"ONNEN ARKKU"
Kun ei kumppani vastannut mitään, jatkoi Hannes:
— Ajattelin vain kysyä, oletko siis nyt lopullisesti päättänyt, ettet
tule muuta kuin käymäsiltäsi kesäleirille. Tiedät, että pojat niin
toivoisivat, ja...
— Olen. En voi. Minulla on kaupungissa työni, jota en voi jättää,
vastasi Mikko vältellen.
— Mutta lomasi, etkö sitä voisi sovittaa täksi ajaksi? Taivas lupaa
pitkäaikaista poutaa.
— Niin, toivon hartaasti, että tulee pitkäaikainen pouta. Katsos,
kuinka sininen taivas on. Luonto on ihanimmillaan, ja tumma virran
väylä viittoo kuin lähtemään. Mutta — jos sinulla on aikaa, niin
mennään tuonne Koivukummullemme. Saamme siellä rauhassa puhella hetken.
— Minä en tänä kesänä ota lomaa ensinkään. Siksi täytyy leirin jäädä
sinun hoteisiisi, Manski, jatkoi hän heidän saavuttuaan koivujen
alle. En mielelläni puhu omista asioistani, mutta sinä ymmärrät,
etten aivan vähäisistä syistä ole poissa kesäleiriltä. Minun _on
pakko_ olla, jos hiukankin tahdon kuulla velvollisuuden ääntä. Sinä
ehkä aavistat syynkin. Tiedät, miten vaikeat taloudelliset olot ovat
olleet ja etenkin nyt kapinan jälkeen ovat. Isälläni on suuri perhe
elättettävänään, ja jos tunnet vähänkin nykyisiä palkkasuhteita,
tiedät, ettei se hänen toimessaan ole helppoa. Mutta sitä paitsi on
meitä kohdannut aivan erikoinen, ankara isku. Siitä kyllä aikaisemmin
puhuttiin paljonkin — kuulutettiinhan asiasta lehdissäkin.
— Olin kai silloin vielä etelässä armeijan mukana, koska en ole
kuullut siitä mitään.
— Niin olitkin. Ja sellaiset seikat unohtuvat liiankin pian. Eikähän
se suuri asia olekaan monien tämän ajan suurempien tapahtumien
rinnalla. Mutta meille se kuitenkin merkitse hyvin paljon. Se on
peräti kummallinen ja uskomattomalta tuntuva juttu, yksi niitä monia
onnettomuuksia, joita kapina toi mukanaan. Kerron sen sinulle sen
takia, että olet varajohtajana tavallaan oikeutettu saamaan selityksen
siihen, miksi olen paljon vetäytynyt pois partiopuuhista — ja — ja —
miksi minun ehkä pian täytyy vielä enemmän niistä luopua.
Hän sanoi viime sanansa vakavasti ja hiljaa, katsahtaen riippumatossa
poikkipäin istuvaan toveriinsa. Katseessa oli surua ja alakuloisuutta.
Mutta sitten hän taas oikaisi ryhtinsä ja pitkitti:
— Kandidaatiksi tultuaan isäni jatkoi naimisiin mentyään muutaman
vuoden kuluttua lukujaan ja teki väitöskirjaansa — kansatieteellistä
tutkimusta — varten laajoja ulkomaanmatkoja keräten suuren
aineston, valtaiset pinkat tiheään pienellä käsialalla kirjoitettuja
muistiinpanoja. Perheellisenä miehenä ei hän kuitenkaan voinut muuta
kuin loma-aikoinaan jatkaa työtään, joten väitöskirjan valmistuminen
siirtyi vuodesta vuoteen. Kaikkina joutohetkinä, jolloin eivät
leipähuolet häntä hätyyttäneet, hän kuitenkin innokkaasti jatkoi
työtään, ja aina kun me näimme isän "Onnen arkun" olevan auki,
hiivimme me lapset hiljaisina tiehemme, sillä silloin tiesimme isän
"työskentelevän". Isä säilytti nimittäin papereitaan kauniissa,
pienehkössä tummanpunaisessa arkussa kirjoituspöytänsä vieressä,
ja sitä nimitettiin "Onnen arkuksi" sen takia, että isä oli saanut
sen eräältä hyvältä toveriltaan, "Onni"-nimisen suuren purjelaivan
kapteenilta, ja siinä oli kanteen maalattuna hienoin koukerokirjaimin
"Onni". Vähitellen alkoi tuo nimitys saada toisenkin merkityksen, kun
rupesimme käsittämään, että isän — ehkä meidän muidenkin — elämän
onni oli tuossa arkussa. — Isäni oli kapinakuukausina, kaupungin
ollessa eristettynä ja asujaimiston tuomittuna toimettomuuteen, noina
pitkinä päivinä syventynyt kokonaan tieteelliseen työhönsä. Häntä
oli entistä enemmän alkanut myös kannustaa perheen toimeentulo, ja
hän tahtoi saada työnsä valmiiksi samalla päästäkseen parempaan
taloudelliseen asemaan. Tuli sitten tuo kauhun yö, jolloin punaiset
syöksyivät kaupungin läpi etelää kohti ja jolloin kunnollisten
joukkojen mukana tuli samalla verisiä ryöstäjiä ja roistoja, joita
ei enää sotakuri kyennyt hillitsemään. Koska asuimme varsinaisen
kaupungin ulkopuolella tässä yksinäisessä talossa, kehotettiin isää
