TANSSIAISISSA.

Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua

ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja

tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa

kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka

kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille

piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta

avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin

kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja

kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja

näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri

sen pakon vuoksi tekeydyinkin.

Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän

itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt

ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni

minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti

kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että

halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä

oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään

luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi

pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun

välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin

panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin

omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille.

Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän

loitompata.

-- Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja

silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.

Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla

essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin

hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon

rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä

leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi

ulkomuotoni näyttää joltakin.

Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus,

ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää

katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja

surullisena.

Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun

ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut

juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen

johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon

jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan.

Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.

Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko

perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en

tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla

aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä

aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua,

jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin

oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, -- oli kiihottanut

hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan

puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen

miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää,

että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään

mahdollisuutta lopettaa.

Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar

hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä

kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän

puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan

itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa.

Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen

ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin,

hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi

luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin

tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja

että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan

ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin.

Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli

suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja

iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta,

jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa.

Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä

Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan

väreen: -- "No mitä, Volodja, tokko olet _väsynyt_?" Mutta Volodja

katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: -- "etpä sinä puhu

tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti

luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen

seuraansa.

"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.

Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä

seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois

lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota

ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku

kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti

kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"

Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus 2: Poika-ikä, Nuoruus · 第 131 / 142 题