Ensimmäinen kohtaus.
Huone Luculluksen talossa.
(Flaminius odottamassa; palvelija lähestyy häntä.)
PALVELIJA.
Olen tulosi herralleni ilmoittanut; hän tulee kohta tänne.
FLAMINIUS.
Kiitoksia!
(Lucullus tulee.)
PALVELIJA.
Tässä on herrani.
LUCULLUS (syrjään).
Joku Timonin palvelijoita! Lahja varmaankin! Hm! se käy toteen: näin
viimeyönä unissani hopeisen vadin ja kannun. -- Flaminius kunnon
Flaminius, vallan erinomaisen tervetullut! -- Tuo meille viiniä!
(Palvelija menee.) -- Ja kuinka voi se kunnianarvoisa, ylevämielinen,
aimo Ateenan valio, sinun hyvä ja lempeä herrasi ja isäntäsi?
FLAMINIUS.
Hänen terveytensä on hyvä.
LUCULLUS.
Varsin hauskaa, että hänen terveytensä on hyvä. Ja mitä sinulla on
tuossa kaapusi alla, Flaminius poikaseni?
FLAMINIUS.
He, ei muuta mitään kuin tyhjä lipas, jonka herrani puolesta pyytäisin
teidän armoanne täyttämään; hän olisi kiireesti ja kipeästi
viidenkymmenen talentin tarpeessa, ja pyytäisi teidän armoanne hänelle
ne lainaamaan, täydesti luottaen pikaiseen apuunne.
LUCULLUS.
Niin, niin, niin, niin; -- täydesti luottaen, niinkö sanoo? Voi, sitä
hyvää herraa! Jalo ja kunnon mies hän on, jos vain ei eläisi niin
ylöllisesti. Tuon tuostakin olen hänen luonaan päivällisillä ollut ja
sanonut sen hänelle, ja tullut taas illalliselle, vain saadakseni häntä
säästäväisyyteen, mutta hän ei ole mitään neuvoa totellut eikä onkeensa
ottanut varoittavia käyntejäni. Joka ihmisellä on vikansa, ja
jalomielisyys on hänen vikansa: olen sen hänelle sanonut, vaan en ole
saanut häntä siitä luopumaan.
(Palvelija palaa, tuoden viiniä.)
PALVELIJA.
Teidän armonne, tässä on viini.
LUCULLUS.
Flaminius, olen aina sinua pitänyt älykkäänä miehenä. Saas tästä!
FLAMINIUS.
Teidän armonne, suvaitsette vain niin sanoa.
LUCULLUS.
Olen aina huomannut, että sinulla on terävä ja sukkela pää -- sanon,
niinkuin asia on -- että älyät järkisyitä, voit mukautua aikaan, jos
aika mukaantuu sinuun; kaikki hyviä ominaisuuksia. -- (Palvelijalle.)
Mene tiehesi sinä! (Palvelija menee.) -- Tule lähemmäksi, kunnon
Flaminius! Herrasi on antelias mies; mutta sinä olet järkevä ja tiedät
varsin hyvin, vaikka tuletkin luokseni, että näinä aikoina ei sovi
rahalainoja antaa pelkän ystävyyden nojalla, ilman vakuutta varsinkaan.
Tuossa kolme kolikkoa sinulle; ummista silmäsi, poikaseni, ja sano,
ettet nähnyt minua. Hyvästi!
FLAMINIUS.
Mitä? Onko maailma niin muuttunut?
Me eläväiset elämmekö vielä?
Pois, musta halpuus, hempijäsi luo!
(Viskaa rahat maahan.)
LUCULLUS.
Ha, ha! Nyt näen, että olet narri ja aivan omiasi herrallesi.
(Menee.)
FLAMINIUS.
Ne nuokin rovot sua kärventäkööt!
Sulattu kulta kadotukses olkoon,
Sa ystävän vain paise, et hän itse!
Niin heikko, maidokasko ystävyyden
On sydän, että kahdess' yössä myrtyy?
Jumalat! Herrani nyt vihan tunnen!
Tuon kunnon konnan vatsan vielä täyttää
Timonin ruoka; hyödyttää se voiko
Ja ravita, kun myrkyks syöjä muuttui?
Oo! Tauti siitä hälle koitukoon!
Ne elinnesteet, jotka Timon maksoi,
Ne kuolintaudiss' älkööt hoivaa suoko,
Mut älkööt hälle kuolemaakaan tuoko!
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Katu.
(Lucius tulee, seurassaan kolme muukalaista.)
LUCIUS.
Kuka? Jalo Timonko? Hän on erittäin hyvä ystäväni ja kunnioitettava
ylimys.
