— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman
ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen
nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla
avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.
— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan
nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.
— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi
puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän
kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 —
enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.
— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko
palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela,
partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen,
seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden
perikuvan.
— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi
Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten —
en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.
— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot
vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska
puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon
töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on
Aladinin palatsiakin kalliimpi.
— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas
sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet,
irvisteli Taavi.
— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. —
Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on
partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin
ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle
kesäleirille.
— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?
— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein
sydänmaille muutamaksi viikoksi.
— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja
sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.
— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys
partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta
rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä
partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että
kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi.
Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat,
mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas
urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen
työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti
ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut
hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.
— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?
— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela
pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja
täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.
— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.
— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä,
jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa
takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä
kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin
hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista
perillä...
— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan
pyörimään.
— ... ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta
korkeata piippua?
— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.
— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?
— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut
huono arvoituksia selittämään.
— Eipä, ei. Mutta tuumihan! Meidän asuntomme on tuossa heti suljetun
viinapolttimon takana. Kuinka suureksi arvioit piippujen korkeuden?
— Pariksikymmeniksi metriksi. Entäs sitten?
— Hyvä arviomies niinkuin partiolainen. 24 m. Niin, Tassu, jatkoi
Mikko ääntään hiljentäen, — nyt uskon sinulle sen mainitsemani
salaisuuden: me rakennamme kaikessa hiljaisuudessa langattoman
lennättimen, ja noista tulee kerrassaan komeat antennipylväät, ei
tarvitse muuta kuin vedetään johdot vain piippuihin. Vanhan Aaretin,
Rännin talonmiehen kanssa olen käynyt tarkastamassa piippuja ja saanut
hänen siunauksensa. Piippuihin voidaan nousta tehtaan sisältä piipuissa
olevia porraspykäliä myöten, ja kun kerran on päässyt ylös...
— Niin on pimiä ruumiiltaan ja sielultaan kuin neekeri. Mutta ei
langaton lennätin ole sillä valmis, että on antennipylväät.
— Meillä on koko antenni jo valmiina, kaksilankainen, kolmisenkymmentä
metriä pitkä — veto- ja kiinnitysköydet, taljat ja eristäjät, koko
kidedetektorivastaanottolaite kuulotorvineen, virityskäämeineen,
vieläpä yksi parin tuuman kipinäinduktori lähetyskonetta varten. Kaikki
on haalittu kokoon osaksi lippukunnan varoilla, osaksi sieltä täältä
saatu ilmaiseksi.
— Hyyh, vihelsi Taavi. — Mihin sitten aiotte käyttää sanokaamme yhtä
vastaanottajaa ja lähettäjää?
— Nyt tulemmekin siihen kohtaan, joka koskee sinua. Tiedän, että
sinulla on kolmen tuuman kipinäinduktori ja kuulotorvet, detektori ja
virittäjäkäämi jo valmiina — sinähän hankit itsellesi salaa tarpeita
jo viime kesänä, jolloin kahden valmistimme virittäjän, vaikka puuhasi
jäivät kesken levottoman ajan takia. Etkö nyt voisi lyöttäytyä
meidän kanssamme yhteen? Meillä on parin millin kuparilankaa toiseen
antenniin — kolme akkua käytettävänä — 18 volttia — sinulla on
ainakin yksi lisää. Me emme voi nyt ainakaan tänä kesänä hankkia toista
vastaanottajaa ja toista lähettäjää, mutta jos panisimme kamppeemme
yhteen, niin pian olisi kaksi asemaa pystyssä. — Hm, mitäs arvelet?
keskeytti Mikko äkkiä pysähtyen ja katsoen kysyvästi Taaviin. He olivat
kävellessään tulleet tiilisen viinatehtaan luo.
— Joutavaa puoskaroimista, sanoi Taavi Korpela näyttämättä
suurestikaan asiaan innostuneelta. — Tavallista maallikkojen
lääpimistä. Koko partiosakki mokomassa talkoossa! Se ei ole mitään
kukkopöksyisten hommaa.
— Meitä on vain kolme isompaa, jotka olemme perehtyneet asioihin niin
tarkoin kuin ikinä on ollut omin päin ja amerikkalaisten radiolehtien
mukaan mahdollista. Me olemme lujasti päättäneet kokeilla ja koettaa,
vaikkapa sitten vain yhdellä vastaanottajalla ja lähettäjällä, ellet
sinä suostu tuumaan, hän vilkaisi Taaviin kasvoilla päättävä ilme. —
Lippukunta on antanut meille täydet valtuudet. Me emme leiki. Mutta kun
me tiedämme, miten pitkälle muualla maailmassa jo pikkupojatkin tällä
alalla ovat ehtineet... on, on meistä... melkein kansallinen häpeä,
ettei täällä edes yritetä ottaa selvää asioista.
— Te kai tiedätte, että langattomalla kokeileminen on kiellettyä,
virkkoi Taavi hetken vaitiolon jälkeen.
— Tiedämme. Ja siitä seikasta mm. johtui, että niin monet paikkakunnat
kapinan aikana joutuivat kokonaan eristetyiksi. Silloin kyllä monella
taholla hätäiltiin: olisipa langaton lennätin, niin saataisiin edes
tietoja. Mutta nyt istutaan taas kädet ristissä ja sanotaan: sillä
kokeileminenhan on kiellettyä. Me aiomme ensin kaikessa hiljaisuudessa
koettaa ja sitten, jos se onnistuu, anoa viranomaisilta langattoman
lennättimen amatööriasemien perustamislupaa.
