Jo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän
oli "viehkein kaunokainen", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora
ei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla
joka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin
kertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli
hänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran
reipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan:
"Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se
arvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää."
Kesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet
maalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä
sen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja
Tora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen;
Tinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon.
Anna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui
historianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt
koulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa
niiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti
tahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi
hommiinsa ja tuskaiseksi -- hänen kun piti jo kesäloman päättyessä
ottaa alemmat luokat haltuunsa --, että Tora kyllästyi häneen.
Tora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei
puhuttu), -- asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa
sekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka
hän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli,
juostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten
torilta oikealle ulos "lehtoihin". Nämä olivat maantien vierellä
metsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä
"pikkulehtoja" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden
välitse kierteli haarova polkujen verkko..
Eräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan
soittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan
itselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli
saapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt
Tora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.
Tora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi
mukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja
valkoinen puku.
Seuraavana aamuna -- sunnuntaina -- hän seisoi ulkona kuistilla
rouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli
kaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä
usvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri
hongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta
kalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi
häämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut
värähdystäkään.
Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla
vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti
epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman,
kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli
polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse,
matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata,
valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita;
siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne.
Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin
nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän
mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko
Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään... Fürst
oli laivassaan purjehdusväylällä.
Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita
upseereja mukaansa?
Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen,
niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään.
Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin
ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus
oli nyt häipynyt -- merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän
todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan
häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä
hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, -- kun se saattoi tapahtua
sattumoisin...? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti
mieli.
Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat
ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän
saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin
makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen
kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.
Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan -- liikkuvan, tumman
usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja
ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen,
ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää
kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä
ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja
ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.
Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen
Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma,
purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea
huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä
he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi
puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina;
hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili
saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja
samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.
Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan
halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten
narskuvan...
Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison
sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo
ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on.
Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain
lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan
narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei
ollut hänen setänsä, vaan...
Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella.
Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora
tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta
samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se -- ihan päin vastoin kuin
viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista
kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle
suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä,
ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.
Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman
käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen
käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme
huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu
oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla
vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet
ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun
hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä,
ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä;
viikset pitkät, punertavat.
Siinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja
tyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen,
eikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa,
kädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta
muistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän
uteliaana kuin peloissaan.
"Varsin odottamatonta tavata _teidät_. Oletteko ollut täällä kauan?"
"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa."
"Oliko hän siellä?"
Ja nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta,
paikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, -- haasteluun, jolla ei
ollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan.
Jokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi,
ilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi
viimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä
mieltyneemmin, -- pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät
ihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne
näyttivät mustilta, mutta...? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret,
ihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa... Fürst siirsi itsensä
kokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.
Kuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei
tahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora
näki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut,
sillä vähitellen se alkoi häntä huimata.
Tora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki
muutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän
varmasti piteli pahoin.
Sitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi
kaidetta sivellen. "Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?"
"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun."
"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?"
Tora ei katsahtanut ylös. "Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia
minun kanssani?" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei
hänen sopinut vastata. "Anteeksi, vasta muistankin, etten ole
esitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai
myös suunnilleen, kuka minä olen?" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi,
yhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora
suoristausi, mutta ei vastannut. "On siis sovittu ensimmäisestä
valssista?" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan
ylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.
Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva
Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä
sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta
kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: _nyt_ oli kai rouva
Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan
tulijan askelet arkihuoneesta.
Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.
Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki
selällään.
Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois
metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää,
ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui
isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.
"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"
Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta
tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa
tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.
Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun
hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti
pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.
Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin
aikaisin? Suoraan laiturilta -- ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin
luo? Mitähän kello on?
Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.
Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja
sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö
kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka
märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! -- Tehkää hyvin! -- Miksi
juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia
meille koko aamupuhteen."
"Niinkö?"
"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa
munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."
"Mitä nyt kello sitten on?"
"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? -- Kohta yksitoista."
"Kohta yksitoista?"
"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän,
amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.
Tora seurasi häntä ääneti.
Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst
oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran
askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä
eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten
hänen täytyi olla kalliolla.
Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät
munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään
ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana
iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui
kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.
Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin
kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin
matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin
hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva
Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki,
mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.
Sen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain
ajatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt
päinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän
alensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.
Mutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö;
hän oli iloissaan.
Muut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa;
ikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.
Kauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan
riemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin
pääsevänsä jostakin ahdistuksesta.
Usvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää
satanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä.
Niiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat
taloinensa -- melkein joka saarella asui joku -- näkyivät erinomaisen
kirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat
ulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut
toivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän
istui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin
vaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli
lähtenyt.
Ja sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa,
entistä turvattomuutta...
Tietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi
kääntyä katsomaan taaksensa.
Tuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst
kannella. Hän tervehti ja hymyili.
Kalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö
kääntyi suuren suuttumuksen vallassa...
"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? -- Minä lähden mieluummin
teidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello
viiteen asti aamulla. Onko _se_ niin ihmeellistä? Enhän kai siitä
halveksimista ansainne? Mitä?"
Nyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti
kappaleen matkaa hänestä.
"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella
läksin mukaan; senhän kai tajuatte?"
Toraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt
yksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän
nimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.
Sen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:
"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan
tahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua
kanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?"
Tora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi
jokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli
sitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. "Ensi
kerran teidät nähdessäni sanoin itselleni ... niin, olkoon sikseen,
mitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä
teidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti
täyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella
kovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? -- Niin, kenties ette
ollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan
täytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen
minun tuloani aikonut lähteä? Mitä?... No niin, siten olette tehnyt
minut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella
teitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät?
Isolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi
tahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! --"
Hän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst
puheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä
Tora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen
veitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies
hän oli.
Erään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko
nuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja
nuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun;
mies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä
huippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima
ilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli
keveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän
juosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti
hän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.
Sekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä,
mutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan
selkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen
vallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst
seisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän
tahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa
hänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin
laivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.
4