1 MUUKALAINEN.
Mekään emme hänestä muuta tiedä, vaikka emme häntä tunnekaan. Mutta
voin teille sanoa yhden asian, jonka olen yleisen huhun kautta kuullut:
Timonin onnelliset päivät ovat olleet ja menneet, ja hänen rikkautensa
rupeaa kutistumaan.
LUCIUS.
Joutavia! Älkää luulkokaan: häneltä ei koskaan raha puutu.
2 MUUKALAINEN.
Uskokaa pois, herra: äskettäin oli muuan hänen palvelijoistaan herra
Luculluksen luona ja pyysi lainaksi niin ja niin monta talenttia; hän
oikein kärttämällä kärtti ja osoitti mikä pakko häntä siihen vaati, ja
sai kuitenkin kiellon.
LUCIUS.
Mitä?
2 MUUKALAINEN.
Niinkuin sanoin: kiellon.
LUCIUS.
Sepä outoa ja kummaa! Jumalten nimessä, tuota oikein häpeän! Kiellon
tuolle kunnon miehelle! Se ei osoita suurta kunniantuntoa. Itse
puolestani täytyy minun tunnustaa, että olen häneltä ottanut vastaan
pieniä suosionosoituksia, niinkuin rahaa, hopeakatuja, jalokiviä ja
muuta joutavaa, joka ei ole verrattavakaan tuon toisen saamisiin;
kuitenkin, jos olisi hän sivuuttanut hänet ja kääntynyt minun puoleeni,
en olisi ikipäivinä noita talentteja häneltä kieltänyt.
(Servilius tulee.)
SERVILIUS.
Kah, mikä onni, tuossapa hänen armonsa onkin! Olen hiki päästä juossut
häntä tavatakseni. -- (Luciukselle.) Armollinen herra, --
LUCIUS.
Servilius! Hauska tavata. Hyvästi! Tervehdä arvoisaa kunnon isäntääsi,
minun oivallisinta ystävääni.
SERVILIUS.
Teidän armonne luvalla, minun herrani lähetti, --
LUCIUS.
Mitä hän lähetti? Olen tuolle herrallesi jo niin suuressa kiitoksen
velassa; aina hän vaan lähettää. Kuinka voin häntä kiittääkään, sano
se. Ja mitä hän nyt taas lähettää?
SERVILIUS.
Hän nyt vain lähettää pienen kiireellisen pyynnön teidän armollenne,
että suvaitsisitte hetken tarpeeseen lainata hänelle noin viisikymmentä
talentttia.
LUCIUS.
Nyt hänen armonsa vain laskee pilaa;
Satoja, tuhansia hält' ei puutu.
SERVILIUS.
Nyt toki hältä vähempikin puuttuu;
Jos ehdoton ei tarve hällä ois,
En hetkinkään näin kiusaamalla kiusais.
LUCIUS.
Puhutko täyttä totta, Servilius?
SERVILIUS.
Niin, täyttä totta, kautta sieluni!
LUCIUS.
Minä senkin pahuksen otus, kun saatoin itseni rahasta tyhjäksi näin
otolliseen aikaan, jolloin olisin voinut ilmetä kunnon miehenä! Mikä
onneton sattumus, että juuri eilispäivänä tulin ostaneeksi pientä
joutavaa ja näin menettäneeksi suuren osan kunniaani! Servilius,
jumalien edessä vannon, että nyt en voi auttaa; senkin tyhmä otus,
sanon vieläkin! Olin ihan aikeissa itse kääntyä Timonin puoleen, sen
nämä herrat tässä voivat todistaa; mutta nyt en soisi, en koko Ateenan
aarteista, että olisin sen tehnyt. Monet monituiset terveiset hyvälle
armolliselle herrallesi! Toivon, että hänen armonsa suvaitsee ajatella
mitä parahinta minusta, vaikka en voikaan nyt kiitollisuuttani osottaa.
-- Ja sano hänelle minun puolestani, että katson mitä suurimmaksi
onnettomuudekseni, etten voi tehdä mieliksi näin kunnianarvoiselle
ylimykselle. Servilius hyvä, tahdotko osoittaa minulle sen verran
ystävyyttä, että kerrot hänelle minun omat sanani?
SERVILIUS.
Kyllä, herra, sen teen.
LUCIUS.
Hyvän saat palkinnon, siitä pidän huolta, Servilius. --
(Servilius menee.)
Sanoitte totta: Timon kutistuu;
Mies mennyt on, kun luotto kukistuu.
(Menee.)
1 MUUKALAINEN.
Hostilius, huomasitko!
2 MUUKALAINEN.
Liian hyvin.
