Syväin vetten pauhinassa.
Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi
täydellä todella.
"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen
täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni..."
Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa
valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja
selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki:
enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen
kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä
kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja
ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta
ollut, -- hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka
rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos
rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat
olevinansa... Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion
langettanut. -- Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan,
mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta,
kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja
epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon
-- aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa,
kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä,
tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa,
kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän
ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja
tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla
ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon
lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja... ja
hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden
kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen
rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat
niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne
oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa
melkein vielä enemmän...
Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta,
Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista,
kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä
vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene
siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua _yksin_ lähetä, tulen
kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä
kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen
sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit,
joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli
uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin -- onnellinen hän! Hän ei kironnut
kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli
suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja
voitossa!
_Uhreista ensimmäinen_... Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä,
Helmi?
Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä.
Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän
enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.
-- Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet
käsiini toi?
Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja
vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain
pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle...
ehkä minun tähteni... ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan
ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen...
Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat
ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en _tässä_ voi teitä
seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, -- minähän --
"-- -- olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus
minua talutti -- --"
Niin sanoi Aimo!
Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet -- kuinka sokeita mekin
usein olemme -- ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta
näkevät joskus selvemmin... esimerkiksi meidän erehdyksiämme... ja kuka
tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan...
Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja
sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"
Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin.
"Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?
Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä,
ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut
hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma,
Luojan lahja, onnen rikkaus?
-- Eihän se muille olisi ehdoton onni. Nämä tytöt täällä ympärilläni,
tuo Liisi, joka juuri kulkee oven ohi, tuo Laina, joka tänäkin yönä
varmaan on joka vapaan hetkensä lukenut lääkärikirjoja -- he eivät
vaihtaisi tätä osaansa mihinkään toiseen, he kiusaantuisivat pianon
ääressä niinkuin minä täällä olen kärsinyt ja kiusaantunut. Miksi
niin? Koska he ovat sulotuoksuisia suon kukkia, mutta minä olen niityn
kukka... tai lintu, kotka, niinkuin minä kerran olen uneksinut. Jumala
on antanut kullekin määrätyn paikan. Saammeko rankaisematta tehdä
Luojan suunnitelmalle väkivaltaa? Emmekö tule onnettomiksi silloin?
Omassa oikeassa osassamme me olemme onnelliset, olkoon se ulkonaisesti
katsoen valoa tai pimeyttä; sillä mitä Isä on meille valmistanut, se
_on_ valoa, aina, aina... yönkin varjojen keskellä, itse kuolemassakin!
Mutta minähän tulin tänne, ollakseni Herran työssä kokonaan, antaakseni
koko elämäni hänelle. Enhän kevytmielisesti tullut. Jos se on totta,
mikä nyt sydämessäni liikkuu, jos kaikki ponnistukseni ja uhraukseni
ovat olleet pelkkää suurta erehdystä... ovatko ne sitte menneet
kokonaan hukkaan? Oi Herra, sehän olisi liian haikeata! Julmaa se
olisi! Annatko todellakin lastesi erehtyä, kun he rehellisesti
_tahtoisivat_ sinun oikeata tietäsi kulkea?
"Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi." Ja
kuinka Lilja kirjoitti? "Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin
tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta
ijankaikkisuuden!"
Oi Jumala, en minä mitään helmiä pyydä, minä pyydän vaan armoa,
selvyyttä, lohdutusta...
Pieni kello soi. Helmi tempautui ajatuksistansa, rientäen
yksityishuoneeseen, missä muuan vanha rouva makasi. Ystävällisesti
palvellen Helmi auttoi häntä, ojensi juomaa ja korjasi käärettä. Vanhus
oli maannut sairaalassa koko kesän. Hän oli keväällä kaatunut ja
loukkaantunut, eikä vanha ruumis jaksanut niin pian toipua entiselleen.
-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän herttaisesti, kärsivällinen hymy
huulillansa. -- Te olette minun pikku päivänsäteeni täällä.
-- Minäkö? Oi, enhän minä mitään --
-- Kyllä minä ymmärrän. Te tarkoitatte, ettette ole mitään erityistä
puhunut ettekä tehnyt. Katsokaa, ei se siitä riipu. Muutamien kasvot
loistavat -- se tulee taivaasta. Kiitos, rakas pikku neiti -- kas noin,
nyt minä taas koetan nukkua.
