Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti
pitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin
kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin
hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas
Elisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter
Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se
saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren
kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä
tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta
Floridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain
pienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo
muutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden
väkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja
kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on
kuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari
Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin,
nimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä
sopisi viljeltäväksi Euroopassa, --maaperuna eli potaati.
V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart
jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran
kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin
muun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista,
Londonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen
osaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren
Chesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia
jokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen.
Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne,
James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown
(Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet
tavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja
merisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli
tänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko
siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen
eripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli
apuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja
Potomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat.
Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä "viljalajina." Sitä
käytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset
miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150
naisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen
laivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi
nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä,
jotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he
kyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen
laiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, -- ja siitä saakka
pysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti.
Mutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä
alkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä
väkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai
viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja
äkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300
Euroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei
laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä
uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein
yksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat
uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa
kuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse
teossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset
kuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien
puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista
vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen
siirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen.
Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä
ja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti
suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyötyä.
Amerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten
ei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja
ylpeistä isännistä polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat
perille Amerikan itsenäisyyden.