II.

Muutamia mietelmiä metsistä.

"Pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla" tiesi ennen

Joukahainen laulaa, mutta hän lienee jo ammoin sitten sortunut

laihuuttaan Lappinsa puuttomiin soihin ja Väinön jälkeläiset ovat

koettaneet viettää lihavampia päiviä lyhentelemällä pitkiä puitaan,

koska niitä ei enää näy Pisanmäellä enempää kuin sanottavasti

muuallakaan, lukuunottamatta valtionmetsiä. Matkustaja, joka

hälväämällä katselee maisemia, eikä pidä erityisenä silmämääränään

metsien tarkastusta, tai sitä seikkaa, millaisia puita hänen

näkemässään metsässä kasvaa, luulisi meillä vielä löytyvän yltäkyllin

näitä luonnon suuria antimia. Mutta päinvastaiseen käsitykseen tulin

minä kulkeissani parituhatta kilometriä maamme varsinaisia

metsäseutuja. Metsää näkee tosin vielä vähin kaikkialla, mutta ne ovat

suurimmaksi osaksi -- ei ole liiaksi sanottu miltei säännöllisesti --

harvoja, raiskatuita, hoitamattomia pieniä jätteitä, aivan kuin oikean

metsän irvikuvia. Ja niitä katsellessa painosti minua aina omituinen

tunne, nousi yhä uudestaan samallaisena mieleeni ja juurtui sinne

juurtumistaan. Se on jonkunlainen kaihon, tyhjyyden ja turvattomuuden

tunne, joka painaa minua katsellessani ihmiskäden raiskaamaa luontoa,

sillä siinä on minusta sellaisessa aina jotain pahaa, jotain, jonka

luonto itse joskus vastaisuudessa vielä rankaisee. Ja joka kerta kun

tämä tunne minut valtaa, ilmestyy sen rinnalla aina mieleeni ajatus

vanhoista uhrilehdoista, joita esi-isämme hellin käsin hoitivat ja

joihin he lahjansa haltioille ripustivat, uskoen siten saavansa

luonnolta yhä runsaampia antimia.

Mutta he kunnioittivat luontoa enemmän kuin me ja heidän uskonsa oli

luja.

Taikka heillä oli metsää niin ett'ei mihin panna ja vaikka eivät suuret

honkapuut heille olleet oravannahan arvoisia, pitivät he sitä kumminkin

jossakussa kohdassa niin pyhänä, ett'ei siihen saanut kirvestä iskeä.

Mutta vanhat viisaat ovat kuolleet ja nyt ei ole metsissä enää

pyhitettyä kohtaa ollenkaan. Ne raiskataan rahan himosta ja hetken

tarpeen tyydytykseksi empimättä, ja jos vaan pennikin saadaan, niin

annetaan mennä vaikka viimeinen linnun istuin. Vaan jos me olisimme

säilyttäneet ja viisaasti hoitaneet kaikkia mäkiämme pitkien puitten

peitossa, pitäneet ne aina vihannoivina laskematta niihin liian suuria

kivisiä pälviä paljaina paistamaan, jos me olisimme hartaalla ja

kiitollisella mielellä kaadelleet niistä vanhuksia varttuvan nuorison

joukosta pois ja ymmärtäneet sen pyhäksi toimeksi, sellaiseksi,

jommoisena pidetään hautaan saattamista vanhan miehen, jonka käsivarsi

on jäykistynyt työssä ja toimessa ja nuoremman polven hoidossa -- jos

niin olisimme ajatelleet ja tehneet, niin luulisin meidän kaikilla

mäillämme olevan sellaiset uhrimetsät, ja mäkien välissä sellaiset

vainiot, että niistä lähtisi meille ainainen onni, jos nimittäin tämän

ajallisen onnen pohjana pidämme aineellista hyvinvointia, joka

katsantotapa tietääkseni on yleisimmin vallalla.

Mutta nämä ovat vaan minun omia yksityisiä tunteitani ja ajatuksiani,

eivätkä ne tietysti auta itse asiassa mitään, eivät merkitse olojen

välttämättömässä menossa mitään -- ja useimmat saattavat niille

korkeintaan sääliväisesti nauraa.

