"Yhdeksään vuoteen en ollut äitiäni nähnyt, enkä tiennyt oliko hän
elossa vai maan mustassa mullassa. Minä saavuin isänmaahani. Kaupunkiin
tultuani aloin kysellä missä asuu Gustaf Mauer, joka oli muinoin
arendaattorina kreivi Sommerblatilla? Ja minulle vastattiin: 'kreivi
Sommerblatt on kuollut ja Gustaf Mauer asuu nyt valtakadun varrella ja
pitää liköörikauppaa.' Minä puin uudet liivit ylleni, tehtailijan
lahjottaman hyvän verkanutun, kampasin hyvin tukkani ja läksin pappani
likööripuotiin. Sisar Mariechen istui puodissa ja kysyi minulta mitä
tarvitsen. Minä vastasin: 'saako täällä juoda lasillisen likööriä?' Ja
hän sanoi: 'Vater! nuori mies pyytää lasillisen likööriä.' Ja pappa
sanoi: 'anna nuorelle miehelle lasillinen likööriä.' Minä istuin pikku
pöydän ääreen, join likööriä, polttelin tupakkaa ja katselin pappaa,
Mariechenia ja Johania, joka myöskin oli puotiin tullut. Puheensa
sivussa pappa sanoi minulle: 'te varmaan tiedätte, nuori mies, missä
nykyään armeijamme seisoo.' Minä vastasin: 'minä tulen juuri armeijasta
ja se seisoo Wienin luona.' -- 'Poikamme, sanoi pappa, -- oli sotamies,
eikä ole yhdeksään vuoteen meille mitään kirjottanut, ja me emme tiedä
onko hän hengissä vai kuollut. Vaimoni itkee häntä alituisesti...' --
Minä polttelin tupakkaa ja sanoin: 'mikä oli poikanne nimi ja missä hän
palveli? ehkäpä minä hänet tunnenkin...' -- 'Hänen nimensä oli Karl
Mauer, ja hän palveli itävaltalaisissa jääkärikunnissa', sanoi pappani.
-- 'Hän on pitkäkasvuinen ja kaunis mies, niinkuin tekin', sanoi sisar
Mariechen. Minä sanoin: 'minä tunnen teidän Kaarlonne.' -- 'Amalia!' --
sagte auf ein Mal mein Vater -- 'tulkaa tänne, täällä on mies, joka
tuntee meidän Kaarlomme.' Ja minun rakas pikku äitini tulee ulos
peräovesta. Minä heti tunsin hänet. 'Tekö tunnette meidän Kaarlomme?'
hän sanoi, katsahti minuun, kalpeni ja alkoi vavista! -- 'Tunnen, minä
olen nähnyt häntä', minä sanoin enkä uskaltanut nostaa silmiäni häneen;
sydämmeni oli pakahtua. -- 'Minun Kaarloni elää!' sanoi äitini, --
'Jumalankiitos. Missä hän on, minun rakas Kaarloni? Minä kuolisin
rauhallisena, jos vielä kerran voisin nähdä häntä, minun rakasta
poikaani, mutta Jumala ei sitä tahdo', ja hän alkoi itkeä... Nyt en
voinut enää kestää... 'Äiti!' minä sanoin, 'minä olen teidän
Kaarlonne!' Ja hän kaatui minun käsiini..."
Karl Ivanovitsh peitti silmänsä ja hänen huulensa vavahtelivat.
"'Mutter!' -- sagte ich -- 'ich bin ihr Sohn, ich bin ihr Karl!' und
sie sturzte mir in die Arme", toisti hän vähän rauhottuneena, ja pyyhki
suuria vesikarpaloita poskiltansa.
"Mutta Jumala ei suonut minun päättää päiväni kotona. Minun kohtaloni
oli onnettomuus! das Unglück verfolgte mich überall!... Minä sain olla
kotonani ainoastaan kolme kuukautta. Eräänä sunnuntaina olin
kahvilassa, edessäni oli lasillinen olutta, minä polttelin piippua ja
juttelin tuttavieni kanssa politiikkaa, Frans keisarista, Napoleonista,
sodasta, ja jokainen lausui ajatuksensa. Vieressämme istui tuntematon
herra harmaassa palttoossa, joi kahvia, poltteli tupakkaa, eikä puhunut
mitään kanssamme. Er rauchte sein Pfeifchen und schwieg still. Kun
yövartija oli huutanut 'kello on kymmenen lyönyt', otin minä lakkini,
maksoin ja läksin kotiin. Puoliyön aikaan joku koputtaa ovelle. Minä
heräsin ja sanoin: 'kuka siellä?' 'Macht auf!' Minä sanoin: 'ilmaiskaa
kuka olette ja minä aukasen.' Ich sagte: 'sagt wer ihr seid und ich
werde aufmachen.' 'Macht auf in Nahmen des Gesetzes!' sanoi joku oven
takaa. Ja minä aukasin. Kaksi sotamiestä seisoi kiväärineen oven takana
ja huoneeseen astui tuntematon mies harmaassa palttoossa, sama, joka
oli istunut vieressämme kahvilassa. Hän oli urkkija! Es war ein
Spion!... 'Seuratkaa minua!' sanoi urkkija. 'Hyvä on', sanoin minä...
Minä vedin saappaat ja housut jalkaani ja pukiessani kävin pitkin
huonetta.
"Sisässäni kiehui: minä ajattelin itsekseni -- hän on konna! Kun tulin
seinän luo, missä miekkani riippui, minä äkkiä tartuin siihen ja
sanoin: 'sinä olet urkkija; puolusta itseäsi! du bist ein Spion,
verteidige dich!' Ich gab ein Hieb vasemmalle, ein Hieb oikealle, ja
yhden iskun suoraan päähän. Urkkija kaatui! Minä sieppasin kapsäkkini
ja rahani ja hyppäsin ulos ikkunasta. Ich nahm mein Mantelsack und
Beutel und sprang zum Fenster hinaus. Ich kam nach Ems, siellä tulin
kenraali Sazinin tuttavuuteen. Hän mieltyi minuun, hankki lähettiläältä
passin ja otti minut mukaansa Venäjälle lasten opettajaksi. Kenraali
Sazinin kuoltua, pyysi teidän äitinne minut luoksensa. Hän sanoi:
'Karl Ivanovitsh! jätän lapseni teidän huostaanne, rakastakaa heitä, ja
minä en ole koskaan jättävä teitä, minä olen teidän vanhuutenne
turvaava.' -- Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi
kaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni
meneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän
tietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin
sääli teitä, lapsukaiset!" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä
luoksensa ja suudellen päähän.