Niin -- se taru ihmisistä, joiden kasvot hohtivat, koska Jeesus
pimeydessä oli puhutellut heitä! Oliko mahdollista -- oliko totta, että
sama hohde, joka äidin kasvot oli kirkastanut -- ja nuoren Liljan hänen
elämänsä viime aikoina -- että se nyt säteili Helmistä myös?
-- Kiitos, minun Herrani! Nyt minä tiedän, että en ole turhaan
kärsinyt. Sinä sallit minun käydä tätä tietä, jotta saisin osakseni
"pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Oi Herra, minä
ymmärrän laupeutesi suuruuden ja hyvän, ihmeellisen johdatuksesi!
"Sydämeni riemuitsee, kun niin mielelläsi autat." Minun Herrani, kiitos
ja ylistys, ijankaikkinen ylistys sinulle!
Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen
taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie -- nyt
minä saan lähteä! --
Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys
oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli
kuolemankaihoisena kulkenut?
Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja
elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen
milloinkaan. Sama elämä se oli -- mutta sen valaistus oli toinen, tuhat
vertaa ihanampi entistänsä.
-- -- Nyt uusi on sillä kirkkaus,
mun suuren päiväni heijastus -- --!
-- Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on
soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan
pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä
kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!
Vapaa, vapaa! Oi Jumalani -- se miltei tukahduttaa... Ei -- mutta se on
riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen
täytyy päästä ilmoille...
Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja,
Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun
rakastettuni -- nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen
sinun, minä hetkenä tuletkin!
Viritä kaunis viulusi -- säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme --
suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen
kimmellyksestä rauhaisella rannalla...
Mutta minä unohdin, Aimo... Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi
jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan.
Ihmeellistä -- minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se
lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule
vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa
minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta
rukoilen puolestasi.
Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja
täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi
anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein
_sinun_ siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin
erityisesti kiintynyt -- en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen
kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen,
minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin
vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? -- en, en
sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni -- mutta ehkä niin
kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani...
Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on
taluttanut minua -- oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja
tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään.
Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma
tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa
hänen kanssansa, vaikka vapain siivin -- vai yksinkö minä nyt jään?
Yksin -- niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!
Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka
sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat _kumpaisenkin_ lastun heittäneet
ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo -- juuri sekö sinua
viivyttää? Kiitos, armaani -- siitä minä rakastan sinua vieläkin
enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että
tahdot tulla ja tuletkin varmaan -- --
Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta
suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai
ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?
Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä -- sen
voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin
paljon kärsinyt... jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita...
sitä en jaksa, sitä en kestä!
Minun _täytyy_. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!
Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä
antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit
sinä muutakin... annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa...
Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!
-- -- --
Säveleet soivat... sydän on niin täynnä... aallot, aallot, kuinka te
kohisette...
Isä, ellei hän mun kanssani käy,
miten saatan luoksesi tulla?
Mitä vastaan juurella istuimen,
jos hän ei myötäni mulla?
Mä tiedän -- hänkin saapuva on,
vaan yksinkö, tietä toista?
Sama kutsuhan meille annettiin
kodin kirkkahan kartanoista!
Kaksinpa liitävät kotkatkin,
sinitaivas lentonsa määrä,
ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit,
se oisiko luonto väärä?
Ei -- konsaan ei! -- Mun sydämein
sua aatelislahjasta kiittää,
ja vaikka se taiston tuskihin vie,
se armosi mulle riittää.
Isä, ellei hän mun kanssani käy,
syyn kerron nyyhkytyksin:
ei kotkasi katkonut siipiään,
siksi täytyi sen saapua yksin!
-- -- --
Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana.
Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa,
hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.
Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti
ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen.
Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin...
Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui
parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.
-- -- --
Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta,
että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä
ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän
jokainen tietää --
Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon,
nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.
Mutta vanha soitonopettaja toruu: -- Oikullinen tyttö! Kerran olette
juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette
laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin
voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä
vastaan!
Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin,
ikäänkuin hän kyllä tietäisi:
-- Minun kuutamosonaattini!
Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.
-- Te olette pikkuinen... pikkuinen... niin, mikä juuri? Ei teidän
kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte
ensimmäisen tunnin? -- --
-- -- --
Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle,
valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä
vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella.
-- Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi
viimeiseksi... Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän
hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja
-- ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli
ainoa mahdollinen järkiteko -- mutta siitä, että se tapahtui noin
päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja
neuvottelematta kenenkään kanssa. -- Pyrytuulena sinä menit ja samalla
tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta
koskaan tavallista ihmistä?
-- En luule, täti kulta, -- sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta
minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä
vieläkin enemmän?
-- -- --
Sitte yläkertaan, kevein askelin ja sykkivin sydämin.
Leena avasi oven. Helmi pysähtyi salin kynnykselle. Hertta istui pöydän
ääressä käsitöineen, Arvi keri lankaa, vyyhti kierrettynä kahden tuolin
seluksille, ja Aimolla oli kädessä kirja; josta hän juuri oli lukenut
ääneen.
-- Kas, Helmi!
-- Ja niin hienona...
Ihmetellen Hertta katsoi hänen silmiinsä, kun hän tervehti. -- Mikä
loiste niissä? Nyt minä tiedän: sinä olet soittanut!
-- Ihan kuin olisi nielaissut elohopeata, -- sanoi Arvi. -- Oletteko
kuulleet entisestä tytöstä, joka tahtoi kirkkaita silmiä, ja
apteekkiherrat narrasivat hänelle, että --
Aimo käänsi selkänsä, astuen suoraan Helmin luo. Katse oli ensin
tutkiva, sitte voitonriemuisa.
-- Helmi, sinä jätät sairaalan!
-- Olen jo jättänyt!
He jäivät seisomaan vastatusten, silmä silmässä. Molempien sydämessä
ilo ja liikutus tulvehti yli ääriensä.
-- Mitä?! -- huudahtivat Hertta ja Arvi. Aimo kysyi ainoastaan: -- Mitä
sanoo enosi?
-- Hän ei vielä tiedä -- eno raukka...
-- Nyt kolmiliitto on voittanut! -- riemuitsi Hertta.
Sitä Helmi tietysti ei ymmärtänyt.
-- Niin, näetkös Helmi, -- Arvi alkoi selittää, -- meillä on täällä
ollut salaliitto pappistyrannia vastaan... Jaha, jaha, keino on siis
tepsinyt! Minä onnittelen, Aimo, sinä olet hyvä keksimään.
-- Liljako sai sinua auttaa? -- kysyi hellästi Hertta, jolle asiain
tila nyt myöskin selvisi. -- Muistatteko, sitähän hän toivoi
hartaimmin, ettei hän olisi elänyt turhaan, että hänen kärsimyksensä
tulisi hyväksi muille.
Aimo ei voinut sanoa mitään. Niin, varmaan se oli totta. Jos Lilja
tämän tiesi ja näki autuaiden asunnoista, varmaan hän iloitsi
enkeli-iloa. Vai vähänkö _he_ merkitsivät hänelle sen yhden rinnalla,
jolle he parhaillaan mielihaikeutta tuottivat? Kestääkö rakkaus vielä
tuolle puolelle kuolemankin?
Silloin Helmi sanoi: -- Te annoitte minulle Liljan tarinan. Mutta nyt
minä tunnen velkani -- teille ja enolle --
Hänen aikansa oli tullut. Hän tahtoi kertoa kaikki.
-- Ehkä te tuomitsette enoa väärin, niinkuin minäkin usein olen tehnyt,
teidän edessänne varsinkin. Ei hän ole julma, hän on vaan kärsinyt
yli-inhimillisen paljon...
Tällä hetkellä, onnensa yltäkylläisyydessä, Aimokaan ei sitä pitänyt
mahdottomana.
-- Saanko kertoa teille _hänen_ tarinansa?
-- Tule, Helmi, istu tähän keskellemme.
-- Kerro, kerro, jos tiedät...
Ja Helmi alkoi. Kaukaisesta menneisyydestä hän lähti, siitä ajasta
asti, jona orpo sisko ja veli itkivät yhdessä, heitettyinä vennon
maailman jalkoihin. Sisko sai turvan, mutta hänen sydämensä murtui
-- niinkuin Liljankin. Oi niitä nuoria, herkkiä sydämiä! Henki voi
liidellä kotkan teitä, mutta hento ruumis ei kestä. Paavo kesti,
sillä hän oli vahvempi. Ruumis ja henki kestivät, ja sydänkin --
karaistumisen hinnalla -- kovettumisen, niin oli Helmi joskus ajatellut
-- mutta ei ole se sydän kova, ah, ette tiedäkään, kuinka herkkä ja
hellä se vieläkin on pohjimmalta! Sitte tuli Lilja, kevät ja rakkaus...
