Liljan päiväkirja.
Syksy oli tullut.
Maalla siitä kertoivat punapuolukat metsissä, kellastuneet puut,
sänkipellot ja savuavat riihet. Pääkaupungissa harvat ehtivät
tarkkaamaan, että meri kohisi raskaammin tai että lentäviä lehtiä
lakaistiin kokoon. Siellä syksy merkitsi vilkastunutta liikettä,
koulujen avaamista ja kotiinpalanneita kesämuuttolaisia.
Helmillä oli ollut pieni loma heinäkuussa, ja Paavali Kotka oli
asettanut omansa samaan aikaan. Silloin he yhdessä Riitta tädin kanssa
olivat vuokranneet pari kalastajanhuonetta saaristosta. Aava, mahtava
meri soitti ajanaikaisia säveliänsä siinä ympärillä. Suurenmoinen
luonto puhui valtavasti sydämelle, joka oli väsynyt. Joka aamu ja
ilta Paavali Kotka ammensi Helmille toista virvoitusta, johtaen häntä
Jumalan sanan syvyyksiin. He istuivat kimaltelevalla rannalla tai
kiipesivät rosokalliolle, horsmain ja katajien keskelle. Helmi ei
sittemmin koskaan voinut unohtaa näitä ihmeellisiä jumalanpalveluksia
kahdenkeskisessä hiljaisuudessa, meren ja tuulen suurten urkujen
säestäessä. Ne antoivat hänelle uusia voimia ja uutta mielen
kirkkautta. Paavali Kotkaan hänen sydämensä niinä hetkinä liittyi
lujemmin kuin ennen milloinkaan.
Mutta sitte taas tuli entinen työ, valvonta ja uupumus. Henki lentää,
ruumis vaipuu. Nuori kotka ei tietänyt, että salainen kaihon poltto
uuvutti kovimmin. Silmä loisti rauhaa, mutta pää painui patjoille.
Juuri siihen aikaan "yläkerran" ystävät palasivat.
Nyt, kun Aimo näki Helmin, hän todellakin oli kalpea ja laiha.
Kalvennut oli Aimokin. Hänen olentonsa kertoi syvistä sisäisistä
taisteluista, ja hänen katseessaan asui ennen tuntematon vakavuus.
Kumpikaan ei näyttänyt olevan sen "iloisen kohtaamisen" tunnelmassa,
josta Aimo kesällä oli hyvästiksi puhunut.
Sinikantinen vihko oli Aimolla nytkin maalta mukanansa.
Eräänä iltana Hertta tuli Aimon huoneeseen, silmät kyynelissä.
-- Kuinka kauvan sinä aiot tätä jatkaa? Mitä sinä oikein odotat?
-- Hertta sisko, en minä sitä voi selittää.
-- Olin äsken Helmin kanssa kävelemässä. Tiedätkö mitä hän sanoi? Näin:
"Olen liian väsynyt. Kaikkein suloisinta olisi päästä äitini luo."
Aimo säpsähtäen nosti päänsä käden varasta.
-- Niin hän sanoi. Minä torumaan: "Olet nuori ja elämä on edessäsi.
Kuinka sinä tuolla tavalla puhut?" Hän vastasi: "Ennen minä pelkäsin
kuolemaa, mutta tänä kesänä taivas on tullut minua lähemmäksi. Nyt minä
enemmän pelkään elämää".
Silloin Aimo nousi.
-- Olet oikeassa, Hertta, tämä ei kelpaa!
-- Ja tiedätkö: ensi yönä hän valvoo taas. Minä en ymmärrä, mitä ne
kurssi-ihmiset ajattelevat, eikö heillä ole silmiä vai eikö ole sydäntä?
-- Tietysti he ajattelevat: joka leikkiin on ruvennut, se leikin
kestäköön. Jääköön joka jaksaa ja erotkoon ken ei jaksa; mutta täysi
työ on tehtävä sen, joka työssä on.
