisiin ja
todella aloittaa merimiehen opintosi."
Kuultuani tämän suosionosoituksen hyökkäsin alakertaan ja sitten
suoraan Petreliin. Ville seurasi minua hitaammasti, koska hänen arvonsa
toisena perämiehenä ei sallinut mitään hätiköimistä. Ensimmäinen
perämies, Hammond, pani hänet valvomaan lastin purkamista, ja Jack
Adams, joka parhaillaan vaihtoi vanhoja taljoja ja kuuttia uusiin, sai
keskeyttää työnsä ja ruveta opettamaan minulle käytännöllistä
merimiesammattia.
"Kuten näet", sanoi Jack, "on sekä merimiehen ammatissa että laivan
rikissä paljon järkeä, ja vaikka moni mies luulee osaavansakin kaikki,
kun hän osaa pleissata, reivata, pitää perää, luodata ja ommella
purjeita, ei hän kumminkaan voi päästä sen pitemmälle, koska hän ei
ymmärrä, miksi ruoriratasta on väännettävä milloin sinne milloin tänne.
Hän osaa vain työskennellä, samoinkuin mustan Billin papukaija osaa
puhua tietämättä sanojensa tarkoitusta. Mutta ehkä nyt kumminkin teen
vääryyttä vanhalle Pollille, sillä heti, kun se huomaa kattilan
kiehuvan päivällisen edellä, huutaa se: 'Kuumia perunoita!' jota se ei
milloinkaan rääkäise aamiaisen eikä illallisen edellä. Mutta nyt on
minun opetettava sinulle ammattisalaisuuksia, ja senvuoksi on meidän
mentävä aivan keulaan aloittaaksemme kokkapuusta, joka on laivan
pääkohta ja josta kaikkien muitten osien käyttö johtuu."
Seurasin Jack Adamsia ja sain pian syventyä tutkimaan laivan
keulapuolen kaikkia sekä ulkonaisia että kannella olevia osia. Luulin,
saatuani kuulla kerran kaikkien niiden nimet, muistavani ne, mutta Jack
oli niin kokonaan merimies, ettei hän hellittänyt, ennenkuin sain
päähäni vanhimman tervakangaspalasenkin tarkoituksen.
Jonkun ajan kuluttua oli hän tyytyväinen huomattuaan, että tiesin
kokkapuun eri osien nimet, käytön ja missä ne sijaitsivat. "Nyt on
sinun opittava tietämään, miten ne on pantu paikoilleen ja
kiinnitetty", sanoi hän sitten. "Kuten näet, on meidän kokkapuumme
päällystetty nahalla suojellaksemme sitä vahingoilta, etkä voi huomata,
miten se on asetettu paikoilleen, vaan ainoastaan todeta tuollaisten
läpimenevien kiilain ansion. Mutta tuolla on Kingin omistaman
Mohikaanin keula aivan laiturissa kiinni, ja he rikaavat juuri
parhaillaan kokkapuutaan. Nyt voit tulla kanssani katsomaan miten
laivan tärkein osa laitetaan merikuntoon, sillä jokaisen kunnollisen
merimiehen on se tiedettävä. Kaikki etu- ja sivutuet ja muukin laivan
riki saavat olla miten hyvät tahansa, mutta jos kokkapuun tuet
kiinnitetään väärin, katkeaa se ensimmäisessä myrskyssä, jolloin
etumasto ja isonmaston nokka seuraavat välttämättömästi mukana. Tuo työ
on mielestäni laivan rikauksen ydin. Kun se on tehty, on se piilossa
sinun katseiltasi, mutta jos se pettää, sortuu silloin muukin.
Sydäntäsi et voi nähdä, mutta jos se haavoittuu, kuolet sinä. En ole
mikään etevä opettaja, mutta ymmärrät kai tarkoitukseni?"
"Varmasti, Jack! Mutta missä tuo Mohikaani sitten onkaan? Ah, onko se
tuo laiva, jonka kokkapuusta riippuu tuollainen suuri tynnyri ja jonka
keulassa muutamat miehet vääntävät vintturia?"
"On! Menkäämme nyt sinne katsomaan, miten ne asettavat osat paikoilleen
ja kiinnittävät ne. Jos sitten tuonnempana muistat sen kaikki, et ole
turhaan käyttänyt silmiäsi etkä korviasi tänään."
Saavuimme pian Mohikaanin keulan viereen, ja kun työtä valvova perämies
kuuli, että olin kapteeni Baldwinin poika, käski hän minun tulla
etukannelle ja selitti minulle kaikki. Kun miehet sitten lopettivat
työnsä, huomasin täydellisesti ymmärtäväni kokkapuun rikaamisen.
