Olin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me
olimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän
välillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä
aikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle
toveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä
siltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt
siitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa
itsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan.
Jokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa,
riidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen
luotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä
kärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin
hollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti
harmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun
ollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan
kauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.
Minua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä
ymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.
Kuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka
ilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa
ihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten,
ystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin
kun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka
paljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla
ymmärretyksi -- ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa
katsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!
Mutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja
eristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä
minä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan
epävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti
koko sielullaan antautui niihin.
Toisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän
piirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä
piirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas
innostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä
silloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja,
jotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät... Minä
innostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä
kulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni
oman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista,
jalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi
keskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en
voinut menetellä niinkuin hän.
Kerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin
hänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.
-- Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja
tullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut
hänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: -- ja missä on
pullo?... varmaankin sinä...
-- Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?
-- Älä ikinä _uskalla_ kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon
särjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.
-- Sinä ole vaan niin hyvä, _eläkä komenna_, vastasin minä. -- Jos
särin, niin särin; suurikin asia!
Ja minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.
-- Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi
Volodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: --
ensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava _nulikka_.
-- Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.
-- En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten
minua: -- mene matkaasi!
-- Älä tuuppaile.
-- Mene matkaasi
-- Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!
Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä
olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin
nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" -- ja kaikki posliini- ja
kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.
-- Inhottava nulikka!... huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia
kapineita.
"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani
huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."
Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi,
pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä;
Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan
jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.
Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua
kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa.
Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle.
Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä
hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein
kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava,
hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän
katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua
ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin
vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.
-- Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan
isällisellä äänellä: -- ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos
olen tehnyt sinulle vääryyttä!
Ja ojensi minulle kätensä.
Aivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa
rintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin
ajan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.
-- Anna... minulle an... teeksi, Vol... dja! sanoin minä puristaen
hänen kättänsä.
Volodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä
syystä silmissäni oli kyyneleitä...