1 MUUKALAINEN.
Se maailman on henki: samaa maata
On kaikki mairijat. Sit' ystäväkses
Sanoa voitko, joka samaan kuppiin
Palaansa kastaa? Timon, tiedän mä,
Miehelle tuolle oli niinkuin isä.
Sen luottoa hän tuki kukkarollaan,
Taloutt' auttoi, palkollisten palkat
Varoistaan maksoi; jos hän joi, niin aina
Timonin hopeihin hän huulin koski;
Ja sentään -- mikä julmus ihminen,
Kun kiittämättömyys sen otsall' asuu! --
Nyt hältä kieltää, varoihinsa nähden,
Mit' armelias antaa kerjääjälle.
2 MUUKALAINEN.
Oi, tuosta hurskaus huokailee.
1 MUUKALAINEN.
En itse
Timonilt' ole koskaan mitään saanut,
En hänen hyvyyksiään maistanutkaan,
Ett' olla voisin ystävä. Mut vannon:
Sen miehen jalouden ja ylvään kunnon
Ja kunniakkaan vaelluksen tähden,
Jos puutteessaan hän kääntynyt ois minuun.
Omani kaiken alttiiks oisin pannut
Ja hälle paluuttanut osan parhaan;
Niin hellin hänen sydäntään. Mut huomaan:
Ei muodissa nyt ole sääliväisyys,
Kun omantunnon polkee itsekkäisyys.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Huone Semproniuksen talossa.
(Sempronius ja muuan Timonin palvelijoista tulevat.)
SEMPRONIUS.
Miks minua hän kiusaa? Onhan muita:
Hänt' auttaa voisi Lucius tai Lucullus;
Ja rikas mies on nyt Ventidiuskin,
Jonk' osti vankeudesta hän. Nuo kaikki
Hyvänsä hältä saivat.
PALVELIJA.
Näitä kyllä
On koiteltu, mut ne on valhekultaa:
He kiellon antoivat.
SEMPRONIUS.
Kuin? Kiellon hälle?
Ventidius ja Lucullus kiellon hälle?
Ja nytkö minuun turvaa? Kolme? Hm!
Vähääpä älyä ja ystävyyttä
Se todistaa. Mua viimeisenä käyttää!
Kuin lääkärit, on ystävät jo kolmin
Hylänneet hänet; mun nyt pitää auttaa!
Se mua loukkaa! häneen oikein suutun,
Kun näin mua huonoksii. En näe syytä,
Miks ei hän ensin minuun kääntynyt:
Min' olen, toden totta ensimmäinen,
Jok' olen hältä antimia saanut;
Nyt niinkö kurjaks luulee mun, ett' aion
Viimeinen olla kiitoksessa? Enkä;
Näin oisin muille naurun aineena
Ja ylhäisissä narrin nimen saisin.
Ei, ensikädess' oisin kolminkerroin
Sen summan antanut, vain hellyydestä,
Niin hälle hyvää suon. Nyt kotiin vain,
Ja muiden kieltoon tämä vastuu liitä:
Ei solvaajalle multa rahaa riitä.
(Menee.)
PALVELIJA.
Verratonta! Hänen armonsa on oikein kunnon konna. Paholainen ei
tiennyt, mitä teki, kun teki ihmisen ovelaksi; hän sen kautta joutui
itse petinkoon; enkä voi muuta luulla, kuin että ihminen konnuuksillaan
vihdoin tekee hänestä puhtaan. Kuinka kauniisti tuokin herra ponnisteli
näyttääkseen rumalta! Tavoittelee hurskautta, tehdäkseen kirotun töitä,
aivan niiden tapaan, jotka kiihkeästä, palavasta uskoninnosta
tahtoisivat tuleen sytyttää kokonaiset valtakunnat.[5]
Niin tuonkin ovela on ystävyys,
Timonin viime toivo. Kaikki pettää,
Pait jumalat. Nyt ystävätkin kettää.
Ovetkin, jotk' ei moneen kestivuoteen
Lukossa olleet, nyt on teljettävät,
Vain omaa isäntäänsä suojellakseen.
Niin päättyy aulius: ken rahojaan
Ei kaita voi, se kaitkoon huonettaan![6]
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Sali Timonin asunnossa.
(Kaksi Varron palvelijaa ja Luculluksen palvelija kohtaavat
Tituksen ja Hortensiuksen ynnä muita Timonin velkojien
palvelijoista, jotka odottavat Timonia tavatakseen.)
1 VARRON PALVELIJA.
Kah, Titus ja Hortensius, huomenta!
TITUS.
Huomenta, rakas Varro!
HORTENSIUS.
Lucius!