— Selvä prokrammi, naurahti Taavi. —
Mutta missä toinen asema sitten olisi?
— Halkiovuorella, kesäleirillämme. Täältä sinne — hän viittasi alas
jokea pitkin — ja sieltä tänne vaihdettaisiin sanomia.
— Halkiovuori, Halkiovuori, missä se sellainen paikka sitten on?
— Tiedätkö Kaarne-selän? Sen koillisella rannalla on Halkiovuori.
— Oh-hoh, penäsi Taavi päätään pudistaen, liian pitkä matka — ainakin
kolme-neljätoista kilometriä.
— Linnun tietä vain enintään peninkulma.
Ja me olemme jo kokeilleet parin kilometrin matkalla. Meidän täytyy
saada asia onnistumaan. Pistäydy sisään katsomaan koneitamme, ne ovat
kaikki täällä meillä. — Ja Mikko kääntyi tielle, joka johti virran
rannalla olevalle vaaleanvihreäksi maalatulle talolle.
— En nyt, Mikko, mutta tulen illalla kahdeksan ajoissa, jos sopii.
Kuka hoitaisi tätä asemaa täällä?
— Minun täytyy joksikin aikaa jäädä kaupunkiin, niin että minä olen
täällä sähköttäjänä.
— Ja minun asemani tulisi Halkiovuorelle? kysyi Taavi.
Mikko nyökäytti päätään.
— No kuules nyt, Mikko. Minä en yleensä kannata tällaisia ns.
sivumiesten meininkejä. Ne haiskahtavat tavallisesti liian paljon
kelloseppien ikiliikkujilta ja sen semmoisilta. Mutta sinä olet
oikeassa, että tämä asia on tärkeä ja mielenkiintoinen, ja teillä näkyy
olevan vakavat aikomukset. Minulla on viikko joutilasta aikaa, ja
tuumin muutenkin painua salolle. Tulen kesäleirillenne ja panen poikien
kanssa siellä pystyyn aseman — jos sellaiseen seurakuntaan tällainen
teekkari kelpaa. Ja nyt näkemiin — illalla puhumme lähemmin asiasta.
Hän tervehti lyhyesti, kääntyi ja poistui kiireesti kaupungille päin
toisten astellessa edelleen.
— No, Manski, nyt saitte leirille alokkaan, josta langattoman asiassa
on hyötyä ja joka muutenkin on verraton mies kaikesta nurinastaan
huolimatta. Olen varma, että hänestä kerran vielä tulee vaikka
partiolainen. Vai mitä arvelet?
— Tuhti tuntuu olevan. Ei sinne leirille muuten kernaasti vieraita
ottaisi, mutta ehkä tämä hanssi on hyvä, vastasi Manski tuumivasti.
— Varmasti. Huomenaamuna kello viideltä vedämme antennin, tulet kai
mukaan? Mutta mikä mustalaiskuorona tuolta saapuu?
— Meidän poikia, sanoi Manski, varjostaen silmiään. — Akki kulkee
edellä ja lyö tahtia, ja Aamos työntää käsirattaita ja Piksa, ja
rattailla on jotakin valkoista.
— Niin on. Mitäs hullutuksia niillä nyt on tekeillä? Otetaanpa selvää.
Johtaja veti taskustaan vihellyspillin, ja kolme pitkää vihellystä
kuullessaan pojat jättivät heti kuormansa tullen juosten ja pysähtyen
johtajien eteen partiolaisten tapaan tervehtien.
— Omaisuudenenennysretkellä, kolme partioveikkoa, raportoi pisin
pojista, hieman hoippelehtivaliikkeinen Akki, jolla oli ulkonevat
leukapielet ja korvat.
— Selitä tarkemmin.
— Tulemme Haaviston kartanosta, viiden kilometrin päästä. Sen
isännöitsijä on isäni tuttu, ja hän on lahjoittanut minulle kartanon
ylisiltä vanhan kanootin.
— Vai niin, sepä hauskaa. Onko se vielä hyvässä kunnossa?
— Se on niinkuin mustalaisen hevonen ilman nahkaa, sanoi pienin
pojista suu hauskasti torvella.
— Sinulta ei kysytty, Aamos.
— Lahjahevonen, johtaja, mutta kyllä siitä hyvä tulee. Melkein se jo
lauantaina veden päällä pysyy, kun Piksa ja minä...
— Hyvä on. Mutta miksi sinä kuljet edellä ja kujeilet, kun toiset
vetävät sinun kanoottiasi?
— Minä opetan Aamokselle partiotahtia: yks kaks, yks kaks, Aamos Kaino
Kasperi Lax.
— Menkää! sanoi partiojohtaja nauraen, — ja korjatkaa pois kuormanne
keskeltä tietä. — Kyllä siitä hauska kesäleiri tulee, Manski, jatkoi
hän poikien juostua rattaittensa luo. — Kun vaan saat heidät pysymään
aisoissa.
— Sepä se, johtaja, — mutta sama asia vielä kerran. Eikö...?