Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä,
joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja
koko talon tällä hetkellä olevan autiona.
Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.
Heikki kysyi matalalla äänellä:
-- Miten hän kuoli?
-- Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin
portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...
Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä
olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat
autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?
-- Kuinka niin? kysyi Heikki.
-- Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän
rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...
Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa
parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen
korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?
-- Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.
-- Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan,
sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...
Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain
avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin
huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:
-- Niinniin, niinniin...
Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin
toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta
maalaista alkuperäisyyttä.
Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä
Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan
kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin
takaisin kotikannoilleen.
... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään
varassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit
harmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan
portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa,
apeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli,
silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli
tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi
mielitietty...
Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä
näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.
-- Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä
apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä
joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on
parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin...
-- Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun
me olemme itsekin sosialisteja.
Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.
-- Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero
sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän
tuomarinrouvan...
-- Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.
-- Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki
on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän
toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.
-- On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin
miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.
Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.
-- Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain
kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta,
ettei niitä nyt mene ärsyttelemään...
Hän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt
tekisivät?
Heikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin
entisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken
olevaisen ulkopuolella:
-- Niinniin, niinniin...
Talvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.
-- Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä
isäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me
panemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja
sitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä
aprikoida lähemmin asiaa.
Niin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä
miehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen
valmistanut.
Elina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun
valkenemista.
Hänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi
vähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan
sivulta, kauas, kauhuntöistä ja ajan ahdingoista...
Elina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa
kuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten
nuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän,
Heikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian
liki pistämästä...
Tyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan
Pekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä
liian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään
kävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa
yhteisesti näyttäytyä...
Jo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.
Muuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään,
mutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä
suurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat
vikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että
hän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa
täten mahdolliseksi.
Tuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan...
Hänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita
suloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä
puolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.
Kuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu
Pekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa
häikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle
taputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.
Hän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien
kuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut
heti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko
matkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.
Heikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään.
Pekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.
Hän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka
pitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti
herättävät.
Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee
vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle
ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan
yhtämittaisessa itkun hytinässä.
-- Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin
olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?
Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.
Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että
Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri
lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä
rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää
onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus
ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.
Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää
sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole
mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.
Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä
silmänräpäyksessä.
Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä?
Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen
häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?
Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä
ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.
-- Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään
hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa
ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut...
Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla
häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.
-- Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin
kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä
aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.
Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.
-- No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on
kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.
Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee
kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta
suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.
Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat
nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.
Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen,
tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti.
Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä
hulikaanilauman halki.
Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän
kieltäytyi loukkautuneena.
Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut
raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes.
Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai
seisoisi kannaksilla suorastaan?
Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä
nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.
Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.
Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin
kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun
sovittavan momentin.
-- On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän
sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen
siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.
Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa.
Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun
rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo
tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä
suhteessa saanut pääkaupungista.
Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt
kaikki samantekevää.
Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät
ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen
peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui
ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret
kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.
Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän
ei syttä valkeampi.
Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen
akkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin
siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.