I.

Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt

muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään

pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet,

mutta väki pelkäsi voutiansa.

Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana,

pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille

hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin

kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla,

terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen

suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt

voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä

hän sanoi, se pysyi.

Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat

hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse

oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin.

Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri

uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä

käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin

kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä

pirulle.

Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka

oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi

siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.

Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä

kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään

vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän

sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä

päättynyt.

Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä

sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä

ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat

olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja

kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa

panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän

oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli,

reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti

äitiä.

Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon

yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät;

mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta

hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen,

vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon

pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan

Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän

ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin

huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien

tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin,

varsin erinomaista.

Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli

komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin

hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät

silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild

rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä

vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan,

mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut

hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.

* * * * *

Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli

enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen

nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja

tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä

paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä,

tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli

Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän

onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi

Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla

hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän

enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.

Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen

mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan.

Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen

äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä

Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas

Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut

tulivat ylös voudinkin taloon.

Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua

hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu

häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli

itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. _Hän_ tahtoi Bårdin

omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen

talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi

nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän

_tahtoi_ hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin

hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa

Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli

saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse

aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja

nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah,

hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää

saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan;

vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo

ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko

laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli

hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät

yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan

istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli

laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli

oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli

varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki

kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja

hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen

mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei

ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun

kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka

tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui,

mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja

näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei

vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt

Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä,

kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi

silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan,

meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa

silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja

silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä

hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella

olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen

lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin,

pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan

yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja

vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena

virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli

Gunhild!

Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen

viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi

virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän

joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe

yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän

kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu.

Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään

enemmän kuin olisi tarvinnut. --

Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään

hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla

jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone

pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine

ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut

tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia

hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä

vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen

täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi

taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus.

Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa;

hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä

hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä.

Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.

Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään;

mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla

tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä

tiepuolessa jossain.

Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja

tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä

hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä,

kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän

riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän

sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui.

Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista

olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta,

rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja

leimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän

ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.

Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana

virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon

säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja

levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle

maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas

ja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki.

Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla

madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin

päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella;

muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun

verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi;

korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli

maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri.

Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua

pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset

sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui

kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei

vielä senlaista päivää ollut nähnyt.

* * * * *

Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa,

ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja

sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun

tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi

kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui

ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin

unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai

selville ajatuksen:

On vaikea poikasen reippaan vaan

Niin kaupan itsensä kantaa;

Ja helppo sit' ei ole löytääkään,

Kell' itsensä viimein antaa.

Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan

Ja vuottaa ja unneltuupi;

Niin tuhlaa kukkivan keväänsä

Ja pojilta unhottuupi.

Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt

palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:

En usko poikahan reippaasen,

Sen mieli on kylmää vettä;

Otan sukkelan, kauniin itsellen,

Sen yksin on huulet mettä.

Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken,

sitten lauloi:

Ken lehdon helmassa laulelee,

Liki varjoa valotonta?

Liet metsän neitonen, hiljaa käy,

Mua et voi vangita konsa.

Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:

Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,

Liki varjoa valotonta!

Menet metsän neitosen pauloihin,

Hän kietonut on niin monta.

Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja

pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot

iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä.

Gunhild se oli.

Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen

näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän.

"Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen

noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt,

poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen

luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä.

Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa,

veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään.

"Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä.

"Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin

likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä

irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten

punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et --!" tyttö nauroi

väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili

poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa

loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas

ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun

kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi

Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole,

sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen,

niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan

sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja

hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän

sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan

tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison..." Nyt katsoi

tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo

tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan

ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut

tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole

antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten

täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En

katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin

Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus

ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä

sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja

lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me

molemmat teemme liiton". -- Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen

yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.

Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka

niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. --

Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat

olisi hänen kanssaan vehkeilleet?

Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita

säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös

ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa

kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen

hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä

se oli käynyt liian nopeaan.

Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen.

Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan

ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa

asiasta, joita hän ei muille puhunut.

* * * * *

Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja

Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea

talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä

mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs

siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä

kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.

Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka

masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja

tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild

nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka

hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli

ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli

kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas,

aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi

vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa

semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa.

Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi

häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö

lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen

huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.

Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut

siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis

tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä,

"tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt",

vastasi tyttö, onnellisena hymyillen -- "seitsemäntoista!" "Hm", murisi

vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on

vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen.

"Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän

muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta

vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti

meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava

kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.

Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin

kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän

lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut,

luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon

he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein

tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet

ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta

päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli,

unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä

Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui,

hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja

leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan

tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård

mielestään ei juuri muulloin elänytkään.

Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi

ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata

pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi

saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti

rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän

pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan

voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia

vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita.

Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat

aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat

syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä.

Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään

pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin

tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat

ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet

säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa

etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista,

tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan

mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei

voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi

vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin

iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten

puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta

ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin

semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta

millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta

hän ei ilmi tuonut.

Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti

häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi

ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.

* * * * *

Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin

suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä

aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan

siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi

vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota

hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän

tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.

Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä

hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut

näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi

saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi

hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan.

Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin

viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli

suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa

hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut

kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään.

Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän

kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä.

"Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja

ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta

aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane

se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni

huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.

Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä

oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he

oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.

Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän

ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti,

kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta;

jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt

tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra

Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään

myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli

pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.

Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä

hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa

lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild

ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka

hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen

luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan.

Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne

repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden.

Hän painoi päänsä alas ja rukoili: "Elä ole noin ankara! Minä rakastan

toista..." Vouti polki jalkaa lattiaan. "Tahdotko uskotella minulle

semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai

aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?"

Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän

saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut

talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se

auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai

semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika!

Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti...

Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän

enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi

miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin

huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi

ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi

mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.

* * * * *

Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli

syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka

nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin

mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin

saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä

auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa

pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä

täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja

haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla

omakseen saavansa.

Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun

aikoi häntä myödä. "Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", hän

sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän

tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän

ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei

suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo

tullut! -- "Talonpoika?" hän ei ollut mikään "talonpoika". Hän tahtoi

mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi

hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä

ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla

teillään, heistä erillään.

Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. "Missä herra Jörgen

on?" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli

näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja

raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa

että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: "Missä on herra Jörgen?" "Pois

hän on lähtenyt, hyvä neiti", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. "Pois?"

huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; "mutta silloinhan

olenkin vapaa!" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta:

"Varmaan hän tulee takaisin", hän sanoi.

"Oho, niinkö on laita", ajatteli Gunhild. "Mutta siitäpä me otellaan!"

Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut

taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori

varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti

itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata

talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne

uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan

kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle

hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan

lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki

hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä,

juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli

vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa

kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu

oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli

vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea

olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...

Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti

tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno

hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla;

rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se

kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten

mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas

polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt.

Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos

hän sen tietäisi! -- hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi

hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin.

Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi

mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla

ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.

Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät

toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi

neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt

kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi

sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin

kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain

kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli

häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut;

talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri,

ett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi

kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän

jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi

karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin,

niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt.

Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä

ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! -- Gunhild hypähti

raivossa koholleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.

Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä,

kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin

voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta

oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä

omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut

semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja

turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet,

vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen

uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin

erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen.

Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään,

jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki

täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan

saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan

saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan

kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän

nukuksissa tuolillaan.

* * * * *

Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt,

oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi

pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti

selville. "Pyydä isää tulemaan tänne", sanoi hän. Tyttö meni, mutta

ajatteli itsekseen, ett'ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian

antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.

Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä

käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä

kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett'ei

voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä

hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo

kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt

kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia

peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa

karkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi

vouti.

Hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään

kummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. "Noo", sanoi hän, "sinä

olet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin

kelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin

pian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara

sinua kohtaan. Myönnytkös?" Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni.

Mutta vouti näki, kuinka hän vapisi. "Noo", tiuskasi hän, "etkö sinä

vastaa?" Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen

pulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! -- "Gunhild!" vanhus

ärjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun.

"Vai niin", murisi vouti. "Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan?

Luuletkos, ett'en ole ennen nähnyt naisten itkua? -- No, ell'ei sinulla

ole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät."

Vouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti

valittavaan huutoon: "Isä!" puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua.

Vouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen

korviinsa. "Oletkos järjeltäsi?" hän kysyi, "etkö saa suutasi auki.

Sinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi

pitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt.

No, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?"

Kuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa!

Gunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä

ponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa

kaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella,

ettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. "Minä en voi

ottaa muita ... kuin ... kuin hänet..." Gunhild veti henkeä, "hänet,

jonka lasta kannan sydämeni alla". Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja

painoi päänsä alas käsivarsien välin; _nyt_ se oli sanottu. --

* * * * *

Vanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen

tukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu.

"Mitä sanot", kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. "Oletko sinä

senlaisessa tilassa?" -- "Olen", kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi

itsensä ja irtautui ovenpielestä. "Kuka on lapsen isä?" kysyi hän.

Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös;

nyt tuli pahin. "Onko se joku talonpoika?" kysyi vouti jääkylmällä

äänellä. "On..."

Gunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän

kuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja

kummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ...

mitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa...

Kuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos

päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes

takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä

näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja

kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä.

Vanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja

peljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi

ja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui

ja häpesi omaa pelkuruuttaan. "Olisit kai sinä kuoleman ansainnut",

sanoi vouti, "mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun

kanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää

tule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä

rahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!"

Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita

käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli

vaan syvää hiljaisuutta.

Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän

koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni

takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti

kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani

virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa

kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki

toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea

hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen

nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei

olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi

noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha

naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta

vastausta ei saanut.

Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui

metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla

oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit

olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt

kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia

ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa

nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli

hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen

ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.

Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut

vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta,

jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia

vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas

taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia

ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta

tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä

piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin

valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera

ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä,

nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen...

Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän

sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän

oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän

voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita

pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään

voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut

heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän

oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta

nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin

Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä

kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten

yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja

jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman

poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.

Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän

vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut

pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli

voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt

kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä

tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku

rengeistä se oli.

Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä

puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. -- "Hyvää iltaa", sanoi hän kankeasti

ja töllötti häneen; "vieraitako vielä näin myöhään?" -- "No niin ...

onko Bård kotona?" -- "Ehkäpä on. -- Niinkö Bård?" Pojalle näytti

iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan

vierasta. "Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?" --

Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä.

"Minä se olen", vastasi hän, "mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos.

Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!"

Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. "Kyllähän minä", sanoi hän, "mutta

... täällä on vieraita tänäiltana". "Onko?" -- "On, Lidin pojat".

Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" -- "Niin, Olav ja

Aslak, Signen veljet, tiedämmä." -- Gunhild luuli vaipuvansa maan alle.

"Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla

äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta

täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti

että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi

Gunhild seisomaan.

* * * * *

Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen.

Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen.

Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti.

Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli

levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään

oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä

tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett'ei se

muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän

tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat

Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite

olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi

loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen

avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt

kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli

enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä

iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät

uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu.

Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui

kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli

herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi

Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä

tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti.

Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä

Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja

lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis

ja käytöksessään niin sävyinen, ett'ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän

oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat

Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he

Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää

häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin

Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat

Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat

tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.

Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai

odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät.

Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän

kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta

vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut

ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen

tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se

ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja

rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän

sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli

varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla --?

Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka,

karkea ääni huusi ulos:

"Onko täällä ketään?"

Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin

pakoon.

Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi

myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli

kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä

hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot

alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. "Olisin tahtonut ...

puhutella Bårdia", hän sanoi.

"Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät

minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?"

Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja

sammalti: "Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä -- viimeisen

kerran".

"Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin

sanoa häneltä terveisiä, ett'ei hän enää jouda hurjastelemaan

voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa".

Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän

sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään

tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...

Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän

kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin

käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten

ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei

välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä

ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois.

Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli

viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli

valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi

ylhäällä korkeudessa jok'ainoassa rotkossa kummituksia, jotka

viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului

ylt'ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt.

Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato.

Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli

mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi

takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin

kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja

valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.

Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi

tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä

ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään

selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna,

hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?

Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena

luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti

kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli

valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän

Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi

hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki

hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin

suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi

häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei

ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra

Jörgen.

Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli

talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran

oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse

kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä

rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan

huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi

semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli

petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä

rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän

antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän

itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä,

toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä

onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että

säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa

se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston

himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä

kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän

putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi

kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia

miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos,

polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät

he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan

mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi

nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli

ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei

tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä,

ett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja

niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan.

Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja

tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös

kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän

ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän

tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja

vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että

he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä

menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän

ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen

suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat

häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin

taaskin rikkaana ja ylpeänä -- kuin kuningatar, maailman komeimman

miehen puolisona.

Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että

tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin!

paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi

tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän

siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään

he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän,

siellä kotona ja hän, Bård parka, -- Bård saisi syyn kantaa, saisi

vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!

-- Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi

heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet;

luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai

rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä,

uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva

Margretan tytär.

Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko

hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen

itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä

alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota

paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä

syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän

tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle

oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään

tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan

rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja

repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja

vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi,

veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä,

epäselvillä kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt

kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.

Gunhild Nielsentytär".

Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon

luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän

oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi.

Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi,

mutta omasta lapsestaan --! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen

päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja

kummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat

haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle,

mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois

hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien

ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat

häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...