Isäni näytti hyvin tyytyväiseltä kerrottuani hänelle, miten olin
kuluttanut iltapäiväni, ja seuraavana päivänä, pukeuduttuani
purjekangasvaatteisiin, sai Jack minut taasen huostaansa. Autoin häntä
niin hyvin kuin osasin kuuttien ja taklauksen korjaamisessa. Muutamia
päiviä myöhemmin työskentelin hänen kanssaan ylhäällä mastoissa, sillä
isäni sanojen mukaan oli jokaisen kunnolliseksi merimieheksi aikovan
aloitettava alusta, ja vaikka olinkin kapteenin poika, oli minun
pistettävä käteni terva- ja rasvasankoon yhtä nöyrästi kuin muidenkin
Petrelissä olevain poikain.
Vihdoinkin saatiin Petrelin kotiin tuoma lasti puretuksi, kansi
puhdistettiin ja minut pantiin herra Hammondin johdolla opettelemaan,
miten lastiruuma oli täytettävä. Iltasella näytti isäni minulle Afrikan
matkalle hankkimiansa tavaroita selittäen, minkä arvoiset kaikki
vaatteet, köydet ynnä muut tavarat olivat ja mihin ne vaihdettaisiin.
Koitti sitten lopultakin päivä, jolloin ruumat oli täytetty, purjeet
pingoitettu, ja me olimme valmiit lähtemään merille. Isäni tilasi
luotsin laivaan seuraavaksi aamuksi päästäksemme lähtemään, mutta
onnettomuudeksi taittoi herra Hammond juuri sinä päivänä jalkansa, ja
miehen hankkiminen hänen sijaansa vei hieman aikaa. Isäni hyväksyi
ensimmäiseksi perämieheksi erään cornishilaisen Simson Pentlea-nimisen
miehen, jolla oli hyvät todistukset viimeisen laivansa kapteenilta ja
joka kaikesta päättäen oli kokenut merimies. Hänen luonteensa oli
kumminkin aivan erilainen kuin tuon avomielisen, aina hyvällä tuulella
olevan herra Hammondin. Tämä uusi perämies oli vaitelias ja
harvapuheinen mies, joka ei milloinkaan katsonut toista silmiin, mutta
näytti kumminkin huomaavan kaiken, mitä laivassa tapahtui. Kun hän
puhui, tuntuivat hänen viekkaat silmänsä näkevän jokaisen sydämen
syvyyteen ja saavan selville jokaisen salaisimmatkin ajatukset.
Isälläni ei ollut enää aikaa tiedustella herra Pentlean entisyyttä.
Tämä sanoi kaikkien muiden paperiensa olevan eräässä kaukaisessa
Cornwallin kylässä, johon oli niin huono postinkulku, ettei hän voinut
ollenkaan sanoa, milloin hän voisi saada ne käsiinsä. Koska hän ei
ollut purjehtinut Bristolista ennen, ei hän voinut hankkia suosituksia
tästä kaupungista. Mutta kun hänen Afrikan rannikoille kulkevasta
"Liverpoolin Kuningattaresta" saamansa paperit ilmoittivat hänen
täyttäneen kunnollisesti tehtävänsä parin vuoden aikana, takasivat
hänen täydellisesti ymmärtävän noiden matkojen tarkoituksen ja
ilmaisivat hänen tuntevan kaikki Bight of Beninin ankkuripaikat, piti
isäni itseään hyvin onnellisena, kun niin pian oli onnistunut saamaan
pätevän sijaisen Hammondille.
Lähtömme kestäessä ei tapahtunut mitään mainittavaa, ja vinha
itätuuli vei meidät hyvää kyytiä Bristolin kanaalista Lundyn sivu
Amiraalimatalikkojen takaiselle merelle. En tullut ollenkaan
merikipeäksi ja olin onnellinen katsellessani Petreliä, miten se kaikki
lumivalkoiset purjeet levällään halkoi aaltoja sivuuttaen mennessään
lukemattomia kalastaja- ja muita aluksia. Sen miehistöön kuuluminen
täytti minut ylpeydellä.
Ja Petrel oli todellakin sellainen alus, josta jokainen olisi voinut
ylpeillä. Ollakseen vain priki oli se sellaiseksi tavattoman suuri,
sillä sen kantavuus oli kolmesataaviisikymmentä rekisteritonnia. Isäni
piti sen aina niin hyvässä kunnossa, että sitä usein luultiin
sotalaivaksi, mikä erehdys olikin aivan luonnollinen, kun muistetaan,
että sillä oli neljä kahdentoista naulan tykkiä kummallakin laidalla.