-- Kuinka sydämetöntä! Minä heille sanoisin sinun sijassasi --
-- Enpä tiedä. Luulen että he ovat oikeassa.
-- Mitä? -- Hertta aivan hämmästyi.
-- Jos minä toisia johtaisin, en minäkään sallisi tehtävistä
tingittävän. Mitä hoitajia sellaisista tulisi?
-- Mutta pitääkö Helmin siis nääntyä? -- huudahti Hertta.
-- Ei, hänen pitää erota!
Päättäväisesti hän veti laatikon auki, otti Liljan päiväkirjan, tempasi
hattunsa ja sanoi:
-- Hertta, nyt minä menen!
Ei hän mennyt tunnustamaan Helmille rakkauttansa. Ei hän myöskään
tullut Kotkan syyttäjänä. Hän tuli varmana ja vakavana, mutta hänen
olentonsa oli nöyrä ja hillitty, huolimatta sydämen levottomasta
tuskasta.
-- Helmi, varmaankin sinulla yövalvontasi aikana on joku vapaa hetki.
Tulin tuomaan sinulle lukemista -- vihkosen, jonka jo kauvan olen
aikonut antaa. Nämä ovat Liljan, minun sisarvainajani runoja ja
ajatuksia.
-- Liljan!
-- Niin, hänen, josta kerran sanoin sinulle muutaman sanan. Luulit
silloin tuntevasi hänen valokuvansa --
-- Se on enolla. Aimo, minä tiedän kaikki. Hän oli enon morsian.
-- Paavo on kertonut --?
-- On. Se oli haikea tarina. Minun on syvästi sääli heitä molempia...
Aimo tunsi tukilautojen vajoavan jalkojensa alta. Helmi tietää! Mitä
siis nämä rivit enää hyödyttävät?
Niiden täytyy hyödyttää! Lilja itse puhuu toisin kielin kuin Paavali
Kotka. Jumala on paneva voiman näihin sanoihin. Ah Jumala, pane se
voima! Auta, auta -- pelasta ristiverkosta nuori kotka, joka nääntyy!
-- Niin, tahdotko lukea nämä lehdet?
-- Oi kiitos, Aimo... Se on niin suuri rakkauden osotus -- suuri
luottamus, tarkoitan -- minua aivan värisyttää...
-- Hyvää yötä, Helmi. Ole nyt vahva! Sinähän tiedät... sinä sanoit
itse, että _Jumala auttaa_...
-- -- --
Yön hiljaisuudessa, monien palvelusten lomassa, kutsujen ja käskyjen
keskeyttämänä Helmi luki. Hän kulki kuin unessa, ympärillä toinen
maailma, sisäisessä näkemyksessä toinen.
Soi -- soi -- taas lakkaamattomia säveleitä... Ken voisi kertoa, mitä
ne soivat?
-- -- --
"_Sydämeni kirja_."
Mitä minä nyt tähän kirjoittaisin? Sydämeni on levoton, oikkuisa,
surullinen ja onnellinen. Yhtaikaa paistaa päivä, sataa ja tuulee.
Minun _täytyy_ kirjoittaa! Tämä vihkonen ei kielittele, -- eihän?
Oikeastaan arvelen, että minun tulisi kirjoittaa _siitä_, siitä
uudesta, suuresta ja ihmeellisestä, joka nyt täyttää koko olentoni.
Mutta Herrani, sinähän tiedät sen, ja minäkin tiedän. Eikä _se_ tuota
minulle rauhattomuutta, sehän juuri on minun rauhani. Se on syvää ja
kirkasta niinkuin ihana meri. En tiedä kuinka se tapahtui. Melkein kuin
lapsi illalla pimeässä pelkää, ristii kätensä ja nukkuu rukoukseen --
ja kas, yö kuluu niin äkkiä, että jo samassa, kun silmänsä avaa, onkin
aamu ja kirkas auringonpaiste...
