Simon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään, jokainen luuli hänen päivänsä
olevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen
alkoi hän parata vähä kerrassaan ja juhannuksen aikana saattoi hän jo
jättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää
päässyt koskaan.
Kohta sen tappelun jälkeen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen
palkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin
saada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen
ansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka
pitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla. Simo,
joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman
rangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin
hänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.
Kun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä
sen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen
velkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin
jokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin.
Sitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin
kaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman.
Maatilaa ei myöty. -- Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin
paljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat
puhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat
menneet. Vaan kenenkäs syy? -- -- --
Katkerata se oli ollut Helasta ensipäästä ajatella, että he olisivat
köyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Vähän kerrassaan hänkin
tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä renkiä
tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi,
hankkimaan siten elatusta lapsilleen. -- Helka opetteli hierojaksi ja
sillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa, joita
jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita
toimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. -- Simon
pyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut
tottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut siihen
tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai, niin
alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Välistä hän niillä
kaupoillaan oikein vähin saikin, vaan toisinaan taas ne voitot menivät
kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi
juomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.
Olisi luullut Simon jättävän jo koko "kontrapantin" vedon, kun hän oli
saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan hän
ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi, josta ei
ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli elämän
kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin
peljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!...
Usein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä
sukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viimeisestä tempusta
luiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia
ystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo
kartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset
kumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset
yhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein
hänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän
heiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan.
Hänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään
taskussa, millä olisi jotain ostanut, mutta se olikin vaan sellainen
kepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiehien hauskuudeksi kumarteli
heidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan,
niin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan
rauhassa rajan ylitse.
Kun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä rupesi
häntä opettamaan omaan ammattiinsa. -- Hän oli saanut sen verran rahoja
kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi siis taas
liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan kulettanut
selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa liikkumaan. Nyt
sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan
entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika oli tuonut mukanansa
parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään suolaa vetämään pitkällä
reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä eihän niillä talonpojilla
mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan suolat sekä hevoset. Ja
saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli Simo tuumannut. Senvuoksi
päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän hankki suuren koppelore'en.
Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit ja peitti ne hyvästi heinillä ja
päällimmäiseksi hän levitti karhun nahkan, niinkuin on muillakin
herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki aisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi,
että herra tässä koppelissa ajaa, eikä suinkaan mikään suolanvetäjä.
Poikansa pani hän "kuskilaudalle" hevosta ajamaan ja itse hän istuskeli
koppelissa karhunnahan päällä, niinkuin muutkin suuret herrat. -- Tämä
neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt yhtään kertaa seisottaneet häntä
tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin nöyrästi tiepuoleen, kun vaan
kaukaa näkivät koppeloherran tulevan. Jos vielä kuka kähnysteli
tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo koppelostaan haukkui hyvin
äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella. Jos pojalta kuka kysyi,
ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka matkalla erilaisen
vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa, konsa
ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän vaan
piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. -- Viimein tämä
hyvä herraskyyti Simolta lopetettiin. Tullimiehet saivat asiasta vihiä
ja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi
hyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä
hänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin "herra
Simoksi" ja poika "herra kuskariksi."
Vielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi... Kerran tuli
"ohessikkain" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan
ymmärryksensä jälkeen. -- Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä
alkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.
-- "Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan" ... sanoi
Simo erinomaisen nöyränä.
Vähän ensin vastusteltuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen.
Yön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä
rommia ja kaksi pakkaa "sitsiä" ja peitti ne tarkasti heinillä. --
Aamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen,
levitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla
tavallansa vieraansa mieliksi. -- "Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä
sulla on tämmöinen kuorma" ... sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin
alusta.
-- "No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin
panin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti... Olkaa niin hyvä
istukaa" ... kiirehti Simo selittämään.
-- "Yhden tekevä" ... sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.
Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään
jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. -- "Mikä siellä niin
karrittaa?" ... kysyi vieras. -- "Mikä lienee naula vähän pitemmällä ...
ei siitä mitään ... kyllä tässä sentään mennään." -- "Käännetään reki
alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."
-- "Ei huoli ... enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta
päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan" ...
sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.
Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän
luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi
rekensä raudan. -- Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi
"obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut
kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin vähän."
-- "Se tämä tuota ... minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se
söi niistä heinistä enimmät puolet. Sätin minä vähän niitä
takatuloksikin." -- "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä
tavaraa" ... puristeli päällikkö Simoa.
-- "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin" ... sanoi Simo hyvin
totisena. -- Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo
saattoi "sedakkansa" päähän asti.
Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään
erästä vahtimestaria Viipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle.
Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut
omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa
Viipuriin asti. Viipurin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille:
"nousepas vähän pois re'estä; sinun allasi on piiska, jota kaupungissa
ajaessani tarvitsen." -- vaan mahtimestari nousi re'estä kadulle, otti
Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän
aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti
piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Vahtimestari jäi
itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.
Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä
hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään... "Eläähän sitä ihminen
helpommallakin... Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka" ... oli
Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niinkään helppoa,
vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli
siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman
kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen
liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla säällä, yöllä sekä päivällä,
konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin
kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi
jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta
tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin
kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi
vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista
hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta
silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän
löytänyt mistään. -- Tässä tuskassa lakastuivat kaikki hänen
ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan
sängyssänsä laidasta laitaan, huonojen vaateretkujen päällä. -- Helka
itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa
kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat
mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän
voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä
sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia sanojaan. Hänen
hengenvoimansa olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin
voimatkin. -- Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen
pettäminen oli vähitellen tukahduttanut Simolta kaikki paremmat
tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista.
-- Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. -- Tämmöisissä
oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää
kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän
kiemuroi tilallaan tuskissansa. -- Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi
Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut
ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua.
Hätä oli sanomaton. -- -- --
Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle,
leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut
seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin
seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan
ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon musta arkku alas haudan
pohjaan. -- Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut
leuvan alla... Vaimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa
edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa
viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot
kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan
haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja
sanoi: "lepää rauhassa" ... ja hänkin poistui. -- Kirkon kello
pomahti... Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle.
Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhassa", "rauhassa",
"lepää rauhassa". -- -- Niin, löysikö hän nyt rauhan -- --?