Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä,
hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on
aina "surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla". Sillä "imehnisellä on
kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen
ottau". Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle,
ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on "suutin", säätänyt, jo
syntymypäivänä. "Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa.
Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima".
Tauteja on kahdenlaatuisia: on _oikeita jumalan tauteja_ sekä _pahasta
rahvaasta lähteneitä_ taikka muuten _poikintoimin hinkautuneita_ eli
tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat _ruvet_ ja kaikki muut
_maankulkijat taudit_, kuten _kuumatauti eli lavantauti_ ja
_kulkkutauti_ sekä _hinku_ ja _toppa_ (yskä), vielä _moru_ [tauti, joka
liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii
nahkaa], _kohelma_ [sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää
nivelet kipeinä ja hellinä] ja _romuska_ [se pitää kipeänä pari kolme
päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka
muuten tulee "kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo", sortuu "jumalan
tautiin". Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.
Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei
koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä
vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.
Rupia on _kolme sisarusta; suur'rupi, hernehrupi ja tuhkarupi_;
Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin
sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa
hyvin "palviesella ta lyylitelläh". Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa
oikein isän nimellä mainittu. "Ospitsha Ivanovnaksi" sitä nimitellään.
Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä
kutsumaan omaankin kotiin "kostih". Laitetaan talossa kaikki kuntoon,
pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle
ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera
naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:
"Ospitsha Ivanovna,
rupi jumalan luoma,
lähe meillä kostih!
Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih."
Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin "Ospitsha Ivanovna" sitten
kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.
Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein
mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi "seäntymäh". Koko sinä
aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa
viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei
keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä
metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää
härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta
tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä
vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi
ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten "Ospitsha Ivanovna" vasta oikein
sydäntyy.
Sairasta, jota mukautetaan _tshupussa_ (uuniseinän puolessa pirttiä)
_saviessan_, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan
naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille
sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään
sairaalle, puhutellaan kumartaen:
"Ospitsha Ivanovna,
rupi jumalan luoma,
nouse murkinalla!"
Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan "Ospitshaksi" kutsuen
kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat
kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan
mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on
tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei
tahdo rupea suututtaa.
Jos "Ospitsha" on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä
koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää
lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa
ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas "Ospitsha" nostetaan syömään ja
joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään
ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon
muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan
naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.
Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, _kaimataan_, saatetaan häntä:
"Nyt on syöty syömät, juotu juomat,
pietty piot parahat.
Kun hyvänä vierahana tulit,
ta parempana mäne!"
Entisaikaan oli "Ospitshan" tapana vierailla joka seitsemäs vuosi.
Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri
sen ajan.
Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on
niitäkin pidettävä, jotteivät "seäntyis". Ainakin tuhkarupea eli pientä
rupea. "Ospitsha Ivanovniksi" niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä
_panorupeakin_ on samoin "varotettava".
Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta
kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä
kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.
Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli
_suurtauti_ -- sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren
ruvenkin -- uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa _tulella_.
Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin
kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua,
pirunpaskaa, mer'ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja,
kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan;
ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla
hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen,
keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.
Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua,
lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään
pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:
"Mäne tuonne tulen tuimasen sekah,
pahan vallan valkieh!
Kun olet tuulin tullun,
ni tuulih ni mäne!
Onnakko sie tähän taloh tulit
ikuisilla istuimilla,
polvisilla portahilla?
Mäne huuten helvettih,
parkuon pahah moah!
Mäne, konna, kotih,
ilkie, isäntihis,
paha, maillas pakene!"
Useasti on jo sairaalla itsellä "tojistus" sydämessään, että tauti on
jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava
tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko
tauti _peästämätön_ jumalan tauti, vai _peässettäävä_ panentatauti.
Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka
teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta
toiseen ja siitä tutkitaan.
Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja
syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien _synnyt_:
"Mist' on pulmat puuttun,
taikiet tapahtun:
kivestäkö, kannostako,
vaiko vatturauniosta
vaiko kuollehen kojista
eli männehen majasta,
satalauvan lappiosta?
Vaiko lummehkorjuhun kojista,
vesihiien hinkalosta,
limaparran liepiestä?
Elikkä onko tuska tuulin tullun,
eli onko kiihtyn kiroista
poahtun pahoista sanoista?"
Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.
Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta:
_maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista_, siis kaikkialta, missä ihminen
joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä,
hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa
ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat
nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen,
"ampujaisen", hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen
ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät
ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia
kipuja. Jos ihminen _pölästyy_, säikähtää, jotakuta laikka jossakin
paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta
pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman
olan yli sylkäistä ja sanoa:
"Muissan mie tämän paikan,
ta i tämän päivän."
Varsinkin _meltoluontoiseen_ ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu
kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää,
eivät niin helposti pahat tartu.
_Maasta_ voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa
paneutua maahinen, _moahini_. Sitä manataan:
"Moan tyttikö olet, vai mannun tytti,
pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?"
Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta
saattaa tarttua _vesimoahini_, jonka synty on
"Vesihiitto Väinön poika,
syöviitto Kalevan poika."
Kuivilta mailta taas takeltuu _kuivamoahini_, minkä eno on.
"akka manteren alani,
poika pellon pohjimmaini."