Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen
alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa
ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin
vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun
ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen
edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin
sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli
täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia
nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja
salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien
ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken
toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme,
joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua
sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän
näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä
lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni
lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka
ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan
harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä.
Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä
tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja
kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti
jaettavissa kolmeen luokkaan.
Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja
suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden
joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin
seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla
tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat
näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai
vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä
tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset
nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen
tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja
liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien
vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli,
kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä
paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei
näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei
ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai
enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut -- ilman näkyviä
alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja
näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni
olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan.
Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti
puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun
ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä
silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan
kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä.
Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän
pelkäsin. -- Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa
hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän,
veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun
olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta
raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä
paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä
minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä
esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen
hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili
paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut
vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia
huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini
kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen.
Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut
erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta
minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos.
Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä,
mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun
nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. -- "Ikonin ja
Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet
juoksivat selässäni ja niskassani.
-- Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.
-- Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev?
-- sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti,
joka seisoi takanani.
-- Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.
-- Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: --
onko Irtenjeviä huudettu?
-- Tietysti; miksi ette mene?... Mokomakin herra! lisäsi hän
puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa.
Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori
mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli
oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka
päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan
tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien
ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin
minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli
antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa
tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.
Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt
lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori
professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen,
rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen
nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten
"vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan
lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen
katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin
meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka),
koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki
päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput.
Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut
tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin
Ikoninin kanssa yhdeksi _tutkittavien_ käsitteeksi, ja oltiin siis jo
edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin
arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti
silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli
minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja
siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän
liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua
ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi
muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin
rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt
kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut,
vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.
-- No, sanoi silmälasiprofessori.
Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.
-- Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi
nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän
tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori
tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia,
sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja
jälleen panna nenälleen.
Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen
kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään
pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin
professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä
heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat
toisiinsa.
-- Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: -- omilla varoillaan
eläjä!
Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään
keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi
läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä,
että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys
suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan
noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille
muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.
Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen
vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa
häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli
vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi
käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota
erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin
niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies
oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle
asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori
nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa.
Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka
jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty
korkein arvosana, viisi.