Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli
ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja
hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui
ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin
nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden
kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen
hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen,
että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi
tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään.
Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.
Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta
tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten
että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä
hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä
olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä
elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät
kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli
oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista
hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon
yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut
rauhaa.
Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin
"Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin
tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli
"Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten
hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet
Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu
Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat
Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison
puutarhatalon.
Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, -- vaikk'ei tuo peloittava
ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli
keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin
kuului hänen kävelyynsä.
Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana
astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä
norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen
missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa.
Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli
vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan,
jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai --
kuten juuri nyt sattui -- hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden
joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän
makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään
ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito
ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon
joutui kaikkea, minkä mieli teki.
Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko
hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti.
Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai
lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen
olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen
ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi
ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se
ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä
rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin
kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin
Tinkalle.
Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen
päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti
toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan
hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja
eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos
neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, -- niin,
silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora
vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.
Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut
hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei
voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö,
jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja
Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista
tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan
esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö
pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen
ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa
maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä
unessaan.
Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut
ainoatakaan uutta.
Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri
oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa
lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa
kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin
tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas
kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti
vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman
havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin --
sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä -- eikä lehtoihinkaan, minne
hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt
kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt
hän luuli ymmärtävänsä.
Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet
-- juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.
Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti
silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet
pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten
hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli
päässyt jäljille.
Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä
saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin
kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa.
Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään
hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä.
Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen
lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.
Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että
hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi
hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään
oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän
metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin,
mutta _kohti_ sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi
ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän
näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä
piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan
sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä
juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.
Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten
kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt
ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden
ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja
katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi
sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen
hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven
ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä
hyvänsä.
Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja
aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena
päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.
Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja
käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän
puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi
heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut
sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".
Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää
hellittäisi, sen hän tunsi.
Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona.
Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä
lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä
hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva
Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän
ei ajatellutkaan.
Mutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei
tarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.
Ei, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa
ajatuksistaan?
Lauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena,
kuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä.
Hän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi
katseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden
poimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut
koskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä,
palaamassa tänne satamaan. -- Hänkin tahtoi etsiä satamaa!
Oli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl
Vangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä
ajatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui
uneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen,
juuri _hänen_ luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän
istuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli
kohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän
jälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.
Näiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin;
hän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.
Mutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja
hiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä
paitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa,
oli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa
kohtaamisesta, -- melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä.
Että Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus
anasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän
kuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa
mukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta
Tora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.
Silloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli
Vangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän
tunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä
_äkillisistä_ kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä
aikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys,
toisenlainen pelko.
Mutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua
tänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada
synnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä
päivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin
juurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena
tahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin
juurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että
hän eikä kukaan muu siinä polvistui, -- hän sai varmuuden siitä,
että _hänen_ tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; _hänen_ syntinsä
olivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. --
Useita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He
olivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen
elämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon
salaisuuden piirteeseen, -- tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti
suurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä
hetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa
sai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.
Enempää ei Tora kuullut -- eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi
puhua juuri sitä _vastaan_.
Paikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti
tuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka
turtui häneltä ... hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä
vierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli
joka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora
näki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja
laskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän
tähän suureen, kauheaan.
Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.
Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei
myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.
Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida
antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.
Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä
hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle
ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä,
löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen
suojaan; paasi oli matala ja tasainen.
Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa
etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat
valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea,
tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän
oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta
asti; hän oli ihan valmistautumaton, -- niin, vaarassa oli jotakin
houkuttelevaa.
Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan
se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain
mielentuskaa.
Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä
kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä
sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova.
Hätä oli ankara.
Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei
hetkeäkään epäillyt, että _hänen_ täytyi saada tämä lahja välittömän
näyn muodossa.
Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä
pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi -- yhdentekevää minkä,
kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän,
niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei
nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada
jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan
äärimmäisyyksiä.
Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, -- ei, hän pysähtyi; häntä
häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana
viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja
Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia
soittokappaleita. Miksi piti yksistään _hänellä_, joka tässä istui
piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi
pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.
Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon
nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä
saniaiskasvillisuutta.
Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat
käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja
muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi
piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi
saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin
perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän
kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!
Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet,
kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä!
Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla
hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän
ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.
* * * * *
Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst
erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö
saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi
kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon
ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua
ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.
Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti
ja sen pitelijä tunsi hänet...
Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista
oikealle.
Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei
kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta.
Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun
tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti
hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis
vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa
palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä
harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi
tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi,
miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo
kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli
peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa _häntä_. Niin ikään olisi
hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään,
silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä
näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle,
että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään --!
Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, -- ei
poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi,
missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora
istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes
se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei
onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla
alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan
taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?
Hän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä
sentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä
saattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä
hakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta
ja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden
alla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies,
_hän_. Miten ihmeessä --? Tiesikö Fürst, että hän --? Miten hän tuli
--? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.
Silloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora
kohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat
punnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt
hievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten
oli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi
häntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin
-- ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen
kättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai
ikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti
ja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen
kanssaan.