Moskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin
tuntuvammaksi.
Ensi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat
kasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja
pelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa
purskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen
rakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne
sääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä
kohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen
silmissään, -- että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi;
tunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi
ainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää
milloinkaan!
Isä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina
huolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina
mustassa verkanutussa taikka hännystakissa, -- isä, ynnä hänen suuret,
avonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa,
kävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun
silmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut
päähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan
peruukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma,
tuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin
kuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.
Myöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita;
sekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin
ylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me
taas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi
ensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja
semmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole
maalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.
V