Talven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi.
Hartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa, joka
voisi auttaa tästä vaivasta. Vaikka kelle ystävälleen puhui vaivastaan,
niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä hierojalla.
Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa ottanut
uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut
lääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu.
Kun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti hän
kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi entisen
Pullin Helan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä. Mökin
Helaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin seudun
paraimmaksi hierojaksi. -- Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut sanan.
Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja sitte ei
auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin.
Uskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Vielä oli voimaa vanhoissa
ja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen
mieli. -- Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä
kerkesi, joka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana.
Ensin puheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista
päivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan
sanoa. Viimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi.
Senvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheista, missä hän muka
oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa ja yhtä ja toista
semmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mukaan tyydyttää eukon
uteliaisuutta ja kertomuksensa lopussa kysyi Helalta: "miksikäs teitä
sanotaan mökin Helaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?"
-- "Ne rupesivat minua sillä nimellä huutamaan, kun muutin mieheni
kuoltua mökkiin, missä nyt asun."
-- "Miksikäs te ette miehenne kuoleman jälkeen asunut kotonanne, kun
muutitte siihen huonoon mökkiin?"
-- "Miksi sitä, veikkonen kirk'herra, ei olis' asuttu, kuin vaan olis'
siinä annettu olla, vaan eihän sitä köyhillä ja orvoilla ole puolta.
Sitä täytyy mennä sinne, minne vaan käsketään... Hyvä minun sentään on
ollut tässä mökissäkin olla. Siinäpähän olen saattanut lapseni
jalalle"...
-- "Miten teille sitte kävi miehenne kuoleman jälkeen, kertokaapas
minulle, olis' hauska kuulla?" ... kyseli kappalainen vuorostaan.
-- "Tietäähän sen, miten köyhille käypi... Mieheni kun kuoli
juhannuksen päivän aikana, niin minä jäin lapsineni niin tyhjäksi,
ettei ollut leivän palaa, mitä syömään käydä. Ei muuta kuin minä kävin
naapurin emännältä pyytämässä kehräämistä ja sillä tavoin aina vähän
sain leipää lapsilleni. Välistä kävin hieromassa ja niin aina
väkyröitin eteenpäin sen kesää... Oli meillä silloin vähän kylvetty
ruista sekä kauraa maahan, niistä toivoin saavani talven leivän. -- Ei
sitä silloin joutanut Jumalan viljaa hukkaan panna. Monta kertaa piti
mennä työlle ja olla iltaan asti suurustakaan maistamatta. Voi
sentään! ... kaikkihan sitä on saanut nähdä. Jo oli minulla kylläki,
vaan silloin kuin en osannut pitää Jumalan lahjaa oikeassa arvossaan,
niin näytti Jumala senkin ajan, jotta sitä ei ollutkaan.
"Vanhin poika, Mikko niminen, mikä jo olisi vähän kyennyt töissä
auttelemaan, meni isänsä jälkeen hautaan. Justiin oli ummelleen kaksi
viikkoa isän ja pojan kuoleman väliä... Se poika-raiska olikin jo hyvin
kivuloinen siitä asti, kun kovin pienenä rupesi isänsä kanssa kulkemaan
kauppamatkoilla. -- -- Niin jäin tyhjäksi mieheni kuoleman jälkeen,
ettei ollut muuta kuin kaksi alastonta lasta ja muutamia pahanpäiväisiä
vaateretkuja päälläni. Niin tarkkaan oli täytynyt vaatteetkin hukata
leivän eteen mieheni ja poikani sairauden aikana, Siinä sitä sieti
neuvotella ennenkuin vähänkin rupesi eteenpäin pääsemään.
"Yhdenkin kerran, kun menin lapsineni leikkaamaan kauraa, niin
kuusikymmentä viisikkoa sipasin leivän palaakaan maistamatta. Tulin
sitte sieltä pois, yks' laps' oli selässäni, toinen sylissä ja kolmas
vielä syntymättä. Niinikään tulla rumpsutin kotiin hyvin kiireesti.