-- Tahdotteko kuulla? Me istuimme hänen haudallansa, kun ilta pimeni.
Näin eno itse on minulle kertonut: -- --
"Hänen tähtensä ja Mestarin tähden minä sen tein."
-- Vielä tänä päivänä hän ei aavista, että suru surmasi Liljan. Hän
luulee, että sen teki sama heikkous, josta lääkäri puhui. Hän on
kaihossaan kiitollinen, ettei ainakaan _hänen_ tarvitse itseänsä
syyttää, että Liljalla oli viimeiseen asti kaikki mitä voitiin pyytää,
lepo, hoito ja mukavuus -- ja kuitenkin täytyi niin käydä... Eno
raukka, ymmärrättekö -- hänen sydämensä pakahtuisi, jos hän saisi
lukea --
Kuulijat istuivat sanattomina hämmästyksestä. _Tällainen_ Paavali Kotka
oli vieras ja uusi heille.
-- Tässä on teille takaisin Liljan "sydämen kirja", -- sanoi Helmi,
ojentaen sen Aimolle. -- Kiitos, että sen toit. Ja nyt tekin tiedätte...
-- Minä olen äidilleni luvannut, että veisin sen Kotkalle myös, --
sanoi Aimo silloin, äänessä empiminen ja epävarmuus.
-- Sehän on mahdotonta!
-- Niin, Aimo, pannaan se laatikkoon, -- ehätti Herttakin väliin. Hänen
hyvä sydämensä oli aivan heltynyt ja hätäännyksissä.
-- Minusta sentään voisi tehdä semmoiselle herralle hyvää... mutisi
Arvi. Loppu ei yrittänytkään kuuluville. Hän kyllä tiesi, että joku
hänet keskeyttäisi tavallisuuden mukaan.
-- En tiedä, -- sanoi Aimo miettiväisenä. -- En tiedä, saammeko häntä
säästää. Sinunkin tähtesi, Helmi!
-- Ei, ennen kärsin vaikka mitä, kuin näen enon tuskasta nääntyvän!
Minähän olen nyt selvillä omasta puolestani, en minä enää järky.
-- Kuulehan, Helmi. Sinä puhut usein kotkista, kuinka niiden pitää
saada liidellä, muuten ne kärsivät. Ne _tahtovatkin_ liidellä, vaikka
hengen uhalla. Minä alan kunnioittaa sinun enoasi. Hän ansaitsee sen,
että hänkin pääsee pauloistansa. Anna minun repiä ne rikki! Minua
aavistuttaa, että se ei ole mahdotonta.
Niin, _sitä_ kieltä Helmi käsitti. Hänellä itsellään oli pyhyyden jano,
vapaan, ylhäisen ilmapiirin kaipaus niin polttava, että hän tiesi
siihen halajavansa hinnasta mistä tahansa. Ja jos _hän_ sitä halasi,
pieni Helmi, tottahan paljon enemmän hänen Kotka-enonsa.
Kuinka hän tunsi sydämensä värisevän...
-- Olet oikeassa, Aimo, nyt niinkuin ennenkin. Anna se hänelle -- tai
jos tahdot, _minä_ annan!
-- Uljas tyttö, -- sanoi Aimo ihastuksesta loistavin silmin. -- Oi sinä
Helmi --
-- Minun täytyy nyt mennä -- suokaa anteeksi, ystävät... Tai eihän
minun täydy, mutta tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin tahtoisin olla
oikein lähellä enoa, niinkuin pitäisi hyvittää hänelle jotakin...
-- Onko hän kotona nyt?
-- Ei, hän saarnaa rukoushuoneella. -- Helmi katsoi kelloansa. -- Vielä
minä ehtisin.
Aimo auttoi takin hänen yllensä ja otti samalla oman hattunsa.
-- Tuletko saattamaan?
-- Saanko tulla kanssasi sinne?
Helmi tuli hyvin iloiseksi. Hän ei itsekään tietänyt, miksi sydän alkoi
tykyttää aivan kuin jonkin ihmeellisen ja ihanan odotuksesta. Aimo ja
hän yhdessä Paavo enon puhetta kuulemaan! Yhdessä Herran huoneeseen
-- kaikkien nähden yhdessä! Niin, mutta mitä siitä... eihän se ollut
pääasia. Se on pääasia, että Aimo tulee, että he molemmat tarvitsevat
Herraa Jeesusta. Läpi syväin vetten pauhinan he saavat kuulla hänen
äänensä. Oi Jeesus, näetkö sinä, että Aimokin tulee? Niin älä nyt
päästä häntä, ennenkuin olet siunannut...