Vai täällä tavataan?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ja sama kaikill'
On asiakin kai; mun koskee rahaa.
TITUS.
Niin näidenkin ja meidän.
(Philotus tulee.)
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Kah, Philotus!
PHILOTUS.
No, päivää, veikot!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Terve, rakas veikko!
Mit' ollee kello?
PHILOTUS.
Kohta yhdeksän.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin paljo?
PHILOTUS.
Herraa onko nähty?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ei.
PHILOTUS.
Vai ei; jo seitsemältä ennen loisti.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin, nyt on päivät käyneet lyhemmiksi.
Tuhlaajan rata on kuin auringon,
Mut samoin se ei uusi. Varon, ett' on
Timonin kukkarossa syvä talvi;
Jos kuinka syvään kätes siihen pistät,
Niin vähän löydät.
PHILOTUS.
Samaa varon minä.
TITUS.
Mut huomatkaa, mik' outo sattumus:
Sun herras velkoo rahaa.
HORTENSIUS.
Niinpä niin.
TITUS.
Ja yllään Timonin on antihelmet,
Joist' odottelen minä tässä rahaa.
HORTENSIUS.
Sydäntä vihloo tuo.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Niin, kumma seikka:
Näin Timon maksaa, mit' ei koskaan saanut,
Ikäänkuin herras helmilöissä kulkis
Ja niistä Timonia velkoisi.
HORTENSIUS.
Tää inha toimi on, sen taivas tietköön!
Hän Timonin ol' ystävä ja paras,
Mut kiittämätön mies on niinkuin varas.
1 VARRON PALVELIJA.
Mun kolmetuhatta on kruunua;
Ja sun?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Viistuhatta.
1 VARRON PALVELIJA.
Vai niinkö paljo!
Summasta päättäin on sun isäntäsi
Likempi ollut hänelle kuin minun,
Ois muuten velkomukset yhtä suuret.
(Flaminius tulee.)
TITUS.
Joku Timonin palvelijoista.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Flaminius! Sananen vain! Sano, onko herrasi jo valmis tulemaan tänne?
FLAMINIUS.
Ei suinkaan ole.
TITUS.
Me pidämme tässä silmällä hänen armonsa tuloa; ole hyvä, ilmoita se
hänelle.
FLAMINIUS.
Sitä ei ole tarvis hänelle sanoa; hän tietää kyllä, että pidätte häntä
liiankin hyvällä silmällä.
(Menee.)
(Flavius tulee kaapuun verhottuna.)
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Haa! Hovimestariko tuossa hiipii?
Hän kulkee pilvessä. Hoi! Huuda häntä?
TITUS.
Kuulkaatte, herra.
1 VARRON PALVELIJA.
Suokaa anteeks, herra, --
FLAVIUS.
Mit', ystävä, sa tahdot minusta?
TITUS.
Rahoja varromme.
FLAVIUS.
Josp' oisi rahat
Niin varmat, kuin on varma varrontanne,
Ei varmaan hätää ois. Miss' oli silloin
Velat ja saatavat, kun teidän herrat,
Nuo viekkaat, söivät Timon herran ruokaa?
Hymyiltiin vain, ei velkaa mainittukaan,
Vaan ahvatusti korot vatsaan nieltiin.
Katua saatte, jos mua ärsytätte;
Mun suokaa mennä rauhassa. Ja kuulkaa:
Nyt työmme päättyi mun ja Timonin:
Tilit on tehty, lopuss' annitkin.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Tuo vastaus ei auta.
FLAVIUS.
Jos ei auta,
Niin halpa tok' ei ole, niinkuin te,
Te konnain apurit.
(Menee.)
1 VARRON PALVELIJA.
Mitä? Mitä se herra virkaheittiö mutisee?
2 VARRON PALVELIJA.
Mitä huoli hänestä; hän on köyhä, ja siinä kyllin kostoa. Kuka se
enemmän suutaan soittaa kuin se, jolla ei ole pään pistettävää? Mokomat
kernaast suuria rakennuksia parjatkoot.
(Servilius tulee.)
TITUS.
Kas tuossa Servilius; nyt kai saamme jonkin vastauksen.
SERVILIUS.
Jos saisin pyytää teitä, hyvät herrat,
Tulemaan toiseen aikaan, niin tuo mulle
Suotuista oisi; sillä, toden totta,
Nyt herrani mieli on kumman raskas:
Hänestä kaikki iloisuus on poissa,
Hän sairas on ja pysyy huoneessaan.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Huoneessaan pysyy moni tervekin;
Mut jos niin raihnas on hän, sitä suuremp'
Ois hänen pakko maksaa velkojansa
Ja selväks tehdä tiensä jumaliin.
SERVILIUS.