Ajattelin mennä naapurin emännältä pyytämään vähän leipää ... vaan enpä
joutunutkaan. Vähän ajan perästä syntyi tyttö. -- Sitten vasta, kun
olin sen korjannut, joudin itselleni leipää hankkimaan. Oli minulla
kaksi kanan munaa, ne vein naapurin emännälle. Hän antoi minulle niistä
pienen kaaliaiskakun ja pani vielä hyvästä sydämmestään pienen palan
voita päälle...
"Voi sentään! kirk'herra, kun se oli minusta hyvää... Se kakku oli
minusta paljon kalliimpi, kuin ne monet elo-salvot, joita minulla oli
ennen ollut. Itkin monet kyyneleet ennenkuin kykenin siitä muruistakaan
panemaan suuhuni. Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja
kiitin Jumalaa, että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä
armostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja söin
itseki ... ja itkin. -- Syötyäni luin taas monet ruokaluvut, jotka,
polonen, olin monet kerrat ennen kyllyyden päivinä tykkänään
unohtanut... Voi, voi, kirk'herra, niitä päiviä!... Kaikista on vaan
hyvä Jumala auttanut." --
Tässä keskeytyi vanhuksen puhe, hänen äänensä väräji ja kirkkaat
kyyneleet vierivät hänen silmistään, pitkin nenän kupeissa olevia
ryppyjä myöten. -- Tämä vanhuksen kertominen ja hänen liikutuksensa, se
muistutti kappalaisellekin menneitä aikoja. Juohtui hänen mieleensä,
kuinka huttuvesi liehua ropisti liedellä ja kuinka hän pikku veljiensä
ja sisariensa sekä äitinsä kanssa ikävällä odotti isää, joka oli mennyt
lainaksi pyytämään eräältä kauppiaalta jauhoja. Monta kertaa oli hän
juossut kujasilla katsomassa, eikö isää jo näy tulevan. Ja kun isä
viimein tuli, niin oli heidän ilonsa sanomaton. Maukkaasti ne lapset
sitte söivät huttua, jota äiti kantoi kivivadissa heille penkin
nenälle. -- "En muista josko muistin silloin panna syömään käydessäni
käsiänikään ristiin ... ammonka siinä ei ollut lukemisen aikaa..."
ajatteli kappalainen itsekseen. Sen ajatteleminen täytti hänen rintansa
erinomaisilla tunteilla. Hänkin tunsi kyyneleen herahtaneen
silmistänsä. Hän kääntyi kohta seinään päin ja pyyhkäsi käden
selkämällään silmänsä kuivaksi ja kysyi vanhukselta: "mitenkäs Teille
sitten kävi?"
-- "No sitten" ... jatkoi vanhus ... "hyvät naapurit toivat minulle
vähän ruokaneuvoja. Minä kävin Huuhtasen isännältä pyytämässä saunaa
lainaksi. Metsästä sitte hain puut, lämmitin sen ja menin sinne
asumaan. Kaksi viikkoa olin heidän saunassaan. Mutta tuo hyvä isäntä
otti minulta vuokran siltäkin ajalta, vaikka aina omilla puillani
lämmitin. Kuusikymmentä kuhilasta ruista piti minun leikata saunan
hyyristä... Voi sentään miten sekin isäntä maailman tavaraa ahmusi,
mutta eipä noita hänelläkään mukaan pantu. Niin! hän on jo niistä
vastaamassa, milloin tulenee meidän vuoro... Jumalahan sen yksin
tietää."
-- "Mitenkäs Te sitte elitte?" ... kysyi kappalainen taas eukolta, kun
hän keskeytti kertomuksensa.
-- "Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies-vainaan velkamiehet
rupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä
kasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen
käsiin. H----n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi
vallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden viikon
perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti hätä
käteen, jotta mitä nyt tehdä. -- Viimein päätin lähteä niiltä papin
ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Viipurin
markkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi.
Senvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin
kolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten mukana
matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli tahi ajoi
sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia vaihtamaan.'
-- 'Vielä ... lossakkia...' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin. En minä
ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa läksin,
sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata toisia.
Samoihin paikkoihin kumminkin aina täytin yöksi ja syöttämään, missä he
sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei nähnyt
silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni salon
keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Silloin pelotti minua
kovasti. Vaan onnellisesti minä sentään pääsin viimeinkin siihen
yötaloon, mihin toisetkin olivat menneet. Siellä jo kaikki makasivat.
Minä riisuin hevosen kujamaalla ja panin syömään rattailta. Menin
tupaan. Se oli niin täynnä ... niin täynnä markkinamiehiä kuin suinkin
veti ja mahtui. Lattia oli ladottu laidasta laitaan makaajia täyteen
juuri kuin halkoja. Penkit samaten. Minä panin eväskonttini pankon
alle, vedin reunamaisten makaajien alta olkia lisäksi alleni ja
kydistyin siihen konttini viereen... Vaan ei minulla siinä tullut uni
silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin tulivat mieleeni... Alkoi minua
huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli niin märkänä ja viluisena.
Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt mielestäni, vaikka kuinka
olisin synnytellyt unta silmääni. Viimein nousin ja menin katsomaan
hevosta. Voi, kun säikähdin! Hevonen oli kärrin aisojen välissä ja ihka
selällään, vähän vaan köräji enään henkeä sisässä. Minä juoksin tupaan
ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää auttamaan veikkoset, minua, minun
hevoseni kuolee.'"
-- "'Mikä sen tappaa' ... sanoi yksi reunalla makaajista. -- 'Se on
kaatunut kärrin aisojen väliin' ... selitin minä.
"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen
seisoalleen. -- Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut
nukkua koko yössä. Vähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa...
Viimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään
edelleen. --
"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian.
Sitten läksin pyrkimään takaisin päin. -- Mutta se vasta oli matkan
tekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi
toisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta.
Tullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä
synkillä saloilla... Voi kun minua silloin pelotti! Sika välistä vinkui
ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt sikaa
syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin... Hevon
kompurakin vielä pelkäsi. -- Hyvästi minä kuitenkin pääsin ... ei
mitään vaaraa tapahtunut...
"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen
ryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja
maanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui juuri
pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenia ja aloin
selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui vaan
sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle
käypikin... Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät
ovat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua
sitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri
aamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojain. Itkin ja
rukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa
tilassa olin. -- Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo
karkota minun kärriltäni sikaa' ... älähdin ja töytäsin katsomaan
ikkunasta. -- 'Nyt on pahuus ... mut kyllä minä sulle näytän' ...
huusin ja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua törmäsi kärrien
vieressä ja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä
tapasin kyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille,
niin kyllä se korjasi siitä luunsa pian. Taas syyhyttelin sikaa ja sain
sen loikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo.
Pääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas
sen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa
pakoon ... koira perästä ... minä sen perästä. En kumminkaan saanut
sikaa kiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin
kanssa nostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään,
millä köytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden
luokse. Heistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa
itsensä kuoliaaksi. -- Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen
ryökkinä minulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä
paperi teidän vallesmannille.'
"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän
paperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita
lukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis'
osannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin
kirjettä.
"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta sen
ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi minulle,
että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan
vallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' -- Siitä minulle hyvämieli
näppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä
maantiellä tullessanikin...
"Sillä tavalla, kirk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä
eteenpäin. Minkäs sille taisi ... kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli
minulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki
rasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä...
"Sitten kun minä vähän aikaa elää renkuloin konnun kanssa, niin
Hiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti
minulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta.' Sitten minä puuhasin
siihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut."
-- "Mitenkäs nyt olette jaksanut?" ... kysyi vielä kappalainen.
