Airot kohosivat tasaisessa tahdissa, ja auringonsäteet välkähtivät
kiiltävistä lavoista.
Hei hali-jali-lei,
sen tulimmainen vei,
se bolshevismist' on —
kuului jälkimmäisestä veneestä, jonka perään kanootti oli kiinnitetty.
— Etkö sinä, Läksi, osaa mitään koreampaa rimputusta, kun sinusta
kerran ääntä lähtee? huusi edellä olevasta veneestä Olavi Piirisen,
Piksan, vakava ääni.
— Kyllä minä ossoon, sanoi savolainen, tätä näin, että:
Piri-rim, piri-rim, meille soitettiin,
että nyt oli hätä heillä.
Ja silloin me pojat laskettiin
niillä konekivääreillä —
— Mutta mihin sinä, poika, itse oikein lasketkaan, huusi taas
edellistä venettä ohjaava partiojohtaja Mikko Vuolle. — Ei virtaa alas
mennessä rantoja kierretä.
— Onkohan sinusta, naperkuutiaisesta, sittenkään perämiehen
vastuunalaiseen toimeen? sanoi samassa veneessä soutava Akki Sulkava,
ja yläparista lisäsi Manski:
— Keskelle, Laksi, keskelle. Tokko sinä muistat enää edes, kuinka Iso
koski soudetaan ylös, vaikka se on vaatimuksissakin.
— Muistan minä, mutta tuo Akin kanootti ja Piksan pakaasi tahtovat
painaa. Näin se noustaan: ensin Varissaaren pollaria kohden, ja jos
pollari on kotonaan, niin kellarin nurkkaa päin, kunnes koste vetää,
sitä ylös ja sitten oikealle kova pinnistys sivuarkun kosteelle,
sitä ylös parin metrin päähän arkusta ja sitten suoraan oikealle ja
vasemmalla airolla niin kova pinnistys, että suonet katkeaa, niin jo
nousi.
— Niks, naks, pikku Lax. Kyllä lohi osaa kosket nousta. Mutta
vedelläänpä hiukan taas, Manski, jotteivät ne pääse meille perin
köydenpäätä näyttämään, vaikka siellä Piksa ja Pusu pynnäävätkin.
— Hiljaa, kuului edellisestä veneestä.
Oli soudettu nelisen kilometriä alas virtaa, käännytty vasemmalle
kapeasta salmesta ja sitten tultu yli pienehkön selän taas toiselle
salmelle, johon edellämenijät juuri puikahtivat. Salmessa tuli vastaan
vieras vene, jota soutivat kookas renkimies ja partiopoika. Perää piti
nuori vaaleapukuinen tyttö.
— Päivää, Irja, tervehti Mikko iloisesti partiotapaan, ja pojat
tekivät airoilla kunniaa.
— Päivää, päivää, vastasi tyttö silmiään varjostaen. — Eikös niitä
metsäsissejä enempää olekaan?
— Ei ole, monet pojista ovat kotona maalla. Mutta kun sieppaamme
sieltä Reinon, niin onhan meitä seitsemän, vartion verran. Ylihuomenna
tulee lisäksi Taavi Korpela leirille, vaikka hän ei olekaan
partiolainen. Suurempaa joukkoa emme saaneet tällä kertaa; on niin
vaikeata hankkia ruokatarpeita.
— Niin, niin. Reino sanoi, että tulette jonkin ajan perästä joukolla
meillä käymään leiriltä.
— Niin jalolle asialle kuin tyhjentyneitä eväsreppujamme täyttämään,
ellei se ole sopimatonta, virkkoi Manski.
— Jos kestätte viikon verran, niin tervetuloa ensi lauantaina.
Silloin on meillä muitakin kestittäviä, nauroi tyttö. — No, no,
varovasti, Reino; tässä on vielä huopapeitot. — Pitäkää nyt
kurissa tätä Telmyriä, äiti on hiukan levoton, kun hänen piti vielä
pienoiskiväärikin saada mukaansa. Hyvästi, hyvästi. Me jatkamme
matkaamme kaupunkiin Katria hakemaan.
Iloinen käden heilahdus, ja veneet erkanivat taas, kun ensin
vastaantulevasta partiopoika kaikkine tavaroineen oli siirtynyt
partiojohtajan hoiviin.
Mikko käänsi kokan salmesta aukealle peninkulmaselälle kaukaista rannan
kohoumaa kohti.