Jumalat, oi!
TITUS.
Tuo vastaus ei kelpaa.
FLAMINIUS (ulkoa).
Servilius, auta! -- Herra! Hyvä herra!
(Timon tulee raivostuneena: Flaminius hänen jäljissään.)
TIMON.
Haa! Tienkö multa ovenikin sulkee?
Olinko vapaa? Taloniko mulle
Nyt vihollisen kahle on tai tyrmä?
Se huone, jossa juhlin, nytkö tarjoo,
Kuin ihmisetkin, rautapoven mulle?
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Nyt, joutuun, Titus!
TITUS.
Tass' oisi minun laskuni.
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ja minun.
HORTENSIUS.
Ja minun myös.
MOLEMMAT VARRON PALVELIJAT.
Ja meidän, hyvä herra.
PHILOTUS.
Niin, kaikkein meidän laskumme.
TIMON.
No, niillä mua päähän laskekaa.
Halaiskaa aina vyötäröitä myöten!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Ah, herra, --
TIMON.
Rahaks sydämmeni lyökää!
TITUS.
Tää viisikymmentä on talenttia.
TIMON.
Vereni laskekaa!
LUCULLUKSEN PALVELIJA.
Tää viisituhat kruunua.
TIMON.
Sen korvaa viisituhat pisaraa. --
No, entä sinun? -- niin, ja sinun?
1 VARRON PALVELIJA.
Hyvä herra, --
2 VARRON PALVELIJA.
Hyvä herra, --
TIMON.
Paloiksi minut repikää ja viekää!
Jumalat sitten teidät ruhjokoot!
(Menee.)
HORTENSIUS.
Totta toisen kerran, nyt saavat herramme viskata lakkinsa rahojensa
perään; näitä velkoja sopii syyllä sanoa hurjiksi, kun velallinen on
hullu mies.
(Menevät.)
(Timon ja Flavius tulevat.)
TIMON.
Ne konnat salvanneet on hengen multa.
Vai velkojia! -- Perkeleitä!
FLAVIUS.
Oi. rakas herra, --
TIMON.
Mitä, jos sen teen?
FLAVIUS.
Hyvä herra, --
TIMON.
Teen sen. -- Hovimestari!
FLAVIUS.
Täss' olen, herra.
TIMON.
Niinkö joutuisa?
Taas kaikki ystäväni tänne kutsu,
Lucius, Lucullus ja Sempronius: kaikki;
Ne konnat minä vielä kerran ruokin.
FLAVIUS.
Puhutte, herra, aivan houreissanne:
Ei ole, millä halvan atrian
Vois toimittaa.
TIMON.
Siit' älä sinä huoli;
Mene, kutsu koko konnalauma tänne;
Minä ja kokki kestit järjestämme.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Senaatin istuntosali.
(Senaatti on koossa.)
1 SENAATTORI.
Samaten minä; se on verivelkaa;
On välttämätönt', että kuolee hän;
Vain rohkeammaks synnin tekee armo.
2 SENAATTORI.
Niin kyllä, laki hänet murtakoon!
(Alcibiades tulee seurueineen.)
ALCIBIADES.
Kunnia, rauha, armo senaatille!
1 SENAATTORI.
Mit' asiata, päällikkö?
ALCIBIADES.
Kumarrun nöyräst' avujenne eteen,
Sill' laupeus ja armo lain on avu,
Ja julmuutt' yksin hirmuvalta käyttää.
Raskaana kohtalo ja aika painaa
Mun ystävääni, joka tulisuuttaan
Lakihin kompastui, jok' uppokuilu
On niille, mitkä suin päin siihen syöksyy.
Tät' ottamatta tapaturmaa lukuun,
Hän avuiltansa lempeä on mies.
Ei teossansa pelkuruuden tahraa --
Se kunnia jo rikoksenkin korjaa --
Vaan vihass' ylevänä, uljain mielin,
Kun kuolinhaavan näki maineessansa,
Hän vihamiestään meni vastahan,
Ja tyynenä ja mieltään malttavana
Viimeiseen hillitsi hän kiukkuaan,
Niinkuin ois sanakiistass' ollut vaan.
1 SENAATTORI.
Ajatte järjettömyytt' ihan jyrkkää,
Kokien rumaa työtä kaunistella
Te koukkuilette, niinkuin tahtoisitte
Jalostaa tappoa ja uljuudeksi
Julistaa tappelun, jok' uljuuden on
Äpärä vain ja kasvoi maailmaan,
Kun lahkoja ja puolueita syntyi.