-- "Jumalalle kiitos! nyt olen elänyt oikein hyvästi. Olen aina sen
jaksanut pyytää, minkä olen tarvinnutkin. Lapsieni vastuksina en vielä
ole ollut päivääkään. Enkä hyvin muidenkaan vastuksina. Rauhassa olen
oman mökkini nurkassa syönyt mitä olen saanut.
"Kyllä ne nyt lapsenikin tulevat toimeen. Jo on nuorin tyttäreni
kappaleen toistakymmentä vuotta palveluksella tienannut leipänsä, niin
kyllä se jo itsestään huolen pitää. Jumalalle kiitos, nuorimmalla
pojallanihan tuota nyt olis' millä minua elättääki, vaan en vielä ole
ollut niin tarpeessa, että olisin pakoitettu häneen turvautumaan.
Kyllähän ne ovat omat lapseni, vaan kun näin vanhaksi elää, eikä enää
ala olla töistä sanottavaa, niin sitä tulee tielle omille
lapsilleenkin, aikaa sitte vieraammille. Marttikin kun on mennyt
toiseen taloon mieheksi, niin vaikka hän mielestään elättäisikin minua,
niin miniä kohta rienaasi häntä siitä, että eukkonsa tavaraa vaan siten
tuhlaa. Pahat puheet vaan syntyisivät. -- Simo tuli isäkseen. Ei
hänestä tämä tavallinen maamiehen työ luokastanut. Kauppaa hänkin kävi,
vaan nyt on ollut jo Pietarissa toistakymmentä vuotta. En ole saanut
mitään tietoja ... miten elänee. Ei taida nämä silmät nähdä koko
poikaa" ... haasteli eukko väräjävällä äänellään. Itku esti pitemmälle
puhumisen.
-- "Oli miten tahansa, vaan kyllähän lapset ovat velvolliset elättämään
vanhempansa" ... vakuutti kappalainen.
-- "Taitaneehan se niinkin olla, vaan en minä ole vielä sitä tarvinnut
ja hyvä olis' kun ennättäisin kuolla, etten vastakaan tarvitsisi ja
jäisi kenenkään vastukseksi.
"Tässä yhtenä vuonna pääsiäisenä oli oikein kova tuisku, Silloin yhtenä
yönä peitti tuisku mökkini kokonaan lumivuoren sisään. Aamusella kuin
nousin, niin ikkunasta ei nähnyt mitään ulos. Koetin avata ovea auki,
vaan se ei ehkes pytskähtänytkään. Silloin ajattelin, että joko nyt
lienevät viimeiset ajat käsissä. Mutta niin ei vielä ollut. Naapurin
pojat huomasivat, että mökkini oli hangessa näkymättömässä. He
rupesivat sitä lapioimaan näkyviin. Koko päivän lapioivat kolmen
kesken, ennenkuin saivat oven auki mökistäni... Kaikki olen katala
nähnyt, kokenut kovaosanen."
-- "Minkästähden te menitte naimisiin niin kunnottomalle miehelle.
Ettekö tuntenut häntä? vai pakotettiinko teitä menemään?" ... kysyi
kappalainen.
-- "Ei minua kukaan pakoittanut. Vanhempani antoivat minulle vapaan
vallan. Kyllähän he ensin vähän estelivätkin, vaan ei tullut silloin
heitä totelluksi. 'Nuoruus on hulluus.' Minäkin syntinen ajoin vaan
maailman tavarata ja kunniaa perästä, niin sentään se huonosti kävikin.
Simo-vainaa kun oli silloin kova poika ja rikas, sekä pääsin paikalla
emännäksi, niin en huolinut, vaikka mitä pahaa hänestä olisi haastettu,
menin vaan. Luulin kaikki semmoiset pahat puheet lähteneen kateudesta
ja panettelemisen halusta, vasta myöhemmin tulin huomaamaan, että oli
niissä puheissa paljon perääkin. Vaan se oli sitte jo liian myöhäistä,
ruveta sitä ajattelemaan."
