Kaunis ja kopea luotsin Jukka,
jok' oli saaren neitojen hukka,
asteli illansuussa,
hopea-ankkuri lakissa loisti,
narskuvat saappaat tahtia toisti,
nähnyt ei neitoja puussa.
Jukalla taas oli vaatteet uudet,
liivillä roikkui vitjat kuudet,
hymyssä liikkui huuli,
keikahti, vihelsi polskan parhaan,
astui jo lähellä omenatarhaa,
puusta kun tirskeen kuuli.
Omenapuussapa kolmisin voimin
neidot ne nauroi ja helmaansa poimi,
poskilla paloi hohde.
Inkeri tahtoi katseella jäätää,
Madli ja Katri hellästi häätää,
Jukka kun asteli kohden.
Inkeri liepeensä lehvihin peitti,
vasunsa Madli ja Katrikin heitti,
puuta kun ravisti Jukka.
Neidot ne miehen kunnian muisti,
nyrpeä Inkeri oksalta luisti,
polvilta luisui sukka.
Inkeri juoksi ja helmoja nosti,
toiset ne mädillä omenilla kosti,
siit' tuli hilpeä hoppu:
Jukan oli viiruissa sininen takki,
savess' oli silmät ja ojassa lakki,
siin' oli Jukan loppu.