kiireimmän kaupalla perheineen vetäytymään pakopäiviksi turvallisempaan
paikkaan, ja niin suljettiin ovet ja talo jäi pimeäksi ja aution
näköiseksi. Mitään tavaroita ei ehditty sen paremmin kätkeä, hopeat
oli viety kellarin loukkoon, samoin Onnen arkku, ja kaapit oli
lukittu. Kun kahden päivän perästä palasimme kotiin, oli talon ovet
ja kaapit ja ruokakammio murrettu auki, monet tavarat heitelty
sinne tänne lattialle — mutta mitään muuta ei varsinaisesti oltu
viety kuin — Onnen arkku. Se oli nähtävästi aukaistu, sillä yksi
käsikirjoitustukku oli heitetty kellarin lattialle. Mutta muuten
arkku oli hävinnyt kaikkine isälle kallisarvoisine ja korvaamattomine
papereineen. Isäni ei voinut ensinkään käsittää, mitä oli tapahtunut
— niin mahdottomalta se hänestä tuntui. Mitä olivat rosvot tehneet
hänen papereillaan? Jos he olivatkin halunneet itselleen arkun, koska
se oli lujaa ja hyvää tekoa, niin miksi he eivät olleet tyhjentäneet
sisällystä heti kellariin. Arkussa oli kolme osaa, vasemmassa lokerossa
oli valmiiksi kirjoitettu osa käsikirjoitusta, keskellä pohjalla
hyvässä järjestyksessä aineistopinkat ja oikealla puolella piirroksia
ja muistiinpanoja. Täynnä ei se kuitenkaan ollut. — Miksi, miksi
oli paperit viety? kyseli isäni epätoivoissaan. Niillähän ei ollut
pienintäkään arvoa kenellekään muulle kuin hänelle itselleen, jolle
ne merkitsivät vuosikymmenien millään korvaamatonta työtä, hänen
tulevaisuuttaan, hänen elämänsä tulosta. Oli mahdotonta selittää sitä
muuksi kuin pelkäksi kamalaksi sattumaksi, kohtalon kummalliseksi
oikuksi, järjettömäksi erehdykseksi. Isäni ajoi kilometrittäin
joka suuntaan, minne vain tie vei — hän tutki tien syrjät, etsi
pienimmätkin paperilaput löytääkseen edes jonkinlaista osviittaa
siitä, minne rosvot olivat hävinneet. Hän ilmoitti viranomaisille
lehdissä, kun ne taas alkoivat ilmestyä, lupasi suuren palkinnon sille,
joka toisi takaisin paperit — kaikki oli turhaa. Asia pysyi yhtä
salaperäisenä, yhtä ratkaisemattomana kuin se oli ollut ensi hetkestä
saakka — ja sellainen se on vielä tänä päivänä. Tein pitkiä matkoja
kaikkiin vankileireihin, kaikkiin paikkoihin, missä sotasaalista
oli, ja etsin Onnen punaista arkkua. Kaikki oli tuloksetonta. Minun
ei tarvitse mainita, miten tapaus vaikutti isääni. Jos olisi kysymys
vain työstä, jonka hän voisi uudelleen suorittaa, niin en epäile,
ettei hän siihen ryhtyisi. Mutta työ on mahdotonta ilman ainestoa. On
murheellista nähdä isää. Ja ainoa, mitä voin tehdä hänen hyväkseen on,
että koetan huojentaa edes hänen taloudellisia huoliaan. Minun täytyy
tehdä ansiotyötä tänä kesänä ja ehkä talvella pienimmät joutoajatkin —
— Onko sitten kaikki keinot koeteltu, virkkoi Manski, kun toveri oli
vaiennut. — Voisiko ajatella, että ehkä ryssäin maalta...
— Perin pieni mahdollisuus on, että arkku olisi joutunut Venäjälle, ja
senkin mahdollisuuden varalta olemme koettaneet tehdä voitavamme. — No
niin, tämä oli Onnen arkun tarina, päätti Mikko katkerasti hymähtäen.
— Menetys, kuten jo sanoin, ei ole suuri, jos sitä vertaa paljoon
muuhun, mitä tässä onnettomassa sodassa on menetetty. Mutta ymmärrät
nyt, mitä velvollisuuksia se asettaa vielä yli sen, mitä muutenkin jo
tämänikäiseltä mieheltä vaaditaan.
— Älkäämme muuten puhuko siitä sen enempää, Manski, sanoi Mikko
nousten seisomaan. — Haikaileminen on joutavaa. Sunnuntaisin voin joka
tapauksessa pistäytyä leirillä, ja sintin käsissäsi se kyllä menestyy.
Langattoman puuha on minusta meidän järjestömme erityinen kunnia-asia,
ja se on minun joutohetkieni paras ajanviete. Tässä on päiväkäsky,
joka koskee leirivarusteita, kaikkea mukaan otettavaa. Lue se tänään,
perjantai-iltana on katsastus Pöntössä, lauantaina lähtö kello 2
iltapäivällä kalalaiturista — Aamos Kaino Kasperin ja Piksan veneet
on luvattu — ja hinattavana on Akin kanootti, jos hän vain saa sen
siksi veden päällä pysymään, lisäsi hän iloisesti. — Ja nyt hyvästi,
Manski — hän tervehti vasemmalla kädellä ja juoksi parilla reippaalla
harppauksella portaita ylös.