-- "Niin, siitä sen nyt huomaa, ettei rikkauteen voi turvata. Teidän
miehenne oli rikas, missä rikkaus nyt on? Se häviää niinkuin varjo, kun
ei Jumalan siunaus ole sen kanssa. Se väärä penninki viepi suorankin.
Simon rikkaus ei ollut rehellisesti ansaittu, senvuoksi sille niin
kävikin. Olisit kukaties ollut paljon onnellisempi, kun olisit mennyt
vaimoksi jollekin ahkeralle, vaikka köyhemmällekin miehelle, mikä olisi
rehellisellä työllä hankkinut jokapäiväisen toimeentulonsa. Semmoisen
rehellisen kilvoittelemisen kanssa on aina Herran siunauskin ja Herran
siunaushan tekee rikkaaksi ilman vaivatta. -- Surkeata on nähdä, kun
niin usein solmitaan avioliittoja kevytmielisesti rikkauden, kauneuden
ja muitten semmoisten häilyvien perustusten nojaan. Ne kun häviävät,
usein ennemmin kuin luullaankaan, niin silloin on onneton avioliitto
käsissä. Tyytymättömyys, surut ja murheet ja pettymys toiveissa tekevät
elämän raskaaksi, sekä antavat aihetta onnettomuuteen ajassa, sekä
ijankaikkisuudessa."
-- "Niinhän se on. Kyllähän se on totta. Mutta sitä nuorena ei tule
ajatelluksi niin pitkälle. Minuakin kosi tämä nykyinen Korpelan isäntä
(taloa nimitettiin yhä edelleen entisen isännän nimellä) ...
taitanettehan te tuntea hänen ... mikä nyt on kunnan esimies ja kaikki.
Hän oli jo silloin hyvin siivo ja siisti mies, vaan kun hän oli minun
isälläni renkinä, niin mikä sitä rengin eukoksi olisi ruvennut. Koko
pitäjähän sitä olisi muka nauranut. -- Matti oli silloin hyvin
pahoillaan. Ei sanonut muita ketään huolivansa, jos ei minua saa. Eikä
tuo ole ottanutkaan. Yksinään vaan hallitsee, ilman emännättä,
semmoista suurta taloa... Sanotaan olevan nyt hyvin rikkaan. Rahatkin
kuuluvat olevan 'lampartissa'... Olen minäkin monesti ajatellut sitä
aikaa... Nytkin kun astuin pellon alatse, niin ajattelin, että olisi se
ollut hyvä minun olla emäntänä tuollaisessa talossa ja elää niin
viisaan miehen kanssa ja kuolla entisessä isän kodissa ... mutta 'ota
vettä kaatunutta.' -- -- --
"No, niin, nouskaa nyt ylös... Ei ... ei ... ei ... ei niin suoraan ...
näin syrjittäin ... no niin ... loikataan vähän vettä ... no nyt on
hyvä."
Siihen lopetti eukko tarinoimisensa ja siihen se työkin päättyi.
Verkalleen asteli kappalainen saunasta pois ja ajatteli eukon
elämänvaiheita.
* * * * *
Postinkuljettaja palasi takaisin kyytimatkaltaan. Hän oli koko yön
ajanut, sillä kyytiväli oli kolmenkymmenen virstan pituinen. -- Aurinko
oli vasta tirkahtanut paistamaan puiden oksien välitse ja lämmitti
kyytimiehen unisia kasvoja tehden ne vielä unisemmiksi entistänsä.
Hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen hyvin väsyneen näköisenä. Ajajansa
ei sitä kiirehtinyt. Mies oli pujottanut, yökylmän takia, kätensä
nuttunsa hihoihin, kun ei ollut lähtiessään arvannut ottaa käsineitä ja
oli sitonut ohjasvarret senvuoksi kärrin istuimen pienaan. Siinä hän
sitte istui rattailla torkuksissa, pää heilui ryntäillä sinne tänne.
