Hermina huomasi, mitä jo moni häntä ennen oli huomannut, -- nimittäin,
että läkki ja kynä ovat paljoa avoimmat, kuin me itse. Ainakin tämä
soveltuu naisiin. Me miehet puhumme halusta totuuden, naiset sen
_kirjoittavat_ halukkaammin.
"Ettei lähettämäänne kirjoitusta revitty palaisiksi ja senkaltaisena
teille lähetetty", kirjoitti hän avosydämisesti, "esti ainoasti se,
että tarkemmin mietittyäni pidin parempana sen teille ehjänä antaa. Te
palajatte joskus ja silloinpa ihmettelette miten niin kummallista
olette voineet määrätä."
Jos tyttö olisi nämät sanat puhunut Bodendorffille, olisi hän ehkä
taasen niissä nähnyt vihaa ja ylenkatsetta, mutta pitkä matka ja
kirjoitetut sanat keveyttivät hänen käsityksensä. Yleensä oli kaikki
hänessä nyt enemmän hyvyyttä ja lempeyttä siitä asti, kuin hän oli
joutunut siihen päätökseen ettei elämällä nyt enää ollut tarjottavana
edes tyhjää tulevaisuuttakaan.
Hän koetti puolustaa ett'ei ilo Herminan kirjeistä häneen juurtuisi ja
hän vastasi:
"Minä kiitän teitä siitä armeliaisuudesta, jolla olette kirjoitustani
kohdelleet, ja jos olisitte sen repineet, olisi sen seuraukset olleet
vielä parantumattomammat. Nyt olen kuitenkin huomannut, että voitte
lempeyttäkin harjoittaa ja että näette vaivaa miettiä josko tekonne
olisi minua loukannut.
"Kysytte hyväntahtoisesti terveyteni _tilaa! Ainoan_ hyveen tunnen
saaneeni: _nyt toivon_ parantuvani! -- Kaikessa muussa tulee Meeranin
tehdä ihmetyö ja se vaatii aikaa."
Siitä ajasta alkaen tapahtui että joka viikko sekä tuli että meni
kirje. Joka kirjeestä, kuin tuli, tuntui Herminasta ikäänkuin olisi
hänkin Alppien terveellistä ilmaa hengittänyt, niinkuin jos olisi hänen
suonissansa raikkaampi veri alkanut juosta.
Missä olivat ne pahat idut, joita Bodendorff heidän yhdessä ollessaan
oli kylvänyt. Miksi hän tyttöä nyt ymmärsi? Bodendorff oli
tietämättänsä, tahtomattansa runoilija, luontonsa syvyydessä. Hän tosin
ei kirjoittanut mitään sonetteja alpeille, mutta hän kuvasi ne
kirjeissänsä kynällä. Hän, joka oli pois suljettu kaikista niistä
lähteistä, joista sievempi siveys saa ravintonsa, hän, jonka rikkaalta
taipumukselta ainoastaan puuttui hoito, hän, joka itse oli saanut
itsensä muodostaa, hänellä, kaikkien tietojen ja taiteiden vieraalla,
oli kuitenkin oikea käsitys ja todellinen tunne, joka useinkin puuttuu
niiltä, jotka ovat tarkemman hoidon saaneet. Hän oli etsinyt ravintoa
oikeasta lähteestä ja sen kautta saavuttanut voimallisen sielun.
Hän ei ymmärtänyt itse, millä tunteiden rikkaudella hän astui esiin ja
miten hänen ajatus-maailmansa levitettynä, suurennettuna ja uusilla
ilmiöllä täytettynä avaantui. Hän ei tietänyt että hän kirjoitti
itsensä Herminan sieluun.
Talvi oli loppunut ja kevätmyrskytkin olivat tau'onneet. Joka päivä
toivoi nuori tyttö serkkunsa palajavan.
"Pääskyt ovat kotonansa jo taaskin", kirjoitti tyttö, "mutta turhaan
kyselen heiltä, jos ovat lentäneet sen paikan ylitse, jossa te asutte?"
Tämäkö sana sai Bodendorffin jättämään etelän? Eräänä iltana säveltyi
kansanlaulu taasen harmooniosta, -- kun hän seisoi tytön takana ja vei
sydämellisesti kätensä huulillensa, ja siten ryöväsi sen "tervetulon",
jossa tytön sielu jo riemuitsi.
Hiljaisella sydämellisyydellään yhtyi majuritar heidän joukkoonsa ja
vastaan otti Bodendorffin kuni äiti poikansa. Tänään jäi Bodendorff
heille, niinkuin se olisi ollut luonnollista.
Hermina vapisi ennen tuntemattomasta onnesta, johon kuitenkin sekaantui
salainen sanomattoman tuskallinen pelko.
