Heti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu
Pällinkorvan kanssa.
Pekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä
antanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut
heidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän
tulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista
julkeutta ja pirullisuutta.
-- Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain
nauraa hekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa
ja valkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen
armeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän
lystiä heitäkin varten.
Tarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta
panna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.
Mutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi
Pällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä
uhallakin.
Se olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.
Paitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata
ihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi
kerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä
vaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.
Tietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin
elämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä
oli hänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi
Elinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.
Ja jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä
ainiaaksi.
Hänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian
hyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian
hyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei
mikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.
Hän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän
pistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Hänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta
katsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän "herra
toimittajaa". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja
siitä työntyy sisälle -- prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.
Heikki nousee nopeasti tervehtimään.
Prof. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi
ensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä,
sanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.
-- Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen
erään pikku-uutisen.
Ja hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen
ja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen
isänsä ristiinnaulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.
-- Eikö professori suvaitse istua?
-- Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen,
_hyvin_ kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo
uutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.
Heikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä
prof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi
itsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen
johdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään
katsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä
tapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan.
Eikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa
vähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti
vastaukseksi:
-- Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.
-- Sellaisenaan?
-- Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.
-- Olen kiitollinen, _hyvin_ kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra
toimittaja.
Hän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista
halveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.
Heikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä
hänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää
oikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.
Olihan hän kaiken ulkopuolella.
Ja saisipahan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja
itseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä
sittenkin oli kunnia oppilaastaan?
Nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä
merkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon
prof. Talvion jättämän "pikku-uutisen", jonka hän oli merkinnyt
huomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.
Epäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä
punaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän,
Heikki, tuskin eläisi enää...
Sekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.
Iltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen
apulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi
voivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja
vapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille
jaettava hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.
Sitten hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.
Satutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään
vielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja
yliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.
Pällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.
Heikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti
sitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan.
Koppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään
vastarintaa edes yrittäneet.
Melkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja
hoilaten julisti vangituksi hänet.
Toiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka
olivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta
miliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin
tarkka tutkimus pidettävä.
Heikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.
Tutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen
oikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen
kuritushuoneeseen.
Käytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin
punakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.
Heikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan
pappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki
epäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten
jutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.
Vankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista
itse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten
aikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden
osoitukseksi.
Heikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.
Mutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen
kukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa,
hän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.
Vasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat:
"_Minun_ sankarini!"
... Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari
komennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet
jäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.