II.

Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään

paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä

oli omat ajatuksensa siitä asiasta.

Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä

äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja

poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. "Mutta en minä sinun _oikea_

äitisi ole, pikku veijari", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi

tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, -- "oikea

äitisi on toista laatua", lisäsi Judith-äiti, "sillä kaikkina aikoina on

ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi

ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis,

hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi

muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa

tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja

sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?" --

Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja

aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.

Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova;

leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät

silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin

vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko

hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa

etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea,

eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen

roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei

ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja,

antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti

kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän

oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden

toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.

Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16--17 vuoden vanha,

iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin

hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin

vanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri

kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse

usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid

milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi

Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt

sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta.

Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin

Ingrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika

paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui.

Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin

kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita

molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä

olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.

Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan,

kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui

mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi -- "se helpotti

rintaa", sanoi hän --; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli

ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo

kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi

pojalle pisaran putelista. "Juo veijari, niin vahvistut!" sanoi hän.

Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård

ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen,

vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että

rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat.

Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai

mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin

ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän

jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä

seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.

* * * * *

Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella.

Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli

kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui

lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli

koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki

ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7--8 vuoden

ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa

suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa,

juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa

virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai

muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan

leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä

kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja

kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan

ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän

oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui

koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa.

Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he

nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi

sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä

asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle

poskipäihin.

Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta

väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi,

mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua,

ell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat

useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren

katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia

vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He

kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun

olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin

otteluihin. Bård, tahi "prinssi", "katuprinssi", niinkuin häntä

kutsuttiin, oli "pohjoisjoukon", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita.

Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä,

että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.

Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi,

piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen

tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa,

kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat

omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa

kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui

jotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta

siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen

hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi,

vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin

muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä

vallattomuuksista, oli muisto "oikeasta äidistä". Judith oli hänestä

kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia

päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona

varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä

ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä,

miks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan.

Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut

hänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja

silloin se tuli ilmi. "Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita", hän

sanoi, "pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen --!" Siitä

päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen.

Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi

ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona,

muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.

Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti

näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää

huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten.

Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17--18 vuotiaita. Itse

hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun

hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen

muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin.

Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se

oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä

kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin

miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää

nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan,

jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti

hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa,

että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän

eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän

tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä

nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies,

sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä

eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä

siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle

viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, "ruteleeksi" kun

sanottiin, "riekaleprinssiksi", "katurentuksi", joka eli toisten

rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja

koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän

puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki

jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen

päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja,

ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo

työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut "prinssin" vihamiehekseen.

Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi

laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt

iloitsi.

Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli "hänen tyttönsä". Raukka istui

kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti

Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt

Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän

takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen

vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per

Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi

luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät

kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja

itki kuin rahan edestä.

* * * * *

Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei

sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun

että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria -- merimies Erik oli

neuvonut häntä tänne, sanoi hän -- ja sitten hän oli antanut Judith'ille

rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä "ulos maailmaan" oli

hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä

niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan

nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli

luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään

Gunhildista kuullut.

Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä

muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt

Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt

komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten

kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat

pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista

kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon

näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti,

joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä

ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät

kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan

miehen.

* * * * *

Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli

eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota

tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti

muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut;

kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut

hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta

silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi

niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata

levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin

syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla

askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli

ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli

itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.

Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan

epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut

terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild

kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi

hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin

useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä

siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän

kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän

vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä

lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi

siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään

kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen

uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti

yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut

_enemmän_ kuin kylläkseen tästä maailmasta.

Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli

ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli

kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin?

-- Vieläkö mitä! "Hyvin?" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin

tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut

rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan

saanut kaikki, mitä tahtoi? -- Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli

takaisin. "Hän oli rehellinen kauppias." -- "Kuka?" -- "Vanha Erik,

tiedämmä." Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä

järjessään.