Yht'äkkiä seisattui hevonen, kuorsahti, nosti korvansa pystyyn, alkoi
vimmatusti peräytyä taaksepäin ja työntää kärriä maantienojaan.
Paikalla se kyytimieskin havahti, kun polvilleen romahti kärrien
pohjalle ja puukkasi päänsä hevosen lautaseen. -- "Ptruu ... ptruu,
mitä sinä siinä nyt pelkäät?" ... haasteli kyytimies hevostaan
asetellessa ja samassa hyppäsi maahan suupielestä kiinni pitelemään. --
Hevosen pelkäämistä ihmetellessä huomasi hän vanhan eukon loikovan
maantien penkereellä.
-- "Nouse ylös ämmä, ettei hevonen pelkäisi..." huuteli mies.
Mutta ämmä ei liikahtanut. Kyytimiehen täytyi taluttaa hevonen eukon
ohitse. Hyvin se vielä korhisteli ja syrjittäin karitti eukon kohdassa,
vaan kun se huomasi, että siinä loikookin ihminen, niin asettui se
aivan rauhalliseksi. -- Eukon vaitiolo ja loikominen näytti miehestä
vähän kummalliselta, senvuoksi päätti hän ottaa asiasta tarkemman
selvän. Eukolla oli silmät ja suu auki, juuri kuin valveella ollessa,
mutta ei se mitään tietänyt kumminkaan. Mies nosti kättä. Se vääntyi,
mutta kylmä se oli. Hän nyki vielä olkapäästä, vaan ei siinä enää ollut
vastaajata. Pussinen oli hermonnut ojaan jalkojen viereen. Mies kopasi
sitä pikimmältään ja oli tuntevinaan muun muassa kupparin sarvia siellä
löytyvän.
-- "Nyt on kumma käsissä, kuin eukko-paha on kuollut maantielle, kyllä
tästä täytyy 'tölymättä' korjata luunsa, ettei vielä joudu epäluulon
alaiseksi ja pääse kuljeksimaan käräjästä toiseen" ... tuumaili mies ja
alkoi ajaa eteenpäin, jättäen eukon loikoilemaan entiselle paikalleen.
Vähän matkaa ajettuaan tuumasi hän kumminkin menetelleensä väärin, kun
jätti eukon ilman mitään maantien penkerelle. Ei hän yksinään
uskaltanut ruveta kuollutta mihinkään kuljettamaan, vaan päätti mennä
ilmoittamaan asian Korpelan isännälle, kun hänen talonsa oli aivan
likellä maantietä ja isäntä vielä oli kunnanesimies, niin tottakai hän
sille korjaajat toimittaa. Kun isäntä Matti sai kuulla, että maantielle
oli tuntematoin eukko kuollut, niin lähetti hän toisen rengin
vallesmannia ja toisen lääkäriä hakemaan. Postimiestäkään hän ei
päästänyt pois. -- Kuollut haettiin Korpelaan ja pian saapuivat lääkäri
ja vallesmannikin tutkimaan äkillisen kuoleman syitä. Kun lääkäri
todisti, että äkillinen sydämmenhalvaus oli eukon elämänlangan
katkaissut, niin sai vallesmanni palata takaisin asiaan sekaantumatta.
Kun ruumis tuotiin Korpelan pihalle, niin kokoontuivat kaikki kotosalla
olijat katsomaan eukkoa.
-- "Voi hyvä Jumala! Mökin Helkahan se on ... ihka mökin Helka.
Maantielle näet hänen piti kuolla. Ei sitä ihmisrukka tiedä milloin
täältä temmataan... Ei ennättänyt edes tänne kartanoon kuolemaan,
kun jo oli näin likellä. Olis' ehkes saanut kuolla entiseen isän
kotiin" ... huokaili Korpelassa läksiämenä oleva Maija-muori. Hän oli
entisellä, sekä nykyiselläkin isännällä ollut piikana ja nuoruutensa
ajan elänyt yhdessä Helan kanssa, vaan kun ei enää alkanut jaksaa tehdä
työtä, niin erosi hän palveluksesta ja eleli viimeiset aikansa omissa
liemissään ja leivissään.
