I.

Matkaile lähteissä.

"Vielä niitä honkia humisee

Tuolla Suomen salomailla --"

Tukkipoika.

Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta,

kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta

onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat

ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten

tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan

tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja

"pitkävartisissaan" kaalaten on tukkiaan uitellut.

Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään

kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään

jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien

varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.

Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen

narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä

saloja kohti, "jotka ovat niin siniset", ja kohti niitä vanhoja puita,

jotka "todistavat menneistä taisteluista", niistä, jotka ovat ammoin

olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.

Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset

lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein

kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet

ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.

Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä

vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi.

Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin

isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää

metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto,

mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä

mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka

kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.

Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat

katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa

syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka

tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja

joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä

odottamassa kevättä -- kaikki nämä muistuttavat _sitä_ taistelua, joka

parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata

vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan

julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa

hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt.

puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse

näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita

sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja

ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin

voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista

luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen

kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta

karkaamaan.

Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä,

vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun

alkupuoliskolla kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja

sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan

viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin.

Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset,

jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten

nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.

Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme

parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo

harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä

menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä

lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme

omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei

ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne

alttiiksi valloittajien tulelle.

Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat

metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä

syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä

valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan,

että niissä ennen oli osansa tuhansilla.

Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka,

joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä

palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut,

asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka,

jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä

pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet

päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se

miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta

elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan

pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi

ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta,

mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä

porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin

umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä

on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko

tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun

maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa

pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät

enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.

Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on

asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä

supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat

näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä

ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin

tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien

tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten

viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä

itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan

rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta

siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä

näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi

kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu,

heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin

niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman

ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.

Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista,

jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta

tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa

saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen

lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä

kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee

silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean

tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun

maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun "hyvän afäärin"

harjakaisia.

Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa

havainnoltani.