Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua
ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja
tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa
kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka
kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille
piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta
avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin
kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja
kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja
näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri
sen pakon vuoksi tekeydyinkin.
Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän
itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt
ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni
minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti
kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että
halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä
oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään
luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi
pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun
välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin
panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin
omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille.
Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän
loitompata.
-- Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja
silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.
Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla
essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin
hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon
rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä
leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi
ulkomuotoni näyttää joltakin.
Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus,
ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää
katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja
surullisena.
Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun
ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut
juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen
johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon
jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan.
Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.
Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko
perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en
tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla
aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä
aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua,
jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin
oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, -- oli kiihottanut
hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan
puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen
miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää,
että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään
mahdollisuutta lopettaa.
Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar
hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä
kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän
puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan
itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa.
Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen
ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin,
hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi
luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin
tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja
että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan
ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin.
Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli
suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja
iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta,
jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa.
Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä
Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan
väreen: -- "No mitä, Volodja, tokko olet _väsynyt_?" Mutta Volodja
katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- "etpä sinä puhu
tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti
luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen
seuraansa.
"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.
Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä
seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois
lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota
ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku
kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti
kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"