Se tosi uljas on, mi tyynnä kärsii
Ihmisten pahimmatkin sadatukset,
Ja jolle loukkaus on vain kuin vaate
Tai verho, jonka ruumiilleen hän heittää;
Mut solvaust' ei sydämmeensä päästä
Tuhoa siellä tekemään.
Jos loukkaus pahaa on ja vaatii surmaa,
Ken pahan vuoksi etsis hengen turmaa!
ALCIBIADES.
Ma pyydän, --
1 SENAATTORI.
Ei ilkirikosta voi pilviin nostaa;
On uljahampi kärsiä kuin kostaa.
ALCIBIADES.
Suvaitkaa, arvo herrat, anteeks antaa,
Jos soturina haastan. Miksi käyvät
Nuo ihmishölmöt taisteluun ja eivät
Häpeää kärsi? Miksi eivät nuku
Ja salli vihamiehen heiltä kaulaa
Sovussa katkaista? Jos kärsimys
Niin uljast' on, niin miksi sotaa käymme?
Siis nainen uljaamp' on, kun kotiin jää,
Jos kärsimys on suurta; aasi paremp'
On sotamies kuin leijona, ja vanki
Kahleissaan tuomaria viisaampi,
Jos kärsintää on viisaus. Hyvät herrat,
Olette suuret, olkaa hyvät kerta;
Välehen kylmyys sättii kuumaa verta.
On tosin tappo synti hirmuinen,
Mut hätätilass' armo sallii sen.
On jumalatont' olla vihoissaan,
Mut ken ei vihastuisi konsanaan?
Mitatkaa tämän mukaan hänen syytään.
2 SENAATTORI.
Puhutte turhaan.
ALCIBIADES.
Turhaan? Urostyönsä
Byzantissa ja Lacedaemonissa
Jo riittäis hälle hengen päästimeksi.
1 SENAATTORI.
Mik' ajatuksenne?
ALCIBIADES.
Niin, sanon, herrat,
Ett' on hän kauniin palveluksen tehnyt,
Sodassa tappain monta vihollista.
Kuink' urhokkaasti viime taistelussa
Jo otteli ja tuhlas iskujaan!
2 SENAATTORI.
Niin, tuhlata kyll' osaa; mässääjäksi
On luotukin; hän siihen syntiin hukkuu,
Ja uljuuden se hältä vangiks ottaa.
Jos vihollist' ei muuta ois, niin tämä
Jo hänet voittais; raivoyltiössä --,
Se tietty on -- hän tekee hurjan töitä
Ja nostaa riitaa. Irstaast' elamoi,
Ja juomisensa vaaraks olla voi.
1 SENAATTORI.
Hän kuolkoon!
ALCIBIADES.
Kovaa! Miks' ei sotaan kuollut!
Jos hänen työns' ei riitä, -- vaikka kyllä
Ominkin käsin, muiden auttamatta,
Vois henkes' ostaa, -- lepytykseks annan
Minäkin työni; kaikki yhteen pankaa;
Ja koska vakuus teille, arvo vanhat,
Niin rakas on,[7] niin voittoni ma panttaan
Ja kunniani hänen kelpoudestaan.
Jos hänen työstään laki hengen vaatii,
Niin sodassa sen vieköön miekan ota;
Jos laki tuima on, niin on myös sota.
1 SENAATTORI.
Lakia käytämme; se kuolon määrää:
Siis vaiti, vihaamme jos välttää suotte.
Se ystävä tai veli olkohon,
Ken toisen surmaa, surman oma on.
ALCIBIADES.
Se täytymyskö? Ei, ei! Hyvät herrat,
Ma pyydän, mua tunnustelkaa.
2 SENAATTORI.
Miten!
ALCIBIADES.
Mieleenne minut johdattakaa.
3 SENAATTORI.
Mitä?
ALCIBIADES.
Mun unehutti varmaan vanhuutenne,
En muuten joutuis siihen häpeään,
Ett' turha pyyntö multa kielletään.
Se haavojani polttaa.
1 SENAATTORI.
Uhmaattenko?
Siis pari sanaa, joiss' on teho suuri:
Ijäksi maasta pois!
ALCIBIADES.
Pois maasta minä?
Pois tyhmyys maasta, pois, ja väärä voitto,
Jok' on vain häpeäksi senaatille.
1 SENAATTORI.
Jos yli kahden päivän täällä viivyt,
Kovempaa tuta saat. Ja, ennenkuin
Vihamme yltyy, paikalla hän kuolkoon.[8]
(Senaattorit menevät.)
ALCIBIADES.
Niin vanhoiks eläkää te, ett' on teissä
Vain pelkät luut, ja kaikki teitä kammoo!