Hermina katsoi siihen mieheen, joka hänelle oli maksanut niin monen
sisällisen kiistan, joka oli maksanut hänen ylpeytensä ja vapaan
sydämensä ja muuttanut hänen luontonsa.
Oliko tuo sama mies, joka raakana ja röyhkeänä oli mennyt hänen
luotansa sanoen hänet teeskentelijäksi. Hän oli nyt ihan toinen. Hänen
itseensä luottava kylmä röyhkeys oli sortunut. Hänen jäseniensä vahvuus
oli kadonnut, mutta sitä vastoin lepäsi hengellinen jalous hänen
valkealla otsallaan ja silmissä paloi tuli -- osoittaen hänen sielunsa
hyvyyttä.
Vakaalla liikunnolla antoi Hermina takaisin Bodendorffille paperin,
jonka hän oli tohtori Wahlman'ilta saanut.
"Ottakaa tämä, ja jättäkää kaikki selitykset", sanoi hän lempeästi,
"yhtä ainoata asiaa teiltä pyydän: hävittäkää se tässä minun nähteni.
Olisinpa tehnyt sen itsekin, mutta pelkäsin sillä suututtavani teitä!"
"Ja kuitenkin olette mieleni pahoittaneet", sanoi hän hiljaa,
"pahoittaneet niin, ettette ehkä koko sydämenne katumuksella voi sitä
parantaa."
"Minä! -- mitenkä?"
"Ylpeän kieltonne, halveksivan kylmyytenne kautta! -- Ettekö minua
ymmärtäneet! Tuskallisessa tiedossa, että minua halveksitte, vihasitte,
kärsin tuskia, joita en voi selittää, ja kuitenkin etsin teidän
likeisyyttänne."
"Minä luulen, että te pikemmin pakenitte minua", sanoi Hermina
nuhdellen.
"Ei, ei! Minä tulin salaa, sillä teidän soittonne lievitti suruani ja
silloin löysin -- kuolemani jyvän!"
"Rudolf!"
Bodendorff nosti hänet ylös, laski hänen päänsä rintaansa vasten ja
nimettömässä onnessa suuteli hänen kyyneleensä pois.
"Jos minun tällä hetkellä pitäisi kuolla, tekisin sen halusta siitä
riemusta, jonka nyt olet minulle laittanut", sanoi hän innolla. "Sinun
sydämestäsi lähti minun nimeni huuliesi ylitse ja sinä olet minun! Mitä
olenkin tähtesi kärsinyt, liikaa se ei ollut!"
Rakkaalla ylpeydellä, jolla nainen nojaa sen miehen rintaa vasten, jota
hän rakastaa, katsoi Hermina häneen, mutta pelon tunne liittyi hänen
iloonsa nähdessänsä kirkastuneen katseen hänen kummallisesti
kiiltävistä silmistänsä ja kärsivän näön hänen otsallansa.
"Nyt varmaankin lähdet Reihenstein'iin, rakkaani", sanoi hän rukoillen,
"siellä alat voida hyvin."
"Sinun kanssasi, lemmittyni", sanoi hän sydämellisesti. "Jättäkäämme
kuitenkin Reihenstein ulommaksi, jos siihen suostut. Minun täytyy mennä
takaisin etelään, toki ei enää yksin, ei enää ohdake rinnassani, vaan
minua olet sinä seuraava rakkaana vaimonani ja nyt ei enää mikään
pimeyden valta voi sinua minulta riistää!"
Kuinka selittämätöntä eikö hänestä ollut, kun hän ei heti antanut tämän
miehen löytää tietä hänen sydämeensä, nyt kun hän vapisi hänen
edessänsä, nyt huomasi hän kuinka rakas hän hänelle todella oli.
Ja kauvan sai Hermina vielä pelätä ja vavista hänen elämästänsä.
Kaksi vuotta olivat he Italiassa, kun Bodendorff taasen uskalsi koettaa
kotimaan ilman-alaa.
Eron virastansa oli hän jo aikoja sitten ottanut.
Vihdoin muuttivat he Reihensteiniin, todellisella rakkaudella
yhdistettyinä. Nyt Bodendorff ei enään ollut vieras eno-vainajansa
taideaarteille. Italiassa oli hänen avoin sielunsa pian löytänyt oikean
tolan, jonka kautta hän tiesi omaisuuttansa pitää arvossa. Ei enää
kauvemmin pakoitettuna häpeällisenä seisomaan naisen edessä seisoi hän
vapaasti ja Hermina katsoi häneen, kuni olisi hän ollut hänen
opettajansa.
Majuritar on onnellinen Reihenstein'issä vallitsevan rauhan tähden,
sillä toivolla kuitenkin että tämä rauha ilolla toivotulla tapauksella
rikottaisiin. Hän näetten pian tulee -- "mummuksi!"