Miehistöön kuuluivat isäni, kaksi perämiestä, Simon Pentlea, veljeni ja
kuusitoista miestä etukannella. Niiden joukosta mainittakoon Jack
Adams, jota sanottiin poosuksi, purjemestari Sam Peters, kokki musta
Bill, jonka isäni oli pelastanut monta vuotta sitten eräästä
haaksirikkoutuneesta orjalaivasta, kirvesmies Tom Sentall, minä ja
muudan toinen James Harris-niminen harjoittelija, jota me aina sanoimme
Jimmy Dudsiksi, ja stevartti, eräs musta, Sierra Leonesta kotoisin
oleva Augustin Warspite-niminen mies. Tuon nimen oli hän saanut erään
sotalaivan mukaan, joka oli upottanut sen espanjalaisen orjalaivan,
jonka elävään lastiin hänkin oli kuulunut. Isäni sekä Ville ja Pentlea
asuivat perässä olevassa kajuutassa. Sen edustalla oli väliseinällä
lastiruumasta erotettu välikkö, jota sanottiin kaupaksi. Adams, Peters,
Sentall, Jimmy Duds ja minä säilytimme siellä arkkujamme, nukuimme ja
söimme siellä. Musta Bill ja Augustus olivat ripustaneet lepoverkkonsa
isonmaston edustalla olevan suuren kannen alle, mutta kuumaan ilmastoon
tultuamme muuttivat he nukkumaan tilavalle ja komealle keulakannelle.
Sen takapuolella oli pieni noin kymmenen jalan korkuinen puolikansi,
joka upseereista oli hyvin käytännöllinen kuumaan ilmastoon
saavuttuamme. Paitsi noita paria pelastusvenettä oli meillä vielä kaksi
kutteria ja soutuvene, ja kuten Bristolista kotoisin olevissa laivoissa
yleensä, oli meilläkin kirjasto, jota säilytettiin eräässä kaapissa
huoneessamme. Sen hoidon uskoi isäni minulle. Laivamme oli siis
varustettu aivan eri tavalla kuin muut tavalliset kauppalaivat. Sinne
oli hankittu paljon pieniä mukavuuksia haihduttamaan miehistön Afrikan
rannikolla lastia odottaessa tuntemaa ikävää ja lyhentämään
yksitoikkoisia päiviä.
Kaikki miehet olivat kunnollisia bristolilaisia merimiehiä, eikä työtä
tullut kenenkään osalle liiaksi, sillä jokainen mies kykeni täyttämään
velvollisuutensa. Ja vaikka minulla oli aivan samat työt kuin Jimmy
Dudsilla, minun oli nimittäin pakko vahdissa ollessani olla
tähystämässä, kiinnittää ja aukaista ylimmäisiä purjeita, oli isälläni
kumminkin aina tilaisuutta opettaa minulle nelikön käyttöä ja
purjehdustaitoa.
III.
VASTENMIELISIÄ UUTISIA.
Matkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista.
Sivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen
haihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa
Afrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen,
että paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes
palaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat,
hyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia
ikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli
pahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon
tulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa
espanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat
purjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet
ahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan
selville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei
meitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän
viereemme.
Olin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia
niitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia
laivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei
näkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja
niiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa
kunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan
mieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin
maailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä.
Tarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan
soutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan
raitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli
käärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen,
kiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen,
puhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän
tulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia
välttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia
espanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän
halunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta
espanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei
isäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa
tapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa
Maria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään.
Kun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä
toisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi
hän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin
käskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta,
jossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki
huomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli
häntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen.
"Halloo, herra Pentlea!" huudahti isäni. "Tunnetteko tämän henkilön ja
osaatteko puhua espanjan kieltä?"
"Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä
ameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja
Mobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön.
Tutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä
sittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli
hän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan."
"Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin
orjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille
sattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen
kieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme
heistä erilleen niin pian kuin suinkin."
Camacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa
muistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä
helposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle.
Laskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja
paalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme
päässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme
enää kuuluisi mihinkään:
"Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien
käytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse
hyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan
vuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän
nimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja
olen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen
koskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville,
että hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne
oikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä
aina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut
kirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka
heti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat
tuntevinaan."
"Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä
kimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä."
"Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista
päämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa
asioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme,
että noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset
tykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän
tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni
eivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he
varmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen
tarkoituskin."
"Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?"
"Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän
pitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi."
"Hyvä, teen sen!"