En osaa siitä kertoa enkä uskalla. Tuntuu kuin pistäisin käteni
kirkkaaseen veteen, sekottaisin pohjan ja samentaisin sen
taitamattomuudellani. En ole siitä kenenkään kanssa puhunut, en
hänenkään, jolta vielä elävämmin kuin omalta, rakkaalta äidiltäni opin
pimeätä pelkäämään ja panemaan käteni ristiin... Kaikkein vähimmän
hänen kanssansa! Oi kuinka minun on ihmeellinen olla. Luulen kuulleeni
joskus, että merenkin vesi voi syvyyksissä olla ihan tyyni, vaikka
pinta kuohuu ja kuplailee. Minullakin on sydämeni syvyydessä taivas,
mutta pinnalla kaikki ne levottomat tunteet, joiden nostajana on hän,
hän, _hän_!
Mä toivon enkä toivo,
en tiedä mitä tahtoisin,
mä vuoroin häntä pelkään,
ja lemmin kuitenkin.
Mä kuljen häntä kartellen
ja vuotan häntä kaihoten...
Oi sydän, sydän nuori,
sua käsittäisi ken?
Olin lapsi vielä, ehkä kahdentoista tai neljäntoista vuotias, kun luin
sadun paimentytöstä ja kultakutri ritarista, joka tuli kuten keväinen
säde kukkasen luo ja nouti hänet armaaksensa. Silloin minä Lehtolan
kalliolla istuin ja haaveilin...
Mä istuin rannan paadella
armaasta unelmoiden,
näin sinisilmät kaunihit
ja kiillon kiharoiden...
Niin, se oli silloin!
Ne haihtuivat, ja edessäin
nyt vain on muoto vakaa,
on katse varma, vilpitön,
mi jalon miehen takaa.
Mä kukkasesta haaveilin
ja kevätsätehistään;
nyt tuntehille sydämein
en kuvaa löydä mistään.
Uneksin päivät täyttyvän
vain lemmen nautinnoilla;
nyt pyydän työtä uutteraa
Jumalan vainioilla.
Eloni mietin antaaksein
mä armahalle yksin;
nyt kaikki, kaikki Herralle
kanssansa käsityksin!
Isä sanoo häntä jöröksi ja äiti haaveilijaksi ja Aimo ja Hertta eivät
pidä hänestä ollenkaan. Toiset tytötkään eivät pidä, kun hän ei tanssi
ja puhuu aina vakavia asioita. Jospa he tietäisivät!
Muut kun mustaavat sinua,
mulle muotos valkeneepi,
muut kun puutteistas puhuvat,
ehommaksi elvyt mulle.
Kaunihina, kirkkahana,
ylväsnä ylitse kaiken
näen nousevan kuvasi,
tahi väistyvän välehen,
katehilta kaikkoavan
helmenä heleimpänä
syvälle sydämeheni.
Juuri siitä minä pidän, mitä he halveksivat, juuri sillä hän on
voittanut sydämeni! Sillä siinä me yhdistymme. Kukaan ei näe, kukaan
ei tiedä. Se on kätketty ala, mutta se on pyhä ja suloinen. Oi, kuinka
rakas hän on minulle _juuri sellaisena_ kuin hän on!
Rakastaako hän minua? Vai eikö rakasta? Hyvä Jumala -- enhän minä ennen
ole sitä näin oikein ajatellut...
Hän on ollut hyvin kummallinen minua kohtaan. Minä olen itkenyt koko
pitkän illan. En tiedä millään häntä loukanneeni, mutta aamulla hän
ei katsonut ikkunaan, ja nyt, kun menimme kirkkoon, hän ei tullut
kanssani, vaan lähti yksin toista tietä, ihan turhaan. Ei, kyllä se on
varma, että hän ei rakasta minua.
Mä tunnen sen suuren tuntehen,
se rintani valtaa ja täyttää,
sen liekki nousevi leimuten,
ja uudelta maailma näyttää.
Mun riemuni, onneni, kaikkeni
vain yksi on ainokainen.
Ah, miks hänen täytyvi olla myös
mun tuskani polttavainen?