Sillä tosiasiana on ja pysyy, että metsiämme kohtaan on laajoilla

alueilla tätä nykyä syntynyt sellainen tunne, joka vivahtaa milt'ei

vihaan. Niistä tahdotaan päästä ja niistä tahdotaan tehdä loppu. On

niinkuin niihin olisi kyllästytty ja niinkuin niistä olisi jotain

haittaa, ja ne jätetään paljastettaviksi, vaikk'ei niiden verirahoilla

monastikaan elettäisi kuin vuosi eteenpäin.

Tähän voi nyt joku heti väittää, että enköhän liioittele, enköhän laske

päättömiä lapsellisuuksia, kun otan asian niin vakavalta kannalta, että

vertaan sitä oikeihin vainotöihin, sillä eikö se ole luonnollista, että

metsiä kaadetaan ja otetaan niistä rahaa, kun niitä kerran on olemassa?

Ja onhan jokaisella oikeus tehdä omallaan mitä tahtoo, vaikkapa

lahjoittaisi sen toiselle.

Ja miltei lahjaksi niitä on annettukin meillä laajoja metsä-aloja ja

annetaan vielä tänäkin päivänä, niinkuin kohta tahdon kertoa, annettu

tyhmyydessä lahjaksi yksityisille sekä yhtiöille, vieläpä suureksi

osaksi ulkomaalaisille, jotka siten ovat perustaneet miljoonapääomansa

-- seikka, jota jotkut pitävät erittäin edullisena maan yleiselle

hyvinvoinnille, että nimittäin miljoonat kertyvät yksiin käsiin, olipa

niistä sitten kuinka suurta häiriötä tahansa niitten keskuuteen, joilta

ne ovat kerityt.

[Muuan nuori metsäkonduktööri, joka parhaillaan on erään sahayhtiön

palveluksessa, onkin U. Suomettaressa jotensakin julkeasti väittänyt,

että on aivan yhdentekevää mitä talonpojat saavat metsistään kun he

kumminkin tärväävät suuretkin rahansa, ja että maan yleiselle

hyvinvoinnille on muka parempi, että rahat kertyvät suurille

miljoonayhtiöille, jotka niitä osaavat oikein käyttää. -- Edellisessä

seikassa on kyllä paljonkin perää -- että rahoja nimittäin tärvätään

turhuuteen -- mutta jälkimäinen seikka ei sitä suinkaan paranna. Pitää

keksiä parempia keinoja.]

Mutta asialla pitäisi olla toinenkin puoli, vakavampi, vaikka vaikea

sitä lienee sovittaa metsähuijaukseen.

Löytyy eräs seikka, johon kaikkialla edistyneemmissä yhteiskunnissa on

lainsäädännön alalla pantu suuri huomio, ja niin meilläkin. Meillä on

selvät asetukset, joiden nojalla henkilö, joka liian tuhlaavasti tai

järjettömästi käyttää omaisuuttaan, voidaan asettaa järkevämpäin

kansalaisten holhouksen alaiseksi. Saman lain alaisena on alaikäinen,

koska hänellä ei vielä katsota olevan täyttä ymmärrystä omaisuutensa

hoitamiseen -- jos hänellä sellaista on. Ja tämä saattaa koskea

omaisuutta, johon meillä todella on täysi omistusoikeus, jonka olemme

voineet itse omalla hiellämme ansaita. Mutta metsiin pitäisi

järjenmukaisesti yksityisen omistusoikeuden oleman pienimmän, aivan

rajoitetun, ja niiden raiskauksen suhteen pitäisi meidän kaikkein siis

vieläkin suuremmalla syyllä oleman holhouksen alaisina. Sillä ovathan

metsät oikeastaan meidän yhteinen, suuri, peritty omaisuutemme, jotka

olemme perineet suorastaan maaltamme, joka ne on kasvattanut.

Ne ovat meidän yhteisen äitimme, Suomenniemen rintaperintöä, jota

meidän olisi pitänyt täydellä järjellä yhteiseksi hyväksemme käyttää,

ja josta meidän pitäisi vielä jälkipolvillemmekin osansa jättää, kun me

kyllä tiedämme, kuinka paljon meidän ja jälkeistemme hyvinvointi

kuitenkin on niistä riippuva.

