Otin paperiarkin ja aijoin aluksi tehdä luettelon velvollisuuksista ja
lukutöistä ensi vuodeksi. Paperi oli sitä ennen viivotettava. Mutta kun
viivotinta en sattunut löytämään, käytin siihen tarkotukseen latinan
sanakirjaa. Vedettyäni mustekynällä viivan pitkin sanakirjan reunaa ja
siirrettyäni tämän alemmas näyttäytyi paperilla viivan asemasta
pitkulainen mustelätäkkö. Sitä paitsi sanakirjaa ei riittänyt viivan
koko pituudelle ja viiva kiertyi sen pehmeän kulman mukaan. Otin toisen
paperin ja siirtämällä sanakirjaa sain jotakuinkin viivotetuksi.
Jaettuani velvollisuudet kolmeen luokkaan: velvollisuuksiin itseäni,
lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan, aloin kirjottaa ensimäisiä, mutta niitä
ilmaantui olevan niin paljon ja niin monenlaatuisia, että näyttäytyi
tarpeelliseksi tehdä selkoa yleensä "elämän periaatteista", ja vasta
sitten ryhtyä erittelemiseen. Otin kuusi paperiarkkia, ompelin niistä
vihon ja kirjotin päällekirjotuksen "Elämän periaatteita." Nuo kaksi
sanaa tuli kirjotetuksi niin vinosti ja epätasaisesti, että olin kauan
kahden vaiheilla kirjotanko ne uudestaan, ja kauan tuskailin nähdessäni
rikkirevityn arkin ja tuon päällekirjotuksen. Miksi kaikki on päässäni
niin selvänä, mutta saa niin kömpelön muodon paperilla ja yleensäkin
elämässä, kun tahdon toteuttaa jotakin siitä mitä ajattelen?...
-- Pappi on saapunut, tehkää hyvin ja tulkaa alas, ilmotti Nikolai.
Piilotin vihon pöytälaatikkoon, katsahdin peiliin, kampasin tukkani
pystyyn, mikä vakaumukseni mukaan teki minut miettiväisen näköiseksi,
ja menin alas kabinettihuoneeseen, missä pöytä oli jo katettuna ja sen
päälle pyhäinkuva sekä palavia vahakynttilöitä asetettu. Isä astui
huoneeseen yhteen aikaan toisesta ovesta. Pappi, harmaapäinen munkki,
jonka kasvot oli vanhat ja ankarat, siunasi paraillaan isää. Isä
suuteli hänen pienenlaista, leveää ja kuivaa kättänsä; minä tein
samoin.
-- Käskekää Volodja sisälle, sanoi isä. -- Missä hän on? Taikka antaa
olla, sehän valmistuu ripille yliopistossa.
-- Hän lukee ruhtinaan kanssa, sanoi Katinka ja katsahti Ljubotshkaan.
Tämä äkkiä punastui jostakin syystä, rypisti silmänsä ikäänkuin muka
jokin olisi tehnyt hänelle kipeätä ja meni pois huoneesta. Minä menin
hänen perässään. Hän pysähtyi vierashuoneeseen ja kirjotti taas jotakin
lyijykynäsellä paperilappuunsa.
-- Joko teit taas uuden synnin, kysyin minä.
-- En, ei se ole mitään, muuten minä vaan, vastasi hän punehtuen.
Samassa kuului eteisestä kuinka Dmitri jätti hyvästiä Volodjalle.
-- Sinäpä otat kaikki kiusauksen kannalta, sanoi Katinka tullen
huoneeseen ja kääntyen Ljubotshkan puoleen.
En voinut ymmärtää mitä sisarelle oli tullut: hän oli niin hämillään,
että silmät kyyneltyivät, ja että tämä hämminki muuttui vihdoin
suuttumukseksi häneen itseensä ja Katinkaan.
-- Näkyy selvästi, että olet muukalainen (mikään ei voinut niin loukata
Katinkaa kuin tämä nimitys, ja juuri siksi Ljubotshka olikin sitä
käyttänyt) -- edessä on niin suuri asia, jatkoi hän vähän mahtavoiden:
-- ja sinä tahallasi ärsytät minua... sinun pitäisi ymmärtää, ettei
tämä ole mitään leikkiä.
-- Arvaappa, Nikolenka, mitä hän kirjotti! sanoi Katinka
loukkaantuneena muukalaisen nimitykseen: -- hän kirjotti...
-- En olisi todellakaan luullut sinua noin ilkeäksi, sanoi Ljubotshka,
joka oli kokonaan tullut tolaltaan, ja meni pois: -- semmoisena
hetkenä, ja ihan tahallaan koko ajan johdattaa syntiin. Enpä minäkään
urki enkä kysele sinun tunteitasi ja kärsimyksiäsi.