Tuli tuttu kevätkulta,
lumen alta pistää multa,
puro pulppuen rinteitä rientää saa,
kevätriemua täynnä on ilma ja maa,
jo ääretön taivaskin seestyy
ja lämpimän aika se eestyy,
ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot,
vihreinä on oraspellot,
sirot kukkaset nostavat pienoisen pään,
sinisirkkuset soittavat niemissään,
ja nurkkihin lehväisen orren
vie peipponen mättäältä korren
ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa,
päivä säteitänsä tuhlaa,
ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu,
pojan posket ne kauniiksi ruskettuu,
soi loilotus, luikku jo raikuu,
ja kunnaat ne kummasta kaikuu
kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat,
karhit, kanget, hevosluokat,
jyvän toivoen heittävi multaan mies :
»sadon runsaan pellosta saan, kukaties,
ken toivoo, se auraansa tarttuu
ja toivosta voimia karttuu,
ja niinhän sen taivaskin suo!»
Tuli tuttu, vanha tuttu,
yllä uusi nurmen nuttu!»
taas paimenkin lauhtuvi laulamaan
talon karjoja aamulla kaitessaan,
taas leppätorvea koettaa
ja metsän mieliksi soittaa
kuin ei talvea ollut ois!