Jo tulen raivoon! Minä kävin sotaa,
Nuo rahojaan kun laskivat ja niistä
Lukivat suuret korot; minä, rikas
Vain suurist' arvista, -- ja tääkö palkka?
Tään voiteenko tuo ahnas neuvostomme
Soturin haavaan valaa? Maasta pois!
Ei hullummaksi; maasta pois! No, hyvä!
Nyt raivollani täys on aihe lyödä
Ateenaan isku. Sydämmiä palkkaan,
Rohkaisen nurkuvata joukkoani.
On suurta maailmoilta voitto viedä;
Ei jumalat, eik' urhot herjaa siedä.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Pitosali Timonin asunnossa.
(Soittoa. Pöydät on katettu; palvelijat odottamassa.
Useita ylimyksiä tulee eri tahoilta.)
1 YLIMYS.
Hyvää päivää, hyvä herra!
2 YLIMYS.
Jumal' antakoon. Luulenpa, että tämä kunnianarvoisa herra tahtoi tässä
taannoin meitä vain koetella.
1 YLIMYS.
Samaa minäkin mielessäni haudoin, kun teidät tapasin. Toivonpa, että
hän ei ole niin mennyttä miestä, kuin mitä hän tahtoi luulotella,
koetellessaan ystäviään.
2 YLIMYS.
Niin ei voi olla laita, näistä uusista kemuista päättäen.
1 YLIMYS.
Sitäpä minäkin. Hän laittoi minulle hartaan kutsun, jota tärkeäin
asiain takia olin vähällä estellä, mutta hän rukoili rukoilemistaan, ja
niin minun täytyi tulla.
2 YLIMYS.
Samaten minuakin tähdelliset tehtävät pidättivät, vaan hän ei tahtonut
kuullakaan estelyitäni. Harmissani olen, ettei ollut rahoja takanani,
kun hän lähetti lainaa pyytämään minulta.
1 YLIMYS.
Niin olen minäkin mieliharmista kipeä, nyt kun näen, miten asiat ovat.
2 YLIMYS.
Niin on täällä meidän kaikkien laita. Kuinka paljon hän pyysi teiltä?
2 YLIMYS.
Tuhannen kultarahaa.
2 YLIMYS.
Tuhannen kultarahaa!
1 YLIMYS.
Entä teiltä?
3 YLIMYS.
Minulle hän lähetti, -- vaan tuossa hän tulee.
(Timon tulee seuralaisineen.)
TIMON.
Terve suuri tultuanne, hyvät herrat, kumpikin! -- No. mitä kuuluu
teille?
1 YLIMYS.
Aina hyvää, kun kuulen teidän armonne hyvin voivan.
2 YLIMYS.
Ei pääsky nöyremmin kesää kaipaa, kuin me teidän armoanne.
TIMON (syrjään.)
Eikä nöyremmin talvea heitä; sellaisia kesälintuja ne ihmiset ovat. --
(Heille.) Hyvät herrat, ateriamme ei kannata näin pitkää odotusta;
ravitkaa sill'aikaa korviamme soitannolla, jos torven räikinä ei ole
niille liian karkeaa ruokaa. Istukaamme heti pöytään.
1 YLIMYS.
Toivoakseni teidän armonne ei siitä mielipahaa kanna, että palautin
tyhjänä sanantuojanne.
TIMON.
Oi, herraseni, älkää siitä pahoitelko.
2 YLIMYS.
Jalo herra, --
TIMON.
Ah, hyvä ystävä, mitä kuuluu?
2 YLIMYS.
Kunnianarvoisa herra, olen ihan sairas häpeästä, kun taannoin,
lähettäessänne luokseni sanantuojan, olin niin onneton kerjäläinen.
TIMON.
Heittäkää mokomat ajatukset.
2 YLIMYS.
Jos olisitte lähettänyt paria tuntia aikaisemmin, --
TIMON.
Älkää noilla häiritkö suloisempia muistojanne -- Kas niin, kaikki
pöytään kerrassaan.
(Ruoat kannetaan pöytään.)
2 YLIMYS.
Kaikki astiat kansi päällä!
1 YLIMYS.
Kuninkaallinen ateria, uskokaa pois.
3 YLIMYS.
Niin tietystikin, jos vain raha ja vuodenaika jotakin aikaan saavat.
1 YLIMYS.
No, mitä kuuluu? Mitä uutta?
3 YLIMYS.
Alcibiades on maanpakoon tuomittu; oletteko kuulleet sitä?
1 ja 2 YLIMYS.
Alcibiades maanpakoon tuomittu!
3 YLIMYS.
Tosi asia, siihen voi luottaa.
1 YLIMYS.
Kuinka? Kuinka?
2 YLIMYS.
Mistä syystä? sanokaa.
