Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on
tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä,
peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes
vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi
päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön
saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen
pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan
vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla,
ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa.
Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa,
huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät
pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat
hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon
suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti.
Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien
vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen
vapisee keväisestä ilostaan.
Silloin _elää_ erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan,
silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen
mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi,
alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet
soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen,
jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta
joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat
suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä
joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan
keväälle.
Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen
nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa,
upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen
aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen
tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon.
Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.
Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä
Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä
joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista
kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.
-- Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu?
tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. -- Ei suinkaan
vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein
hiiden kyydillä lähimpään koskeen.
-- Sitä on usko! virkkoi Paavo. -- Ei sen pojan pää niin vain
sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä
etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen
alle -- niinkuin kai on käynyt -- vaan etsii nyt kautta koko
pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon.
Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean
laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä
jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika
ei mene!
-- Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää
kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven
sopukoilla.
-- Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan.
Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta
tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!
-- Sääli on poika parkaa!
-- Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!
* * * * *
Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät
rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen
laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen.
Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon.
Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen
alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet
piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin
kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on
kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?
Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän
voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan
lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin
tuntumaan yhä huolestuttavammalta.
* * * * *
Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään
lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla
vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.
Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja
samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille
selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään,
suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki
kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä
ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.
Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän
päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa
he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten,
ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti.
Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei
kukaan voinut sanoa.
Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta
ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä
riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella.
Alkoi jo hiukan sadella luntakin.
Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki
ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan
kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän
viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä
ympäristöihin.
Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille
ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo
vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.
-- Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni
korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko,
sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.
Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta
kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään,
luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet
seisoivat.
Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet
painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien
yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät
sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta
yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät
hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana
Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja
Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää
kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä.
Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului
kaukaista koirain haukuntaa.
-- Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.
-- Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu
pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.
Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua
yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean
suon takaa, vaaran rinteeltä.
-- Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti
Ilves-Matti.
Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua
vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan
lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen
miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä
raivoisammin haukkua.
Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta
puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo
aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren
sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut
kaikkein pahimpaan kolmin.
Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla
käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon
kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat
pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa
otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi.
Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.
-- Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. -- Parhaaksi
harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla
tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten
odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle,
kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta
ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen
saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.
Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin
kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla
Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla
retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin
pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.
Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät
asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja
istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen
makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.
Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon
isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun
molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin
astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.
Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi
tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.
-- Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.
-- Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo,
hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. -- Enpä yrittänyt
sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua
ylläsi!
-- Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja
karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.
Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki,
tajuamatta rahtuakaan.
-- Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki,
niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua
saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä
nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.
Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen
tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja
Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi
suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää
onnea mukanaan.
Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!
Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän
puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:
-- Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi
pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä
nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle
navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan
kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi,
etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle,
päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan,
koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä
kohti.
Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta
kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.
Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin
tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä
enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni
ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan
vain luoksenne pääsen.
Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni.
Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän,
tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan
seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään.
Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä
etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi
tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin
talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin
musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta
näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut,
koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.
-- Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön
kertomukseen Tormuan ukko, -- Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme
viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran
tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä
pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin
luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä
elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti
peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi
silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että
"nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin
tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä
annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui,
pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön
virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.
-- Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki
suostuikin, jatkoi Iro. -- Enkä kertonut mitään siitä, että olin
kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa.
Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus
tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että
te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää
teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.
-- Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. -- Ja pelkäänpä, että
menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi
tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme
hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt
vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.
-- Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven
Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä
ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.
* * * * *
Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua
matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä
ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen
sen olopaikan tarkkaan.
-- Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille
noustessaan. -- Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää
Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!
-- Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä,
matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta
ylöspäin Hossan taloa kohti.
Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja
joustavaa hiihtoa.
-- Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt!
hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi
pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.
-- Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan!
naurahti tyttö.
Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo
Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen
rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä
kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.
-- Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla
Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin
kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.
-- Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi
Ilves-Matti.
-- Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen
samalla veitikkamaisesti tyttöön.
-- Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin
Karjalaa! jatkoi Iro. -- Eihän siitä kuulu olevan kuin pari
aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin
Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin
kuin sissit itse?
-- Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten
ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla.
Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.
-- Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.
-- No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.
* * * * *
Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan
kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata,
iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta
syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.
-- Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. -- Eihän tänne vastatuuleen
petokaan kehtaa painella. -- Raskaaksi se käypi, ja aukeilla
suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. -- Käännytään
Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin
matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.
Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti
ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että
matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle,
kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. -- Vahinko, ettet nyt voi
nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa
elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo
laskeutuessaan jäälle. -- Mutta toivon, ettei se silti ennusta
sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.
-- Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun
mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei
olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa?
Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin
ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.
-- Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti.
-- Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja
karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.
Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti
tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan.
Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään
kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän
myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.
Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla.
Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla
jälkiä talon emännättömyydestä.
Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen
kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa
poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki
jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä
kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.
-- Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin
käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli
Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti
itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.
-- Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. -- Eihän
tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet.
Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi
kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia
odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja
otettu, ainakin osa, jo etukäteen.
Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin
pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja
lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen
ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako
Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.
Silloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin
ovi auki. Sisään astui luminen mies.
Paavo puhalsi päreeseen tulen.
-- Erkki!
-- Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija
murtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.
Mutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen
miehen syliin.