* * * * *

Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä

usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja

semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan

sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset

jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä

sanottiin "prinssin äidiksi" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai

nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi

olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan,

vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli

kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta

juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä

tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin

luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja

sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista

syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja

paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa

nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä.

Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin

paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä

kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi

elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä

alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi;

viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin

kanssa -- sillä niitä _oli tarpeeton_ ajatella ... mutta

kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara

pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille

ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, --

sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen -- se astui nyt valtavana esiin:

että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja

kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa;

jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi

hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta;

muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen

petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus,

lapsen hyvä, viaton rakkaus -- siitä hän voisi antaa elämänsä.

Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli

kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä

vuosina...

Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea

muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän

oli antanut sen _toiselle_. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut

... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.

Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski

hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä

sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut

syntiä olla. Tosin _hän_ puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt;

mutta olipa hän muuten --! Mitä jos olisi koettaa! --

Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha,

paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän

tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa

sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi

pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän

tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku

pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten

hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei

myöhästyisi!

Hän meni laivaan, lähteäkseen "kotiin". Jos vaan kalvaava kaipaus ja

vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi

joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan.

Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä

perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän

tahtoi...

Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli

kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset,

toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi

häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa

ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.

* * * * *

Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli

suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän

oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta

jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi

ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja

siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin "mustan kirjan" kuin

raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut -- siitä kerrottiin pitkiä

juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä,

portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua --; mutta hän,

pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia,

ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä

paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella

kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.

Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi.

Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein

tuntevan häntä jo edeltäpäin. "Sinua varmaan synnit painavat?" sanoi

hän.

Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin

hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä

toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan.

Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ...

niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta

kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko

siinä mitään väärää? -- "En sitä itsepuolestani kysy", jatkoi hän

levottomasti liikkuen; "mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä

hyötyä sekä minulle että muille".

Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä

voinut istua levollisena.

"Josko se on oikein!" huudahti viimein pappi. "Epäiletkö sinä jos se on

oikein pettää perkelettä?"

"Kaikki meidän työmme", pitkitti hän, "ja kaikki hyvät toimet maailmassa

tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme

hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin

kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja

ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme

kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin

vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä

enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta

koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me

häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme

tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme,

hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja

valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?"

"Mutta jos joku olisi _antanut_ itsensä hänelle -- _myönyt_ itsensä

hänelle..."

"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen

hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen

valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voisihan se olla mahdollista --?"

"Riippuu asian haaroista."

"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?"

"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei

perkeleellä ole häneen mitään oikeutta."

Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen,

ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi

katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa

asuu monenlaisia henkiä.

Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja

väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan

merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta

rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin

mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa.

Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän

oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä.

Terveisiä häneltä --! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin

luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä

lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla,

vapisevilla käsillään --: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän

hyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle

tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei

rouvan laita ollut aivan oikein.

"Jos saan luvan puhua", hän sanoi, "niin kerron kaikki". Gunhild ymmärsi

miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. "Mutta yksi asia

täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei

hän seurannut mukana?" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. "Parasta kun nyt

maltat mieltäsi ja annat minun kertoa", sanoi hän. "Niin, mutta

kiiruusti, kiiruusti", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla

hiilillä.

"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä

syystä että se veijari -- hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili --

niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka

paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki

kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis,

oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä!

oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään,

eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten

erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi

kerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo

hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä,

että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin --

hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista

armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia

saamaan -- voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! -- tytöt

ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut

enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi

säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei

joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka

vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas

Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! -- hm! hauska ja raju,

iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu,

vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä

pojasta! -- mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain

hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt,

mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta

sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia,

joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ...

mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä

elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ...

ell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat

olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen

askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti

kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin

kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård

kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää

ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa

tietysti. -- Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä

aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja

sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen

vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen

kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän

vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin

toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua

oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti

hän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään

ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia

vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. -- Mutta

hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin

suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin

hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus

kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että

olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen,

pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut

enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla.

Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka

vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä,

sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista.

Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai

tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens

Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan

kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte

häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti

ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää

kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin."

Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen;

Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa

sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis,

onnellinen ja toivorikas; -- ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä

parhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin

paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla

verisellä kirjoituksella...

Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans

Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista

naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että

hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.

Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin

tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja

juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi

myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää,

vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän

aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa

paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että

puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua

toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla

tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan

valtaan.

* * * * *

Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä

kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut

niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet

paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen

ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän

oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään

tähden armoa.

Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin,

raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata,

minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka,

nuorella iällään.

Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin.

Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli,

tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän

oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon

kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon

valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi

mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita

hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna

ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä

käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai

sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä

tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei

pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa

kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen

pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset,

jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi

kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo

mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt,

_hän_ syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; _hän_

saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja

kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli

hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri

maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko

elämän aina tuomiopäivään saakka.

Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi.

Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien

sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi

rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi

oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa.

Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa

oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen

pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi

paholaista vastaan.

* * * * *

Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä

päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä

päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla

myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä

sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: "hän on tullut?"

-- kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. -- Kenties

oli.

Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että

tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith

arveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. "Kuinka niin? Onko jotain

tapahtunut?" "Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen

tuossa paikassa." "Onko hän täällä? pian, pian!" Gunhild oli sellaisessa

kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. "On kyllä, sekä hän että hänen

vaimonsa", sanoi hän hymyillen. "Oikein kaunis pari siinä on!"

Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita

kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi

ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette

varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti

Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild

kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia

heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi

haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu

tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja

ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja

tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen

pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä

voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: "Tiesinhän, että kerran sinut

tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin."

Anna ihmetteli, ett'ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut

Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?

He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi

ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään.

Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin

ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa

hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja

kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin

ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli

murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla.

Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan

kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä

kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut

maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan,

veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. "Nyt rupeamme vasta oikein

elämään äiti!" sanoi hän.

Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna,

joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. -- "Ennen en ollut mikään mies, vaan

susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun

ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä

eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku

prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on

kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä

lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen." Anna nojautui onnellisena häneen;

Bård hymyili iloisesti äidilleen.

Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi

poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä

avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella

voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli

hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä

tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman

ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon

aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois

helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin

nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja

pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?

"Hän varmaankin tuli liian iloiseksi", sanoi Bård. "Kun hän ei vaan

kuolisi", arveli Anna. "Ei suinkaan", sanoi Bård. He laskivat hänet

penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui

ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki.

"Armas, mikä sinua niin ahdistaa", sanoi hän. Hän kumartui hellästi

Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään

ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: "Lapsiraukkani,

lapsiraukkani!" Muuta vastausta he eivät saaneet.

Bård alkoi kummastua. "Kuinka sinun on laitasi äiti?" kysyi hän. "Sinä

et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja

muuten kaikki on niin hyvin!" Gunhild huiski häntä pois kädellään. "Ei

nyt, ei nyt", rukoili hän, "ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala

sitten!"

Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen;

he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin

täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien

ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos.

Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.

Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä

kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi

hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan;

mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli

rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä

tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin

varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja

oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan

ennenkuin Anna kuiskaisi: "Sinusta hän puhuu." Ja nuori vaimo vaaleni

kuin palttina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy!

elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? -- Ei, ei ...

semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Valitusta ja levottomuutta.

"Mitä Herran nimessä tuo on?" sanoi Bård. Anna tuijotti häneen

levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. "Mene papin

luokse, sanon minä! -- Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen

päivän perästä on kaikki ohitse... Silloin -- silloin --" Sairas alkoi

väristä ja koetti nousta: "mene papin luokse, kuuletkos!" hän

vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. "Bård,

ymmärrätkös tätä --?" kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi

häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. "Minua niin peloittaa",

kuiskasi hän hiljaa. "Joutavia", vastasi Bård ja hymyili.

Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat

toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin

hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää

enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. "Mene papin

luokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse --?" Ehkä hän

kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui

nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei,

ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän

ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän,

nuori, reipas mies; -- mitä joutavia.

Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä

toiveita.