— Tuota suuntaa, vai kuinka, Reino? kysyi hän vastatulleelta
kalpeakasvoiselta, mutta vilkkaannäköiseltä pojalta.
— Niin, suoraan vain tuota mustempaa läikkää kohti.
Suuret siniset laineet alkoivat keinutella veneitä. Tuuli oli lämmin,
taivas kirkas ja korkea. Pojat vetelivät hartaasti, kun oli päästy
ulapalle. Mikko Vuolle alkoi hiljaa hyräillä:
Taivas on sininen ja valkoinen
ja tähtösiä täynnä — —
mutta hiljeni siihen, ja poikien silloin tällöin jotakin sutkautellessa
ryöstäytyivät hänen ajatuksensa omille teilleen. Nämä ne olivat niitä
vesiä, joita Irja oli lapsuudestaan saakka soudellut... Jo koulun
alaluokilta he olivat tunteneet toisensa, mutta vasta kolmisen vuotta
takaperin hänelle oli miltei yhtäkkiä selvinnyt, että tuo tyttö oli
hänestä aina ollut erilainen kuin muut, niin ihanan vaalea, niin
reipas, niin sointuvaääninen. Irja oli ollut silloin pallosilla
koulun pihalla ja varjostanut silmiään niinkuin äsken. Aurinko oli
loistanut hänen hiuksiinsa. Kaikki, mikä vähäisimmälläkin tavalla oli
yhteydessä Irjan kanssa, oli sen jälkeen saanut oman mielenkiintoisen
viehätyksensä. Eri kouluihin jouduttuaan he olivat kirjoitelleet
toisilleen. Mutta Irjan puolelta oli suhde aina ollut pelkästään
toverillinen. Ylioppilaaksi tultuaan Mikko oli tarjonnut hänelle
lyyransa. Irja oli ollut surullinen eikä ollut tahtonut sitä ottaa,
mutta kun Mikko oli sanonut muussa tapauksessa heittävänsä sen
Kaarnejärveen, hän oli muuttanut mieltään ja ottanut. Äskenkin se oli
hänellä ollut rintaneulana.
— Katsokaa, pojat, huusi samassa Reino, — tuo selvästi näkyvä
korkeampi harjanne on Halkiovuori.
— Voi olla niinkin, jatkoi Akki, kun veneet taas lähenivät toisiaan.
— Mutta minulla oli toissapäivänä kunnia haastatella maalarimestari
Pylkkästä, kun minä tätä kanoottia maalasin samassa pihassa. Ja hän
sanoi: "Älkää menkö, pojat, Haltiovuorelle." — "_Halkiovuorelle_",
korjasin minä. — "Jaa, jaa, Haltiovuorelle", penäsi hän. "Niin sen
nimi on. Siellä teidät paha perii".
— Pylkkäsen loruja. Sehän on aina juovuksissa, sanoi Reino.
— "Se vuori on noiduttu", jatkoi Pylkkänen.
"Keskiyöllä kuuluu kumeaa jyrinää vuoren uumenista. Sitten kohoaa
tukahduttavaa sauhua vuoresta, ja lopuksi nousee halkeamasta kamala
pukin kaltainen kiiluvasilmäinen paha haltija, ja kun se kolmannen
kerran näyttäytyy, niin syöksyy se järveen ja vie kaikki näkijät
mennessään".
— Samantapaisia kaskuja on vaikka kuinka monesta vuoresta ilman
Pylkkästäkin, huomautti Manski.
— Kyllähän minä Pylkkäseltä tiedustelin, nauroi Akki, — mistä hän
tiesi, että se kolmannella kerralla vie näkijänsä, jos kerran kaikki,
jotka kolmannen kerran olivat sen nähneet, olivat joutuneet järveen.
Mutta hän ärähti vain: "Usko pois, poika, — äläkä pulise."
— Kyllä sinun pitäisikin ottaa se opiksesi, Akki, ja vedellä vähän
hanakammin, tuumi Manski.
— Katsokaa vain, pojat, kuinka komealta tuo Halkiovuori jo tännekin
asti näyttää, huomautti partiojohtaja. — Tuossa oikealla on pieni
saari, ja sen takana lienee suojainen poukama, johon laskemme veneet.
Rattoisasti jutellen oli siten kuljettu tuon puolentoista peninkulman
matkan lopputaival, ja veneet sivuuttivat satakunta metriä vuoresta
olevan saaren, ja kokat kohahtivat kapealle hiekkarantamalle aivan
Halkiovuoren kallioiden alle.
V