*
Mä antaisin sulle kaikki,
mitä talletin aarteenain,
ne kainot, kätketyt tunteet,
jotka nähnyt on taivas vain,
Mä antaisin sulle lemmen
niin suuren ja hehkuvan,
sua seuraisin minne tahdot,
vaikk' äärihin maailman!
Kun ulkona pilviä nousis,
kotilietemme kirkas ois,
ja myrsky jos ylläsi riehuis,
sen lempeni loihtisi pois.
Minä jakaisin riemusi, murhees,
sun työsi ja toimintas,
ja taistelut, uhraukset,
kaikk' kestäisin rinnallas.
Sano, etkö sä tiedä, armas,
etkö ymmärrä tunteitain?
Vai etkö sä lahjasta huoli,
min saisit sä ainoa vain?
*
Mä vastausta pyyntöihin
en saanut muuta kuin:
sä tyydy Herran tahtohon,
hän kuninkaasi, isäs on!
Ja hän ei sitä tahtonut,
ja siksi --
Ei, en voi kirjoittaa sitä sanaa, sillä se ei ole totta. En ole
alistunut. Enkä sitäkään voi lopullisesti uskoa, että se olisi Jumalan
tahto!
Mä tahdoin hänet unhottaa,
mut en mä voinutkaan,
pois pyyhin kuvan kallihin,
ja kirkastui se vaan.
Niin oli minun lempeni
kuin liljan kukkanen:
mä varren poikki katkaisin,
se nousi jällehen.
Ja kevätpäivä paistaa nyt,
ja oksat silmikoi,
ja liljan kukka kehkiää --
en estää voi, en voi!
*
Jos tietäisit, jos tietäisit
sua kuinka kaihoan,
et silloin hetkeä viipyä vois,
sinut illan tuuli mun luokseni tois,
jos tietäisit
sua kuinka kaihoan!
Tämä on ihmeellinen aika. Se on kuitenkin tapahtunut, se sanomaton, se
odottamaton! Ei hän ole huuliansa avannut, mutta minä näen sen hänen
silmistänsä. Olen onnellinen -- oi en löydä sanoja, kaikki on niin
suloista ja ihmeellistä...
Kuinka voi yhtäkkiä pimein yö vaihtua kirkkaimmaksi valoksi?
Jeesuksen jalkain juuressa se on tapahtunut. Oi minun siunattu,
armollinen Vapahtajani, sinä jota saan suurimmasta ja kalleimmasta
kiittää, sinä vielä tämänkin olet minulle lahjoittanut!
-- -- --
Hän puhuu sellaista, joka pelottaa minua. Kieltäytymisestä ja
uhrautumisesta, lähdöstä Ameriikkaan, kotimaan ja kaikkien rakkaitten
jättämisestä Jeesuksen tähden. Tarkoittaako hän täyttä totta -- en
ymmärrä...
Kerran minä kirjoitin sellaiset sanat:
Sua seuraisin minne tahdot,
vaikk' äärihin maailman...
En minä silloin ajatellut juuri mitään. Mutta olisiko se ollut
aavistus? Jos hän ja minä kuulumme yhteen, silloinhan minäkin --
Ei, mahdotonta se on!
"Vilukukkanen, pohjolan lapsi,
voitko lähteä lännempään?
Mä hellästi juuresi nostan,
vien laaksohon lämpimään."
Vilukukkanen valkea pelkää
ja kuiskivi kuitenkin:
"Vie minnekkä tahdot, armain,
sua kuolohon seuraisin!"
Oi kuinka se koskee, riistää...
Vilukukkanen loistaa vaan.
Niin kuuma on paahde päivän...
Hän on autuas tuskassaan.
Ei juurtunut pohjolan kukka,
pään kallisti, kuihtui pois,
vaan kohtaloaan ei koskaan
elon auvohon vaihtanut ois...
Sekö olisi minunkin osani? Oi, silloin minä riemuitsisin kuten
vilukukkanen, minun valkea lempikukkani!
