Jo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta
matkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta
sai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä
hän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan
apua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut
saappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi
heidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein talveksi asti.
Ei Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka
oli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helalle:
-- "Mitä sinä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä
utele sinun asioistasi."
Siihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: "mikäs niillä
kaupoilla ... hyvästihän ne menevät."
Niin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita,
elää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja
hopuitta. -- Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat
kaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet
mitään.
Eräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo
loikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse,
pääalaseksi. Vaivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää
valoansa savusta mustuneesen tupaan. Ritsk ... ratsk ... pani päre
palaissaan ja kun tuli sattui oksan kohtaan etenemään, niin silloin
aina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä.
Pintapärekö hän lienee ollut, vai mikä? Pitkän hiilen se teki, joka
vielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin
sarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan, Mikon
ja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helan ja Simon
lapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin
tyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan
hiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos
minkinlaisia kuvia ja koukeroita.
Rihma taittui Helalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin
ajatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan
rihma päässyt katkeamaan. Pian hän selvitti rihman pois harakasta ja
alkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä
unohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi koreasti loiskuttaa,
Sepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä
vauhtiaan. -- Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli
tuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista,
ja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Vähin erin
alkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon
asioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista,
kuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista
niillä on heinää ja miten siltä ja siltä jo alkavat heinät vässäytyä.
Viimein tuli omiin asioidenkin vuoro.
-- "Kuulehan Simo" ... sanoi Helka ... "ihka meidänki pitäisi ostaa
heiniä lisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti."
-- "Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte
piisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on
yhtä hevosta vähemmän."
-- "Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin
kallistuvat."
-- "No eikös se maantievars'lato ole vielä liikuttamatta?"
-- "Vielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa" ... sanoi
Helka matalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.
-- "Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?"...
-- "No, niistä elä nyt virka enään mitään... Ei se maksa enää ottaa
puheeksi koko asiata."
-- "No herranen aika ... enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan
mitään, kun vasta kuulenkin koko asian."
-- "No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi soittaneet suutansa niiden
heinien tautta."
-- "Miten niille sitte kävi?"
-- "No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen
munan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä kun
läksit sieltä nurmelta pois, min ne päiväläisen venkulat menivät muka
heiniä kuivatessansa niittämään ahopellolle. Mutta siellä he
venkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä.
Sillä tilapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan
panna. He hylkäsivät ne kaikki karheelleen, ei ollut edes senverran
älyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena
päivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä
kävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei
heinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei
niitä olisi syönyt minkään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan
sekaan lujamaalle... Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten
koiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät
kuolemaan yhden nurmen heinien tähden."
-- "Mitäpäs sille taitaa... Eihän sitä vahingon veräjällä ole
seisonutta... Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme
kaikki niityt tekemättä ja ostaisimme heinät."
-- "Niinhän sitä luulis'... Olis' sitä työtä jokaiselle omassa
turkissaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina
tunkeutuvat."
-- "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apetta syöttämään
lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä
vastaa."
-- "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että
tuskin niistä piisaa ihmisillekään. -- Renki Jurkka teki päiväläisen
kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin
asti. Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän
riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä
osasta ei ollut riiheen vietävääkään"...
-- "No nehän ne ovat!... Kyllä ne on ihmisiä... Ei nyt osata
närettäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole
vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman
kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa.
Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja
mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan siinä sokuria. --
Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin
tavaraa tuolta etempää Suomesta."
-- "Hyvähän tuo olisi, vaikka millä saisi, kun on tarvis."
Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista.
Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan
nenälle.