Elämä alkaa uudelleen hymyillä.
Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon
tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään
tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.
Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä.
Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen
kiertomatkalle maaseudulle.
Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta
hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä
sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on
kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen
helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on
joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden
kärsimään.
Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin
kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta.
Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti
olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään
kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli
kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan
vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.
Eräänä päivänä kysyin Katrilta:
"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?"
"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen
taulun lopulta kävi?"
En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän
vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän
ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä
jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"
Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni
rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli
kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.
Muutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.
Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen
opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin
ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea.
Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys
ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli
kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta
johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.
Juuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:
"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!"
Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian
mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä
laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee
ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista
kertaa esiintyä Helsingissä.
Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen,
että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen
äänelleen ja tempperamentilleen.
Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä
juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja
lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä,
parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä
synkintä syksyä.
* * * * *
Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o.
ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden,
että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli
tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo
yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen
kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.
Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa
käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen
olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista
kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus
vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat
suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava,
madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut
ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja
vieläkin kerran madonnan.
Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä
Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa
johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen.
Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen
taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo
tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.
Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon.
Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille
ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa
jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.
Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi
pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi
runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:
"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei
tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet
satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa.
En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden
sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria
lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka
sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja
monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista,
sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella
laulajattarella on loistava ura takanaan... ei kun edessään. Niinpä
tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään
samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"
Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän
olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen
polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa
sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli
viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.
Istuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka,
holhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella
tiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.
Aamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli
utelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena,
josta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli
tohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella,
että jotain erikoisempaa oli tekeillä.
Kun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni
hieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei
ollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä,
katsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa
vävymiestä.
"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän
teitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä
kesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän
minun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti:
neiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa."
Tohtori istui hetken ääneti ja sanoi sitte rauhallisesti:
"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo
tunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua
vastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne."
Sana "isällistä" pakoitti minut hymyilemään.
"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte
olevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani
velkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis
hänet, ja Jumala..."
Siinä paikassa lensi tyttö sisään ja sitä tietä kaulaani huutaen:
"Onko se totta! Kiitos, eno, kiitos!"
"Mistä sinä kiität!" sanoin hämmästyksissäni.
"Minä kuuntelin oven raosta ja tiedän kaikki."
Minä ravistin hänet kimpustani ja sanoin:
"Tietysti sinä kuuntelit, se on selvä. No, koska olette olleet niin
tyhmiä, että olette menneet rakastumaan toisiinne, niin täytyy teidän
tietysti saada toisenne, vaikka tuskin uusi tyhmyys edellistä parantaa."
Ja minä otin nuorten kädet ja yhdistin ne ajatellen, että lopusta kai
Herra huolen pitää niinkuin oli pitänyt Katrista ja minustakin.
Rakastuneet menivät sivuhuoneeseen, saadakseen olla kahden kesken.
Katri tuli puhumaan kihlauksesta ja häävalmistuksista. Minä sanoin,
että se oli liian varhaista, ja käskin hänen mennä suohon. Hän ei
kuitenkaan mennyt pitemmälle kuin keittiöön.
Mutta nyt alkoi seinän takaa kuulua naurua ja tukahtunutta läiskinää.
Raotin hiljaa ovea ja huomasin, että nuoret olivat ottaneet itselleen
vapauksia, jotka kuuluivat rakkauden myöhempään kehityskauteen. Yllätin
heidät äkkiä, otin ankaran muodon ja sanoin:
"Vai niin, te varastatte täällä suudelmia etukäteen!"
Rakastuneet karahtivat tulipunaisiksi ja katselivat hämillään toinen
lattiaan, toinen kattoon. Mutta minä jatkoin:
"Minä olin tuntenut nykyisen vaimoni viisi vuotta, eikä päähänikään
pälkähtänyt suudella häntä ennen kuin olimme julkikihloissa."
"Sinä hävytön valehtelija!" torui Katri, joka huomaamattani oli
hiipinyt selkäni taakse.
Nyt oli minun vuoroni punehtua.
"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki
niin kovin mielesi."
"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!"
soimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin
olisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!
Huomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin
häpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.
Jonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai
kutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan,
että poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan
ollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:
"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan
toivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä
yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!"
Emme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme
huomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä,
mutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.
Tietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja
minusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella
laulanut.
Katri puuhasi kuin paras emäntä konsanaan. Kesken kaiken hän kysyi:
"Mutta sanoppa, Sirkka, miten tavoitit niin äkkiä uuden sulhasesi?"
Tyttö nauroi.
"Jättäydyitkö sinä aikoinasi yhden varaan! Minä tunsin tämän ennen kuin
sen edellisen."
Minä huomautin, että nuoret tytöt valinnassaan usein erehtyvät:
jättävät hyvän ja ottavat huonomman. Sirkka sanoi:
"Valitettavasti minäkin annoin turhamielisyyden johtaa itseäni harhaan.
Suostuin siihen, jolla oli sileämpi ulkokuori ja liukkaammat sanat.
Onneksi tuli onnettomuus ja paljasti miehen todellisen olemuksen."
Katria alkoi naurattaa.
"Missä se entinen varatuomari nyt on? Hänen isänsä piti olla
valtioneuvos ja ties mitä kaikkea."
"Hän oli yhtä paljon tuomari kuin hänen isänsä valtioneuvos. Rappiolle
joutunut ylioppilas, joka oli laiskotellut yliopistossa muka
lakitiedettä lukien."
Minulla oli puheenvuoro.
"Hän uhkasi vetää minut oikeuteen tulevan vaimonsa omaisuuden
hukkaamisesta. Tähän päivään mennessä ei haastetta ole kuulunut."
Lopuksi en malta olla mainitsematta, että setä osoitti kihlatuille
suurta huomaavaisuutta. Melkein tuntui siltä kuin hän olisi alkanut
kohdistaa toivomuksensa sinnepäin, koska Katri ja minä olimme pettäneet
hänen luottamuksensa. Saattoi pitää päätettynä asiana, että hän Sirkan
hääpäivänä olisi paikalla reumatismineen ja shekkikirjoineen.
Katri ja minä elimme Sirkan onnessa uudelleen ensi rakkautemme ja
kihlauksemme ihania kevätaikoja...