-- -- --
Ei katkeria kaihon ajatuksia. Jumalan nimessä iloista rohkeutta!
Tule, antaos kätesi, armahain,
niin lähdemme matkalle rinnakkain,
ja kolmaskin kanssamme kulkee.
Tule, seurassa ystävän taivaisen
on retkemme varma ja turvainen,
hän meidät suojaansa sulkee.
Tule taistohon, työhön ja toimintaan,
tule lemmenkukkien poimintaan,
tule oudoille, pitkille teille!
En kanssasi pelkää -- tullos vain!
Me lähdemme rinnoin riemukkain,
valo taivahan loistaa meille.
Istun ikkunan ääressä. Kuun hohde paistaa pöydälleni. En näe rivejä,
mutta kynä kulkee. Poskeni polttavat.
Mun sydämeni, hiljaa...
mitähän sykintäsi outoja kertoo?
Sen tiedänpä, tiedän!
Paperi on valkoinen, kylmä ja mykkä. Minun täytyy kertoa jollekin, joka
elää, muuten rintani riemu pakahduttaa minut!
Nukkuvatko linnut kaikki? Niin herätkää, herätkää ja kuulkaa!
On juhla, on riemu, on onni!
Nyt taivas loistaa
ja välkkyvi vuoret,
hääkukkihin puhkee
jo niityt nuoret,
ja valkeina tuomet ne viittaa,
ne viittaa --
kuin morsiansiskoset mulle
ne häihin viittaa.
On juhla, on riemu, on onni!
Sen kuiskasi äsken
hän lehdossa juuri,
ja silloin se puhkes,
mun suveni suuri!
Nyt se omanani on
mitä vuotin -- -- mihin luotin -- --
Oi linnut, mä laulan, nyt kuulkaa:
Mua lempivi armain!
Mua lempii!
Luulen, että olen riemusta sairas. Isä ja äiti ja lääkäri luulevat
minun kylmettyneen, mutta en minä ole kylmettynyt. Lääkäri sanoo minua
hyvin heikoksi, mutta hän ei tiedä, että minä juuri nyt alan vahvistua.
Eivät he kukaan aavista, että tällaisen nuoren tyttösen sydämessä
tunteiden aallot voivat käydä niin korkeina, niin korkeina... että ne
aivan yrittävät murskata, kuten pienen lastulaivan.
Oi hän, hän, minun armaani, ainoani! Kuinka voin elää näkemättä häntä
koko tämän päivän? Ja ehkä vielä huomennakin ja ylihuomenna! Lääkäri,
se vanhapoika, joka ei mitään tiedä rakkaudesta, hän määrää minut
vuoteessa makaamaan.
Menköötpä sitte nämä muutamat päivät. Vanhapoika raukka, kuinka minun
on häntä sääli! Päivä päivältä hän menee tyhjään kotiinsa, äreän
talousmamsellin luo... ja minä, kun nousen, löydän oman armaani sylin,
toivon, riemun, kevään niin kirkkaan, että silmä huikenee ja sydän
sylkähtää ylivuotavasta onnesta...
Olen nukkunut... Oisiko kaikki
siis unten houretta vain?
Kenties ei kenkään multa
ole ryöstänyt armastain?
-- -- Oi ihaninta iltaa,
ja väikettä uinuvan veen,
ja kirkasta kuudansiltaa,
kevät-yötäni muistoineen!
Hän, hän oli luonani silloin,
sydänlempensä kuiskasi hän...
Ja nyt -- oi kohta hän saapuu
luo vuottavan ystävän! -- --
Olen nukkunut... liian kauvan!
Mikä polttavi poskellain?
Mitä tahdot, katkera kyynel?
Sano, missä on armahain?
Ei... vaiti... sen kyllä tiedän...
mä valvon... se totta on:
Hän on poissa -- ja mulle on jäänyt
vain kaipaus pohjaton!
Onko nyt kesä? Ei ole. Syksy, pimeä, toivoton, iloton. Suljen silmäni.