Me raivaamme peltoa ja kylvämme siihen viljaa, mutta olemme sentään

siksi viisaita, ettemme niitä sitä ennen kuin jyvä on täysi. Tämä

riippua siitä, että me tahdomme työstämme saada täyden tulon, tahdomme

siitä saada sen, mikä sillä on ollut tarkoituskin -- leipämme. Mutta me

kaadamme empimättä ja usein ilman todellista tarvettakaan

keskenkasvuista metsää, josta jonkun ajan kuluttua olisi voinut olla

paljoa suurempi hyöty. Ja tämä tulee siitä, että me emme ole sitä

kylväneet, emmekä ole sille maata muokanneet, emmekä siis tunne sen

arvoa.

Nykyään harjoitetaan meillä kaikkialla metsäseuduissa --

lukuunottamatta pienempiä poikkeuksia -- tavatonta liikahakkuuta,

todellista metsähuijausta, jota metsien vuotuinen lisäkasvu ei

pitkältäkään voi pitää tasapainossa. Tämä on selvä seuraus siitä, että

yksityisillä on rajaton omistusoikeus metsiin, ja kun se heillä kerran

on, niin he tietysti sitä mielivaltaisesti käyttävät, enkä luule

olevan liian rohkeata ennustaa, että meillä tulee tässä suhteessa

kulttuurin meno olemaan jotensakin sama, kuin on ollut vanhoissakin

kulttuurimaissa, ell'ei ajoissa panna terveellistä salpaa eteen. Meillä

otetaan kyllä ahkerasti heiltä siellä esimerkkejä kaikilla aloilla ja

seurataan heidän kokemuksiaan, mutta olemmeko ottaneet huomioomme sitä

tavatonta hartautta ja niitä suuria ponnistuksia, millä monessa kohti

Eurooppaa nykyään koetetaan kasvattaa metsiä sellaisiin paikkoihin,

joista ne ennen ovat lopen hävitetyt ja joissa niiden olemassaolo on

huomattu tuiki tarpeelliseksi, vieläpä välttämättömäksi. Ja he siellä

lämpimämmissä maissa ovat kumminkin paljoa vähemmän metsistä riippuvia

kuin me täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Meille niitten

olemassa-olo on ensimmäisiä elinehtoja. Mutta sitä ei ajatella ja se

kokemus voitetaan tavallisesti liian myöhään. Muuallakin ovat kansain

silmät auenneet näkemään metsien todellisen arvon vasta silloin, kun

niitä ei enää ole ollut. Pitääkö meidänkin tehdä sama kova kokemus,

emmekö usko ennenkuin omin käsin koetamme? Siltä näyttää. Samallaisia

Tuomaita on maailmassa oltu aina, niin kansat kuin yksityisetkin, ja

samat kokemukset näyttävät ihmiskunnan elämässä uudistuvan ijäti,

vaikka kyllä aina puhutaan, että meidän nuorempien pitäisi ottaa

onkeemme vanhempien kokemukset -- ja niin kyllä otammekin, mutta hyvin

usein nurinkurisesti, kohdissa jotka eivät meille sovellu.

En tahdo näillä mietelmillä väittää, ett'ei metsiin ollenkaan saisi

kajota ja ett'ei niistä kaiken raiskauksen ohella sekä mitättömiinkin

hintoihin mennen olisi meille ollut äärettömiä tuloja, koska niitä on

ollut äärettömän paljon -- sillä metsäkaupat ja puutavaran ulkomaille

vientihän ne viimeisinä vuosikymmeninä ovat olleet meidän aineellisen

edistyksemme juurena -- mutta me emme elä emmekä vaurastu vastakaan

ilman niitä, ja sitä varten olisi meidän pitänyt ja pitäisi

eteenkinpäin niin paljon kuin mahdollista säilyttää niiden pääomia ja

ottaa niistä vaan hyväksemme mahdollisimman korkea korko.

Asian laita on nyt kumminkin se, että suurimmassa osassa maatamme on

yksityisten metsien selkäranka jo taitettu, ja monella ei ole enää

jälellä muuta kuin rippeitä.