* * * * *

Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi

kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa

tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä

rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua

kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä

ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora

hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai

vakavuuden. "Oletko siellä?" puhkui hän. "Olen äiti, elä minua pelkää",

sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei

kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi

katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana.

"Nuku, nuku, me valvomme", rukoili hän. "Sinä tarvitset unta." Gunhild

itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja

tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui

uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.

Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna

vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt

niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen

läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin

rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.

-- Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi

ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa...

Mutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa

tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi,

että oli löytänyt äitinsä! -- Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti

tätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän

papille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? -- Ei sekään käynyt.

Tuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei

sillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois.

Mutta valehdella --? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei

kaikkea? -- Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä

unta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen.

Niin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi

hän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård

saanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä.

Ei, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä

päivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna

muuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa.

Pojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa

kuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui.

Hän pyysi Annaa menemään levolle. "Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa

tyttö valvoa." Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin

Gunhild oli pyytänyt.

Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin

hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään

mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen

voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa.

Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän

sävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli

sielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos

mustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin

ja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään

maahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja

auringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! -- Hän

värisi kauhusta.

Mutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin

voimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä

levottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän

sydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari?

Oliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa,

jäykissä silmissä?

Päivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan.

Bård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta,

äänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat

kalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti.

Hän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta,

mutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi

kuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä?

jotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili

ja sanoi: "lapsi raukka!" Oliko hän tullut tänne kärsimään?

Yhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja

huusi: "Käskekää Bårdia sisään!" ja heti sen jälkeen hän taas

vaikeroitsi: "ei, ei, en minä voi, en minä voi!" Taikka sitten hän pyysi

heitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki

kummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja,

levottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia

juttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet.

Aika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita

paholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata

naista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein

viisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja

neuvottomuutensa siitä yltyivät.

Kolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa.

Hän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli

mielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä

hän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård

näki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan

peljästyi. "Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?" kysyi hän.

"Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa

yöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla?

eikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän!

-- sillä minä en voi nyt kuolla." Gunhild ei vastannut, väänteli vaan

itseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård

kuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa.

Bård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän

oli terve kuin kala "etkä sinä kuole -- ell'ei ole niin sallittu".

"Mutta minä en tahdo kuolla!" sanoi Bård. "Vaiti poika!" sanoi lääkäri.

"Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua." -- Jumalan tahto!

Kuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei

sitä tahtoisi...

Hän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi.

"Voiko Jumala tahtoa senlaista?" kysyi hän. "Me emme sitä tiedä", sanoi

pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä

eivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta,

niin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä

meidän teistämme." Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti

Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi

elää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä

vastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka

hän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla!

Mutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän

oli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi

kertomaan, mitä se oli. "Minulla on niin vaikea", sanoi hän; "sillä minä

olen niin levoton, enkä saa mitään tietää". Silloin sanoi Bård hänelle

kaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. "Äitisi on

kipeä", sanoi hän, "ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä

paljon lukua ole". Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon

kuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin

toisistaan kiini. "Sinä et saa kuolla!" rukoili Anna; "minä en tahdo

kuolla", vaikeroitsi Bård, "rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä

olet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!"

* * * * *

Määräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta.

Gunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa

kalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta

toiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään

sisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun

ulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä.

Mutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa.

Salama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän;

myrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta:

olihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena

maahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot

käsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä

sisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. "Hän hourailee yhä vaan

pahemmin". "Mistä hän puhuu?" kysyi Bård. "En ymmärrä", sanoi Anna, "se

on niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on

vaan pahoja unia ja luuletteluja." Samassa kuului huutoa sisästä. He

säpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. "Bård, Bård", vaikeroitsi äiti; hän

meni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu,

etukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin

uskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi

kuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin...

Herra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut

ikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja

kyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla

kärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin

kaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä

huuto esiin: "Ei! ei!" "Sano! sano!" rukoili Bård, "vaikka olisi kuinka

kauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!" -- "En minä voi, mene

pois!" huusi äiti. "Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää", vastasi

Bård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki

hiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon;

Anna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä

hetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi

kauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina,

tuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti

makasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin

vetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi

Bårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: "mikä sinun on?" Silloin

hän tointui, purskahti kamalaan nauruun: "Minä olen myöty paholaiselle".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi.

"Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett'ei se ole

totta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?" --

Tuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä,

jota ei Anna tuntenut: "Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin".

Anna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen

silmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse,

pudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: "Se on valhe! Se on valhe!

sellaista ei tapahdu! Se on valhe!" Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja

ne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut

kadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa,

niin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on

aika lopussa.

* * * * *

"Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse", oli äiti sanonut. Ei ollut

muuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi

ihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta

ja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli,

noin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on

iloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen

itse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että

ihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä

että näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa

halkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin.

Bård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen

tuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin:

"pelasta minut, pappi!" sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi

karkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli

Bård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin

itsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee.

Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän

alkoi kertoa. "Mutta mitä nyt kerron", sanoi hän, "ei kukaan saa

tietää!" "Minkä minulle tunnustat", sanoi pappi, "sitä ei kukaan saa

tietää, paitsi Jumala". "Vaikka olisi pahinta kaikesta?" -- "Vaikka

olisi pahempaa kuin pahin".

Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. "Ei tässä ole aikaa

pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?"

"Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi pappi. "Tiedän valitettavasti",

vastasi Bård. "Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä

minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut..." "Oletko sinä noin

nuorena --?" "En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!" "Muut? Kuka

sinua olisi voinut myödä?" kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä

kuulevinaan.

"Nyt tahtoisin sinulta kysyä", pitkitti hän. "Onko se kauppa pysyväinen?

Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?" "Elkäämme oikeudesta

puhuko", sanoi pappi. "Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo

muut olivat". "Se oli ... mutta onko varma, ett'ei sitä kukaan saa

tietää?" -- "Epäiletkös?" -- "Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se

oli äitini."

Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin

pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että

äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea

inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se

on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja

perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä

uskonut. "Kerro!" sanoi hän Bårdille. "Jos tämä on totta, niin mahtaa se

olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen

tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä."

Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut

äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan

hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia

kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja

varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja

muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän

niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan

kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi

alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä

synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen

ollut kuullut.

"Nyt tiedät kaikki, pappi", sanoi Bård, "sano nyt Jumalan tähden,

velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?" Pappi vaikeni hetken, sitten

sanoi hän: "Velvoittaa".

Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla

miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. "Ei, ei," rukoili

hän, "ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia."

"Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?" kysyi pappi. "Sinäkö tahdot sanoa

Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai

sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko

luotu kirjoittaa lakia luojalleen?" Bård häpesi; "ei niin, ei niin",

sanoi hän. "Mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä, ymmärrä", jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. "Niinkö, että

sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan

neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön

luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee,

sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä

synneilläsi jok' ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin

ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa,

sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos

paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä,

olisit sen rehellisesti ansainnut."

Bårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita

sanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. "En minä sitä

tarkoittanut", sanoi hän vallan hämillään, "ajattelin vaan kysyä, että

onko äidillä oikeutta..."

"Kunnioita isääs ja äitiäs!" sanoi pappi, "ei sinulla ole oikeutta

tuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin

näyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan.

Perisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et

hyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla

hyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään

ei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin!

Kaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan,

niinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta,

kuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin

nuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka

maailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt

perkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän

kadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta

itse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne

luontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän

ainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on

ihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi

pitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä;

mutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein

ja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat

loppumattomat."

Bård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt.

"Ja sinun", pitkitti pappi, "sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja

taipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet

synnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa

vastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin

sinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo

edeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan

enemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion

mukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy

semmoiseen onnettomuuteen tulla?"

"Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen

tiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen

tarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle."

Nyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. "Täytyykö minun siis tänä yönä

mennä helvettiin?" kysyi hän epätoivossa.

Pappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo

nuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän:

"Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta

kun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan

kynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa

sinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella

suurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot,

täytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja

antautua hänen huomaansa..."

"Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!"

"Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo,

on hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta

ansaitse kuin helvetin..."

"Niin, niin!"

"Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja

vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi,

hän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin

taipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että

sinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin

leviataniin verraten."

"Niin..."

"Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka

on pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja

pyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen

neuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen!!!"

"Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja

ajatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole

oikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella,

vaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi."

"Niin, niin, kaikki --!"

"Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi

Jumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja

olen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he

tekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta

sydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala!

käsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun

uskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet

minulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut."

Myrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului,

portit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi

ja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi

paholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän

myrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään

käsittämään. "Polvillesi", huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky

ulvoi läpi koko talon, "polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä".

Bård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin

mieletön: "Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä;

hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempieni edessä", oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani

niinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja

vaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta

armostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa..." hän katsoi

säikähtyneenä ylös. "Oliko se niin?" kysyi hän.

"Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt

Jumalan haltuun ja rukoile armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", vaikeroitsi Bård

suuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: "Oliko se oikein?" "Nouse

ylös poikani", vastasi tämä. "Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut",

rukoili Bård. "Nyt teemme, mitä voimme", vastasi pappi. "Jumala sinua

niin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!"

"Mutta", pitkitti hän, "ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen

tarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä

kädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin

annat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään

sille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. -- Jumalalle kunniaksi ja

kurjalle sielullesi vapahdukseksi."

"Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin

Jumalan armoa odotan", sanoi Bård.

Pappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin

eteen ja sanoi: "Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen

alle!" Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä.

"Jumalan nimeen sitte", sanoi hän ja nousi.

Ilta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan

kirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi

kirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin

seuraamaan. "Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä", sanoi pappi;

Bård näki, että hän oli kalpea. He menivät.

Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista

kätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki

toista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin.

* * * * *

Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi

kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi

tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti

kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen

ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.

Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa

kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli

kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan

kuin kellarista ja jok' ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa

ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui

myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului,

aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa

kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä

hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän

piti kiini, vapisi.

Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat

polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia

huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä

kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä

tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien

ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului

kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti

epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia

varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät

viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät

alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he

olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa,

erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla

ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin;

papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi

kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka

haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan

anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko

elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; "mutta nyt hän on

nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun

armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että

äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa

hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja

pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista." Ja

hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.

Bårdille jok' ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. "Pam

--!" kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka

löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen

tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi,

kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan

ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä

ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se

kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta

kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian

käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. "Pam -- pam!"

sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin

kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään

taistelleet. "Lue nyt isämeidän", kuiskasi pappi. "Pahin kamppaus

alkaa!" Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen;

mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta

sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se

oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan?

Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä

iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien

selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän

palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone

oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat

kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän

luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja

pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina

kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.

Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi?

Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet

alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut;

vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi.

Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä...

"Pam!" kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; "pam! pam!"

"Nyt olkoon Jumala kansamme", sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen

ja teki ilmassa ristin-merkin. "Rukoile Jumalaa antamaan syntisi

anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan", sanoi hän. Ja Bård

rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi

hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos

perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin

järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen,

kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain

kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin

viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä

mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja

valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen

rukouksensa.

Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård

kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä

kirvelteli: "nyt hän tulee!" Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän

tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja

lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt' ympäri raastivat kynnet; ruumiit

alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne

odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta.

Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä;

nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri

valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa

nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi

kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret,

jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi

kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri

kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... "Pakene pois sinä paha

henki!" huusi pappi kuoleman tuskassa, "tämä mies on antanut itsensä

Jumalan haltuun!" --

Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. "Minä

_tahdon_! -- minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon,

ei häntä!" huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse.

Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka

suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin

kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi

tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja

kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; "pois paetkaa te

perkeleet naisen hahmossa!" Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse.

Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi

raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti

maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä

meidän, -- puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille,

että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana

seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen

rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän

päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi

syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

"Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen

käsiään --: "Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon."

Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: "Pelastettu --?" kuiskasi hän.

"Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia..." Hän kaatui raskaasti taaksepäin.

Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. --

Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi

takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: "Saiko äiti nyt antaa sielunsa

lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki

oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."

Loppu.