Kaikilla muillakin oli kuolleelle jotain sanomista, kuka surkutteli
hänen äkillistä kuolemataan, kuka taas piti sitä suurena armona. Isäntä
Matti vaan yksin seisoi totisena ruumiin vieressä sanaakaan
virkkamatta. Rypisteli kulmiaan, kääntyi selin ihmisjoukkoon ja alkoi
astua tupaan päin. Mitä tunteita hänen sydämmessään liikkui, niistä ei
kukaan mitään tietänyt. Siellä ne kovan kuoren alla säilyivät hänen
yksinomaisena salaisuutenaan.
-- "Mihin se ruumis nostetaan" ... kysyi yksi miehistä, tultuaan
isännän perästä tupaan.
Vähän aikaa ääneti oltuaan sanoi isäntä: "nostetaan tuohon peränurkan
sänkyyn. Siinä hänen isänsä sekä äitinsä ummistivat silmänsä viimeisen
kerran, vaan Kaikkivaltias ei hänen suonut samassa paikassa erota tästä
elämästä."
Ääneti se Matti sitte istui pöydän vieressä, toinen käsi poskellaan.
Kysymyksiin vaan hyvin lyhyesti vastaili. Ei edes vallesmannikaan
saanut häntä pitempiin puheisiin, vaikka otti puheenaineeksi
vaivastalon perustamisen, mistä Matti aina oli ennen mielellään
keskustellut. Matti oli viime kuntakokouksessa tarjonnut tilan ja
huoneet kunnalle ilmaiseksi, jos perustaisivat vaivastalon, vaan
ehdotus sittenkin valtaavalla enemmistöllä hyljättiin. Vallesmanni
kyseli isännältä mitä ukot tuumasivat, kun eivät ymmärtäneet niin
suurta lahjoitusta vastaan ottaa.
-- "Eipäs nuo ymmärtäneet" ... sanoi vaan isäntä lyhyesti.
Miten se nyt on niin harvapuheinen tuo isäntä? ajattelivat kaikki.
Kun vallesmanni ja lääkäri olivat menneet pois, niin korjattiin ruumis
paikkakunnan tavan mukaan. Isäntä Matti lauloi, kun kaikki ruumiin
vaatteet olivat paikalleen pantu ja ruumis asetettu laudalle keskelle
tupaa jakkujen päälle, siitä samasta virsikirjasta, mistä ennen isännän
ja emännän kuollessa oli laulanut värssyn: "Tääll' ihana ompi olla,
kyll' monen mielestä, Kuitenk' on paremp' kuolla ja päästä synnistä
j.n.e." -- Laulun vaijettua kannettiin sitte ruumis aittaan.
* * * * *
Rovasti Hantz oli eräänä lauantaiaamuna noussut varemmin ylös
vuoteeltaan kuin tavallisesti. Yönuttu yllään istui hän leveällä
selkänojalla varustetulla tuolilla työpöytänsä ääressä, vedellen
"vaakuna" savuja mahdottoman isosta pitkävartisesta, helmiletkulla
varustetusta piipusta. Siinä hän odotteli kyökki-Stiinan varia
aamu-kahvia. -- Koira rupesi vimmatusti haukkumaan konttorin rappujen
alla. Kohta myöskin rapistettiin konttorin ovea. "Kukahan siellä jo
näin varhain on liikkeessä" ... tuumaili rovasti ja meni avaamaan
ovea...
"Kah! Korpelan isäntähän se on, ja näin varhain liikkeessä ... käy
sisään... Kai sinä nyt olet tullut kuulutukselle panemaan, kun näin
varhain rupajat. No, kyllähän tuota semmoisessa talossa emäntää
tarvitaankin" ... lateli rovasti leikillisesti.