Heidän astuessaan sisälle alettiin juuri virttä.
-- -- "Sinua Jeesus odotan,
Sydämeheni halajan" -- --
Helmistä tuntui, niinkuin Aimo olisi säpsähtänyt. Eikä hän laulanut
ensinkään, hän vaan katsoi koko ajan naapurin ojennettuun virsikirjaan.
Paavali Kotka nousi puhujapaikalle. Silmissä oli syvä ilme, tumma ja
liekehtivä. Kun hän rukoili, oli se alusta alkaen korkeata nousua.
Sitte hän puhui kuin unessa, unohtaen ympäristönsä, huutaen sitä, jonka
hän näki sielunsa palavan uskon silmillä.
"Väkevät repivät alas taivasten valtakunnan"...
Tänä iltana sen voimat virtailivat. Helmin omassa sydämessä oli autuas
ilo ja rauha, mutta hän taisteli sen rakkaan mukana, joka istui hänen
rinnallansa. "Jeesus tulee", oli Kotkan teksti. -- Olen ikävöinnyt
nähdä häntä -- niitä silmiä, jotka itkivät Jerusalemin tähden ja minun
tähteni... käsiä, jotka hän siunaten laski lasten pään päälle ja
minunkin päälleni, kun olin pieni... Oletko sinä häntä ikävöinnyt? Ja
onko hän tullut luoksesi?
Hän on minun, ja kuitenkin minä häntä yhä huudan. Tule Herra Jeesus!
Huudatko sinäkin? Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman.
Sano hänelle, että olet siihen valmis! Hän tulee. Mikä estää sinua ja
minua? Hän kolkuttaa ovea, salpa on sisäpuolella. Emmekö me näe, missä
se on?
"Joka avaa, sen luokse minä tulen ja pidän ehtoollista hänen kanssansa
ja hän minun kanssani."
-- Tule, tule pian, tule nyt, sinä siunattu Vapahtaja, kahleitten
katkaisija, rauhan antaja!
-- -- --
Aimo ja Helmi kulkivat kotiin, pitkän matkaa äänettöminä.
-- Helmi, -- alotti Aimo viimeisessä kulmauksessa.
Helmi odotti, ikäänkuin se ihmeellinen puhkeaisi nyt.
-- Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua. Helmi, tiedämmehän me
molemmat sen.
Josko Helmi tiesi? Ah, löytyy sellaista, jota tiedetään, ja kuitenkin
se tullessansa on ihme ja ilmestys, niinkuin ensi pääskynen puistossa
pitkän talven jälkeen...
Katu oli hiljainen ja pimeä. Aimo pysähtyi, ottaen Helmin käden omaansa.
-- Minä olen odottanut sinua ja sinä minua. Tahdotko odottaa vielä
huomiseen? Ja saanko silloin tulla?
-- Tule, -- kuiskasi Helmi.
-- On parempi, että sinä nyt ensin puhut enosi kanssa, -- jatkoi Aimo.
He kulkivat taas edelleen. Hänen olentonsa oli rauhallinen, mutta ääni
värähteli. -- Ja minulle on parempi olla yksin. Ymmärrätkö, minun
täytyy kohdata... minun täytyy...
-- Niin, sinä otat pyhän vieraasi vastaan. Kyllä, kyllä minä ymmärrän!
-- Minun Helmini, minun omani! -- He seisoivat jo porraskäytävässä.
Äkkiä, tunteiden tulvehtiessa, Aimo kumartui Helmin puoleen ja suuteli
häntä.
-- Hyvää yötä, sinä rakas, rakas! Kuinka hän on hyvä, joka antoi minun
löytää sinun sydämesi...
Sitte Aimo lähti. Hänen oli kiire valmistamaan huonetta sille, jonka
äänen hän tänä iltana oli kuullut. "Minä tahdon pitää ehtoollista sinun
kanssasi ja sinä minun kanssani".
Ylivuotavassa onnessa ja riemussa hän vaipui polvillensa, eikä huulilta
tullut muuta kuin: -- Kiitos, kiitos, kiitos...