TIMON.
Arvoisat ystävät, tulkaahan lähemmäksi.
3 YLIMYS.
Lisää saatte kuulla toiste. Nyt tässä on oivat pidot tarjona.
2 YLIMYS.
Yhä muuttumaton tämä mies!
3 YLIMYS.
Kestäneekö? Kestäneekö?
2 YLIMYS.
Varmaankin; mutta aika tulee -- ja sitten --
3 YLIMYS.
Ymmärrän.
TIMON.
Nyt joka mies sijalleen sitä vauhtia, kuin kiitäisi hän armaansa huulia
kohti; ruoka on sama koko pöytäkunnalle.[9] Älkää näistä tehkö mitään
jäykkiä juhlapitoja, joissa ruoka ehtii jäähtyä, ennenkuin ensi
paikasta on sovittu: istukaa, istukaa. Jumalat vaativat kiitostamme.
"Te suuret hyväntekijät, heruttakaa kiitollisuutta keskuuteemme.
Hankkikaa teillenne kiitosta hyvistä anneistanne, mutta pitäkää aina
varalla annettava, muuten teidän jumaluuksianne halveksitaan. Antakaa
kullekin kylläksi, ettei toisen tarvitse toiselle lainata; sillä jos
teidän jumaluuksienne pitäisi ihmisiltä lainata, niin ihmiset
jättäisivät jumalat. Tehkää, että ruoka on enemmän rakastettu kuin sen
antaja. Laittakaa niin, että missä kaksikymmentä kolme on koossa,
niistä kolmekolmatta on konnia; ja että, jos kaksitoista naista istuu
samassa pöydässä, niistä tusina on -- mitä ovat. Loput lahjoistanne, oi
jumalat! -- Ateenan senaatti ja kansan roskajoukko, -- mikä niissä on
kelvotonta, jouduttakaa se kadotuksen omaksi! Mitä näihin tulee, läsnä
oleviin ystäviini -- niinkuin ovat minulle tyhjää, niin tyhjässä heitä
siunatkaa, ja tyhjään olkoot tervetulleet!" No, koirat, kannet pois, ja
latkikaa!
(Kannet otetaan pois astioista, jotka huomataan
olevan täynnä kuumaa vettä.)
MUUTAMAT.
Mitä hänen armonsa tarkoittaa?
TOISET.
En tiedä minä.
TIMON.
Parempaa ruokaa älkää koskaan nähkö,
Suu-ystävät te kaikki! Hyveenne on
Vain höyryä ja haaleata vettä.
Tää Timonin on viimeinen; hän, johon
Imarre-helyjänne siroititte,
Nyt huuhtoo kaikki pois, ja silmillenne
Näin vihmoo oman konnuutenne huurut.
(Roiskii vettä vieraiden silmille.)
Eläkää kauan te ja inhottuina,
Hymyvät, liukkaat, iljettävät norkot,
Pedot nöyrät, säisyt sudet, lauhkat karhut,
Nakurit, onnen narrit, kesäperhot,
Hassaavat orjat, huurut, tuuliviirit!
Kaikk' ihmisten ja eläintenkin taudit
Ruville teidät syökööt! -- Menetkö sä?
Seis! Lääke ensin! -- sulle myös, -- ja sulle: --
(Viskaa astiat heidän peräänsä.)
Seis! Lainaa nyt ma annan, enkä ota. --
Hei, kaikki liesuun! Pitoihimme vasta
Kaikk' olkoot konnat tervetulemasta.
Pala, talo! Sorru, Ateena! Täst' ihan
Ma ihmistä ja ihmisyyttä vihaan.
(Menee.)
(Vieraat palaavat, muita herroja ja senaattoreja seurassaan.)
1 YLIMYS.
Mitä tämä on, hyvät herrat?
2 YLIMYS.
Tunnetteko syytä Timonin raivoon!
3 YLIMYS.
Vait! Oletteko nähnyt lakkiani?
4 YLIMYS.
Minun on vaippani hukassa.
3 YLIMYS.
Hän on hullu, se herra, ja ihan oikkujensa vallassa. Antoi minulle
taannoin helmen ja nyt löi sen pois lakistani. -- Oletteko nähnyt
helmeäni?
4 YLIMYS.
Oletteko nähnyt lakkiani?
2 YLIMYS.
Tässä se on.
4 YLIMYS.
Tässä makaa minun vaippani.
1 YLIMYS.
Pois vain joutuun!
2 YLIMYS.
Hän hullu on.
3 YLIMYS.
Niin, sitä luuni poraa.
4 YLIMYS.
Saat milloin helmilöitä, milloin soraa.
(Menevät.)