-- "Ei ole kuulutukselle panemisesta puhettakaan, kun ei ole morsianta.
Kuka minua vanhaa huolisi, johan minun morsiameni on kuollut; kohta
tässä menen itse perästä, kun toinen jalka alkaa olla jo haudassa,
toinen haudan partaalla" ... sanoi isäntä, hyvin vakavana.
Rovastikin huomasi kohta, ettei nyt ollut Matilla leikin laskemisen
aika ja rupesi senvuoksi haastelemaan muista taloutta koskevista
asioista.
-- "Olisi minulla vähän asiatakin. Meillä on siellä yksi vainaa
huomenna haudattava."
-- "Kuka se on?"
-- "Se on Pullin Simovainaan leski Jalkalasta; mökin Helalta se kuulu
viimeaikoina."
-- "Se hierojako?"
-- "Se sama."
-- "Vai jo eukko kuoli? Oli se meilläkin monesti hieromassa... Teillekö
se kuoli?"
-- "Se kuoli meidän kohtaan maantielle, vaan minä korjasin ruumiin
meille".
-- "Vai maantielle!" ... ihmetteli rovasti ja alkoi selailla kirjojaan.
-- "Tietysti pannaan koulutta?"
-- "Ei."
-- "Eikö?! Mutta eikös se ollut perin köyhä?"
-- "Taisihan se sitäkin olla; vaan onhan se Jumalan sana köyhälle niin
tarpeen kuin rikkaalleki?"
-- "Ei siltä... Ei siltä ... Mutta se tulee maksamaan. Kuka sen maksaa,
kun ei eukolta itseltään liene jäänyt varoja. Kyllä minä sen voisin
tehdä puolestani ilman maksuttakin, vaan siinä tarvitaan muillekin."
-- "Kyllä minä olen aikonut ne kaikki maksaa."
-- "No sitten se on vallan eri asia."
-- "Kannetaanko koulu kahdella papilla?..."
-- "Niin."
-- "Ruumissaarna ja, vai miten?"
-- "Niin."
-- "Yhdeksän ruplaa kaksitoista kopekkaa!"
-- "Tässä on kymmenen."
-- "Hyvä ... haudasta saatte maksaa kirkkoväärtille."
Maksettuansa läksi Matti pois katellen rovastia.
"Mikähän tuon miehen mieleen nyt on mennyt? Ennen aina niin tarkka,
vaan nyt menettää semmoisen summan tuon muorin hautaamiseen" ...
tuumaili rovasti Matin pois mentyä.
-- "Vaivaistalonkin olisi tehnyt kunnalle. Kyllä se mahtaa olla rikas.
Sentään se kappalainen aina sanoo, että 'siitä isännästä nähdään mitä
rehellisellä työllä saadaan toimeen'" -- -- --
-- "Tuleppas tänne... Tule katsomaan mökin Helan hautaa!" ... sanoi
Jaakkolan Ristina, Jalkalasta, Sakarilan emännälle, kun yhdessä
kävelivät sunnuntaiaamuna hautausmaan poikki kirkkoon.
-- "Tämäkös se nyt on? ... kun on valkea 'takettikin'" ... ihmetteli
Sakarilan emäntä ... "ja noin iso risti ja tuommoiset nupukatkin, ihka
taitavat olla varvalin varvaamat. -- Kukahan tämän nyt on laitattanut?
Ei suinkaan hänen lastensa rahat tämmöisiin jouda."
-- "Eikö mitä! ... Korpelan läksiäin muori sanoi Helatorstaina kun
tässä satuttiin yhteen, että sen 'taketin' ja komean ristin on
pystyttänyt 'vanha rakkaus.'"
-- "Ole jo! ... mikä se on ... 'vanha rakkaus' ... onpas se rakkaus."
-- "Niin, niin! ... etkö sinä sitä tiedä, ettei vanha rakkaus ruostu?"