Sillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut
Huumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan Helkaa
ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä korttia
lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä
asianomaisten sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin
hohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko
nuoria poikia loikoi ristikossa kolpitsalla puhellen asioista, jos
jonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä.
Peränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä
leikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi nyt
parikseen. Välistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät poikia
kolpitsalta mukaansa. Silloin aina "herra Mikko", joka istui
peräikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään ja
kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla
järjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää
kallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän
Hollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen
pelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli...
Tuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa rappujen
sivulla olevaan likarapakkoon. Kun joku oli onnistuttu saamaan
koprilleen likarapakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta sieltäpäin kuulua
kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku vanha akka
rappusille ja tiuskui lapsille: "mitä taas reistaatta, ei saa itkee ...
mitä se Matin juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku sanon äitilleis, niin
'siit' sen vast' tiiät'... Tänne pit meijän Villenkin lentää
reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets astu nyt kotiin ...
ja Antti kanssa, ... ei ole mitään tyrskämistä." -- Sellaisilla
komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava parvi.
Likarapakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin, mutta
meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille,
oppimaan kortinlyöntiä.
Sivupenkillä istui Matti, Lassin Paavon kanssa, katsellen toisten
hyörinää ja pyörinää. -- Jopahan viimein tytöt sekä pojat istahtivat
penkille, pyhkien hikistä otsaansa nenäliinallaan. -- Lassin Paavokin
kaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi
Matillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja
sytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin
piipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten
piiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti
ja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se
sitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.
-- "Olit sinä kirkossa tänä päivänä?" ... kysäsi Paavo Korpelan
Matilta.
-- "En ollut."
-- "No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa
ollessasi on tapahtunut."
-- "Enhän minä mistä tiedä. Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten
olisi tapahtunut?"
-- "Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin
tänä päivänä ensimmäisen kerran."
-- "Kuulutettiin!"
-- "Niinpä tehtiin."
-- "Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut
väärin."
-- "Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani."
-- "Mutta kyllä se on sittenki kumma asia ... mitenkä se nyt näinpian
olisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta
koko asiasta... Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma
asia" ... tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.
-- "Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Vai kävikö se
kipiään kohtaan... Tais' olla sinulla vähän miel' niinku' kot'vävyn
paikkaa, vai miten? he he hee."
-- "Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin... Eipä tuo minua
mitään liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika
ajattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu
kumminkaan taivaasen asti... Kenen kanssa hän muka olisi kuulutettu?"
-- "Pullin Simon kanssa, Jalkalasta, sen parisniekan."
-- "Vai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se
nyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle."
-- "Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii
vaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole niin
rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen
Tommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä
tavaroita tarvitaankin" ... tiesi Paavo haastella.
Tytöt pujahtivat kaikki yhdessä syräpässä pois leikkituvasta ja
pojatkin alkoivat mennä samaa tietä... Siihen keskaantuivat Matin ja
Paavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.
Matin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli
kotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat
talossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon väestä
makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut sujua.
Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne silmät
sittenkään tahtoneet umpeen painua, Se Helan kuuluttaminen ei mitenkään
tahtonut poistua hänen mielestään.
-- "Olisikohan ollut" ... tuumaili hän ... "se Helka niin hullu,
että läksi menemään semmoiselle juopporentulle... Mutta se raha ja
tavara ... mitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se
on, joka kontieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt
sentähden ... en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla
semmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Vaan 'pojastahan se polv'
muuttuu'... Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin
mitä laatinut... Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki
minulle kaikkia ilkojaan. Mutt' eipäs sentään ... vaan mitäs minusta
köyhästä. -- Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä
huomasin sen monta kertaa. Mutta mikä turkanen sen nyt viisast... Jos
se olisi epäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä
asiasta. Kyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin.
Turkanenkos sitä meikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista
puhelemaan mennäkään. -- Mutta voishan sen ehkä vielä saada
puretuksikin, jos nyt olis' hänelle siitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää
tulla asia, kunhan minä vaan menen sinne, Kyllä sinne pitää lähteä
oikein kohta ja Simon kaupat pitää saada purkaantumaan vaikka mikä
olisi, niin pitää justii."
Näinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla
olkisäkillä tuvan lattialla. Vielä hän tuumasi koettavansa valloittaa
pois Helan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet
ajatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantuneessa mielessään, kunnes
nukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.