— Pitääkö leirinvartijan toimittaa sukellustöitä? nauroi taas tyttö,
— tai harjoitella kumoonpurjehdusta?
— En minä kaatunut, sanoi Aamos, — älkää luulkokaan. Mutta täällä on
tapahtunut sellaista, että eräs mies ajoi minua takaa ja ampui rannalta
ja minä menin kanoottiin ja meloin ja kaadoin sitten kanootin ja
sukelsin sen alle piiloon.
— Mitä hulluja! Me kyllä kuulimme muutamia laukauksia. Mutta kuka mies
se oli ja miksi hän sinua ampui?
— Se tuli Halkiovuorelta, ja sillä oli kivääri, ja minä sanoin, ettei
saa tulla, mutta se tuli vain, ja se otti teltoista ruokaa, ja sitten
se ampui minua, ja sitten se meni pois.
— Voi hirveätä! Missä ovat muut pojat sitten?
— Ensin meni johtaja Halkiovuorelle, sitten menivät Piksa ja Pusu sitä
hakemaan, ja sitten menivät Manski ja Akki ja Ressu niitä hakemaan,
ja minut jätettiin leirinvartijaksi. Ja Ressun piti tulla takaisin ja
soutaa kaupunkiin pyytämään tänne miehiä avuksi. Mutta Ressu ei ole
tullut, ja nyt on jo kulunut enemmän kuin kaksi tuntia siitä, kun Piksa
niin sanoi. Ja sitten siellä ammuttiin kanssa, kun Piksa ja Pusu olivat
menneet.
Tytöt katsoivat pelästyneinä toisiaan.
— Keitä täällä sitten on ja mitä on tapahtunut? huudahti Irja. — Apua
hakemaan kaupungista! Jotain kauheaa täällä on menossa. Sitten täytyy
jonkun heti lähteä. Voitko sinä mennä kanootillasi?
— Ei se taida pitää. Aamos meni rantaan. — Se mies ampui toisen pään
ihan rikki. Runko on vettä täysi. Mutta on meillä vene.
— No, ota vene sitten ja lähde heti. Inkeri voi tulla mukaan, niin
että soudatte kahdessa parissa. Minä jään tänne katsomaan, voinko saada
mitään selvää asiasta.
Aamos kipitti venepoukamaan, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin.
— Tuota... meidän veneemme on poissa. Ei sitä löydy mistään, vaikka
tiedän ihan varmasti, mihin me sen vedimme. Se mies on varmasti vienyt
sen.
— Sehän on kauheaa! Miten nyt haetaan apua, voivotteli Inkeri.
— Eikö teillä ollut venettä, kun tulitte? tiedusteli Aamos.
— Ei. Pyysimme Anna Leenaa soutamaan meidät vain Reponiemeen ja
kävelimme sieltä tänne, meidän kun piti tulla tänne katselemaan ja
yllättää partioleiri, selitti Irja. — Ja näin nyt kävi, että yllätys
tulikin teidän puoleltanne. Aivanhan tämä on kamalaa; pojat ovat ehkä
hengen hädässä, eikä meillä ole niin mitään keinoa saada heille apua.
Maata myöten on mahdotonta pyrkiä mihinkään.
— Jos löytäisi sen veneen, tuumi Aamos. — Taikka voisi sitten vielä
olla yksi konsti.
— Mikä, puhu pian; nyt ovat hyvät neuvot kalliit.
— Se langaton lennätin, josta ei muuten saisi puhua.
— Mikä se on?
— Tuolla kalliolla se on. Jos sillä voisi sähköttää Tassulle
kaupunkiin.
— Onko se kunnossa, ja osaatko sinä sähköttää?
— Kyllä sen pitäisi olla kunnossa. Manski sanoi, että kuuden jälkeen
Tassu ottaa kaupungissa vastaan.
— Mitenkäs sillä sähkötetään?
— Painetaan sellaisesta avaimesta, ja sitten se räiskii.
— No, mene heti sähköttämään.
— En minä... en minä taida oikein osata.
— Tule näyttämään, missä se lennätin on. Meidän täytyy koettaa, ei ole
muuta keinoa.
He kiipesivät kallioille salkojen luo, ja tytöt näkivät telttakojussa
siihen kyhätyllä pöydällä kuulotorven, suuren induktiorullan,
pattereita ja muita kojeita.
— Tästä sitä painetaan, selitti Aamos. — Kun painetaan lyhyeen,
kuuluu siellä kaupungissa lyhyt ääni kuulotorvessa, kun painetaan
pitempään, kuuluu pitempi ääni.
— Entä sitten? kysyi Irja.
— Sitten niistä lyhyistä ja pitkistä äänistä muodostuu kirjaimia.
Esimerkiksi a on ensin lyhyt ääni ja sitten heti perässä pitkä.
— No, kuunteleeko siellä nyt joku, ja mistä tietää, kuunteleeko?
— Tassun piti kuunnella kuuden jälkeen, ja kello on jo yli kuuden.
— Kuuluvatko ne äänet siellä kovaakin?
— Täytyy olla torvi korvalla, muuten ei kuulu.
— No, sähkötä nyt: apua, apua heti, hätä, ammutaan, saneli Irja.
Aamos tarttui avaimeen ja painoi sitä.
— Ei tämä iskekään kipinää nyt, ja Tassu sanoi, ettei se silloin
kuulu, kun ei se iske kipinää.
— Etkö sinä nyt mitenkään saa sitä toimimaan?
— Tästä se Tassu usein käänsi ensin.
Vähän aikaa kytkimiä sormeiltuaan sanoi Aamos:
— Ei se käy. En minä osaa.
— Eikö tuon kuparilangan pitäisi olla kiinni jossakin? kysyi Inkeri.
— Jaa — no pannaan se tähän kiinni. Kyllä se voi siinä olla, tunnusti
Aamos. — Nyt se iskee jo, nyt se kuuluu sinne.
— No, sähkötä nyt: apua, apua heti moottoriveneellä, suuri hätä,
ammutaan. — Mikset anna jo mennä?
— Mi... mi... minä en muista, minkälainen se p on?
— Voi, voi. Muistatko sinä yleensä mitään?
— Muistan minä a:n, ja e:n ja i:nkin.
— Eikö partiolaisen pidä osata sähköttää?
— Minä en ole vielä harjoitellut morsea toista luokkaa varten muuta
kuin pari kertaa. Mutta minulla on kirja, jossa on kaikki kirjaimet.
— Mene sitten heti hakemaan! Tässä kuluu hirveästi aikaa hukkaan. Voi,
poika parat, miten heidän on mahtanut käydä?
— Justiin niin se p oli niinkuin muistinkin, sanoi Aamos, kun hän
vähän ajan perästä palasi leiriltä kirja mukanaan. Lyhyt ja kaksi
pitkää ja lyhyt, ja h oli neljä lyhyttä.
— Merkitään ensin koko sähkösanoma paperille sähkölennätinkirjaimilla,
tässä on kynä. Sitten on helpompaa ja varmempaa lähettää, sanoi Irja.
— Kas niin, tässä se nyt on. Minä sanelen sinulle: lyhyt, pitkä...
— Ei, ei. Ensin hälytysmerkki, virkkoi Aamos pontevasti, — jotta
Tassu tietää täältä olevan jotakin tulossa. — No nyt.