Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun
kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella,
rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä
ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella,
kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut
yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli
heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; -- että minä muka olen
määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, -- ja hän ilmotti meille nuo
uutiset aivan totisin kasvoin; -- säikytteli Katinkaa hämähäkeillä,
joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme
Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille
ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin
ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin
viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja
Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei
vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli
milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä
Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa
maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi,
milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä
yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen
muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden
uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän
turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli
usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman
naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki
tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat!
Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain
tietää -- sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, --
että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt
rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta.
Luultavasti tästä syystä, -- kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä
pitää, -- hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta
minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa
tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa
myöhemmin saapuminen.
Volodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä
Dubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen
kylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli
heidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen
erään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat
rakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten,
vaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara
suuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä
toisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien
edessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, --
jotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli
jo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän
pian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka
Volodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan
päinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan
ollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien
lukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita
herroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä
teki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä
se sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut
kerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä
tapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen
luonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet
muita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää
melkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat
melkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli
kuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa
naimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa
kovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille
enää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut
itselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin
ylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin
kotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan
olivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli
alituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.
Mimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me
kaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään
eikä mistään mitään hyvää.
Kun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin,
Katinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja,
joka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan.
oli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli
päivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja
päivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen
ei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno,
joka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen
puoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme
vasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme
antoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen
päivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen
ei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla.
Toista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki
peseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen
sovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello
alkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle,
liina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. "Pöytä on
katettu!" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin,
tyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen
hameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät
ruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen.
Taikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään
seisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo
mennyt ilmottamaan päivällisistä; -- äkkiä ovi avautui ja kahisevine
hameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin
erinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen
taikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla
terveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit
pitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä
(ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt
palasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien
soppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien
ja mummon huomaavaisuuden mukaan.
Nyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa
päivällisille tullessa.
Mimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita
saappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien
Kornakovien puvut ovat j.n.e. -- tämä heidän loruilemisensa, jota ennen
todellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan
tulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta
hyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä
kuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan
sahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten
aikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis
kuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani
siitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini.
Päivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli
merkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta
että parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että "tuo kaikki ei
ole sitä oikeata."
-- Miksei se ole "sitä oikeata?" kysyi Ljubotshka.
-- No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi
minua, -- ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St
Jérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen
rippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua
koko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna
paperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin
aina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.
V