Näen sisäisiä näkyjä, sellaisia joita näkee kuumehoureissa murtunut,
epätoivoinen sielu.
On ilta synkkä,
tulet taivahan sammui,
rajuna myrsky
syyspuiden oksia tempoo.
Jo hiillos hiipui,
sysimusta yö mun ympäröi.
Liekki vain
rinnassain
sammua ei se voi.
Kerran heitti hän sen sakenen,
leimuhun hän lietsoi tuntehen,
lähti pois ja jätti
vaalimatta tulen tummaisen...
Säikyn säkeneitä,
itken kyyneleitä
katkeraan...
ei lienny liekki kuitenkaan:
virkoaa,
leimahtaa,
vallan saa --
ja muistot mennehet nousee uudestaan.
Silloin kevät armas kukki,
silloin lehdon linnut lauloi,
silloin syttyi nuori lempi...
Ruusut kaikki kuihtui pois,
linnut vaikeni -- lempi jäi --
Pilvet loi
varjojaan,
myrskyt sai
riehumaan,
ja kesän onni sammui syksyn kyyneliin.
Lempi vain
rinnassain
sammua ei se voi.
Kerran heitti hän sen sakenen,
leimuhun hän lietsoi tuntehen,
lähti pois ja jätti
säälimättä tuskan tummaisen...
Tutkin pilven teitä,
viihdän kyyneleitä
kuivumaan...
ei lienny kaiho kuitenkaan:
virkoaa,
leimahtaa,
vallan saa,
ja muistot menneet nousevat uudestaan.
Ainiaan
uudestaan
syys itkee päivänpaistettaan.
*
Oi salli mun sulkea silmäni
ja uinua hetkinen vain,
niin hetken sen armahan ainoan
kevätmorsian olla sain.
Kevät ei tule konsaan, konsaan ei
mulle auvoa antamaan.
Kun halla sen toivehet kerran vei,
se nyt kukkivi haaveissa vaan.
Hänen kirjeensä! Olen itkenyt sydämeni sulaksi, itkenyt hänen
kanssansa. En voi selittää tunteitani -- ne ovat taas kuin meren
aallot, ihmeellisessä liikkeessä. Hän on minua lähellä, niin lähellä
kuin oman sydämeni sykähdys...
Kuin valonsädevyö
siltana kantaa,
kuin veden läikky lyö
kaukaista rantaa,
kuni pääskynen lentää
kotilehtoon,
tuulonen entää
yli merten ja maiden,
sanat saattaen yhteen
idän ja lännen, aamun ja ehtoon --
niinpä sillat ne käy,
estehet vaipuu,
siivet kantaa
pois kauvas määrähän varmaan:
sydänten sillat, viestit kaihotun armaan,
siipyet lemmen kaipuun!
*
Mun ainoani!
Hetken, hetken lyhyen vain
vasten rintaasi levätä sain,
pyhä suudelma, muisto hellä,
käen kukahdus keväimellä --
oi ainoani!
Sä armahin,
tulit ja lähdit, erkani tiet,
lempeä pyysit, lempeni viet;
tunnen polttavat kyynelesi,
omakin särkyi sydämesi --
ja kuitenkin --
Mutta kyynelten alta minä alan nähdä Jumalan lempeät silmät, hänen
isänrakkautensa. Olen saanut äidiltäni suurta lohdutusta. Hän ymmärtää
minua syvemmin ja paremmin kuin olisin voinut koskaan aavistaa. Ja
kuitenkin on niin kuin _hän_ sanoo kirjeessänsä: Jumala yksin voi
auttaa!
Oi kallis, kallis sä ystäväin,
hohtava tähti mun retkelläin,
oi tähti mun retkelläin!
Sä sammuit helmahan auringon --
taivahan tahto se raskas on...
taivahan tahto näinkö raskas,
näin raskas on?
Sua menneistä kiitän
ja muistosi liitän
nyt unteni aarteihin armaimpiin.
Hetkisen vain
sen valohon luoda silmäni sain,
silloin jo pois
tähteni multa riistettiin.
Vaan ethän sammunut kuitenkaan,
sydämeeni jäit sä yhä loistamaan,
jäit viitaksi kirkkausmaan.
Sä kutsut helmahan auringon --
taivahan tahto -- näinkö mulle
se parhain on?
Taivahan tahto parhain,
_aina_ se parhain on.
*
Hän oli niin kallis mun syämmellein,
hän oli mun armaani, ainoisein,
vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin kanssansa kulkenut,
elon taistot uljasna taistellut,
vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin vaipunut rinnoilleen
ja laulanut huolensa unheeseen,
vaan Herra otti hänet multa.
Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi...
Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi,
kun Herra otti hänet multa.
Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa,
hän taivasta varten kasvattaa,
siks otti hän armaani multa.
*
Oi, kerran nämä kyynelet
mun kruunussani
kun helmet suuret, loistoiset
säteillen salamoi.
Mä tiedän sen,
siks kyynelsilmin hymyilen.
Ja kerran huokaukset nää
mun harpussani
niin ihanasti väräjää,
kun uusi virsi soi.
Siks huoaten
jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.
Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se
ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan _lopullista_, ehkä
kaikki, kaikki vielä kääntyy...
"Äl' usko, että tottumaton käsi
syvyydet synkät voisi pohjata!
Jos toivot tuskan liekin lientäväsi,
sun itse täytyy tulta tuntea.
Muita pystyt auttamaan
kärsimyksen hinnoin vaan;
perämiesnä purtta viet,
jos sä itse tiedät tiet;
oppahaksi toisien
kypsyt kautta kyynelten."
*
Miksikä pilvet
taivaalla kulkee?
miksikä sulkee
murheet ja kyynelet
tomun lapsien tien?
Pilvet ne kaartaa,
pilvet ne kulkee,
kastetta itkevät
yli harmajan maan.
Murheet ne saartaa,
tuskat tien sulkee --
oi tunnen miksi,
ja levon, lohdun saan.
Pilvi kun itkee,
vertyvi maa,
niin kyynel murheen
myös viljan kalliin
voi kasvattaa.
Se viljan kalliin
voi kasvattaa!
Sua Herra kiitän
kyynelten tiellä,
en sorru siellä,
se uuden voiman
ja valon sieluuni loi.
Sain lahjan siellä
kyynelten tiellä:
ken itse kärsi,
myös muita auttaa hän voi.
Sua Herra kiitän,
sua Herra kiitän,
ja kerran luonas
se kiitos kirkkaammin soi!
Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha.
Nyt minä sen ymmärrän. _Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen
oma tahtonsa!_ Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen
sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt.
En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi
toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi
kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä
olla. _Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi_,
erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa.
Miksi Jumala ei olisi voinut häntä _täällä_ käyttää? Tai _jos_ se oli
Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa _minua?_ Sitä minä
yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän
jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja
tullut minua noutamaan... Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli
_alusta_ toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema
olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian
tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole
mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani
-- oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme
surmasit?
Välähdys
tummaan ilmahan
kerran piirtyy,
väräjävi, hohtaa,
sammuvi, siirtyy --
Tuulonen vain:
hetken humajavi
lehdikoissa;
mistä? minne?
tullut -- poissa --
Elämämme, oi --
Murhetta paljon,
riemuja hetki,
sitte kauvas
kiitävä retki --
Lyhyt, suloinen, hyvästi!
-- -- Sammunut tuike
syttyvi päivänä uudestaan,
nukkunut tuuli
herää voiman myrskynä laulamaan.
Pääsky uupunut
oksalle painoi pienosen pään,
kotka mahtava
siipensä nostaa riemulla liitämään -- --
Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen
siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää.
Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa
vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden...
Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas -- älä anna
sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä
en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän
ovat sydänverelläni kirjoitetut...
Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: _Hän_ on hyvä, hän joka on
mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon,
minä tiedän: _Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään
rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta
ijankaikkisuuden!_ Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei
yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! -- -- --