Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.
Tutkintoa murhasta ja varkaudesta oli pidetty Rytilässä. Asia oli
selvä; siinä ei ollut paljon tutkimista. Matti ei voinut kieltää, ja
kun hän ei tätä voinut, pitipä hän kunnianaan tunnustaa rikoksensa
semmoisilla sanoilla, mitkä hämmästyttivät kaikkia. Siihen lisäksi
havaittiin hänen tunnustuksessaan viittauksia, mitkä olivat
kummalliset. Nämä viittaukset koskivat rikosasiaa, joka olisi
tapahtunut useita vuosia tätä ennen. Mutta näitä viittauksia ei
ymmärtänyt kukaan muu kuin Rytilän isäntä ja hän pelkäsi nyt. Sillä nyt
ei estänyt mikään Mattia puhumasta, mitä hänen ja kapteenin välillä oli
tapahtunut. Kapteeni mietti itsessänsä puolustusta, millä tekisi Matin
syytökset tyhjiksi, jos tämä tunnustaisi mitään häntä, kapteenia,
koskevaa. Mutta Matti tyytyi viittauksiin ja kun kapteeni tämän
huomasi, hengitti hän vapaammasti. --
Tutkinto oli loppunut eikä nyt muuta kuin saattaa murhaaja turvalliseen
vankihuoneesen, kunnes käräjissä hänen tuomionsa sanottaisiin.
Vankikulettaja oli jo saapunut Rytilään; nimismies oli kirjoittanut
passin; lähtöä tehtiin.
Silloin pyysi Jolsan Matti puhua muutaman sanan kapteenin kanssa. "Hän
oli minun isäntäni yhdessä kun merta kulimme", sanoi hän, "ja siitä
ajasta saakka on minulla jotakin sydämelläni, jota tahtoisin hänelle
ilmoittaa". Matti oli tämän pyyntönsä lausunut alakuloisemmalla
äänellä, kuin vasta julman tunnustuksensa, ja tästäpä päättivät
kuuliat, että Matti oli ruvennut heltymään.
Ei löytynyt minkäänlaista syytä kieltoon. Nimismies suostui pyyntöön ja
taasen olivat kapteeni ja hänen entinen laivamiehensä kahden kesken.
"Arvaatteko mitä minulla on sanomista?" kysyi Matti, kun olivat ovet
suljetut. "Ellette arvaa, niin minä tahdon sanoa teille sen. Minä aion
puhua käräjissä asioita, jotka tapahtuivat toistakymmentä vuotta
takaperin".
Kapteeni ei vastannut mitään. Matti tirkisteli häntä ilvenaurulla, joka
vähitellen hyytyi hänen huulilleen, kun hän lisäsi:
"Ja minä voin siihen hankkia todistuksia, joita ette osaa arvatakaan.
Miksi tähän saakka en ole puhunut mitään, sen te ymmärrätte; ei koira
toveriansa pure, ellei tarvis vaadi. Mutta nyt ovat asiat toisin. Minua
uhkaa rangaistus ja tekö saisitte rauhassa nauttia tuon kirotun lippaan
sisällön! Ei kautta kaikkien p--jen, ei! sanon minä. Jos illalla
olisitte antaneet, mitä pyysin, olisipa Kontion Kalle vielä elossa,
minä en olisi tässä, ja teillä ei olisi mitään pelkäämistä. Mutta nyt
on Kontion Kalle helvetissä, minä tässä, tämmöisessä tilassa, ja te
olette joutumaisillanne samaan tilaan. Kuka on näihin syypää? Te ja
teidän kirottu ahneutenne. Mutta eilismurkinoista ei ole puhumista?
Siis kuulkaa nyt esitykseni: Ellette auta minua nimismiehen käsistä
karkuun, niin eipä tarvinne sanoa, mikä siitä seuraa. Voitte sanoa
vaimollenne, että hän vieköön ylisille aviovuoteenne ja teettäköön
yhden maattavan vuoteen, sillä Rytilä ei tule näkemään mies-isäntää,
ennenkuin velivainaanne poika on ajanut hiiteen isänsä surmaajan
perheen".
Tämmöistä puhetta entiseltä laivamieheltään ei ollut kapteeni koskaan
kuullut. Hän huomasi, että nyt oli tosi käsissä. Matin viimeiset sanat
olivat muistuttaneet häntä siitä, joka hänelle oli rakas, pienestä
tytöstään. Hän ymmärsi, että Matti ei tyhjiä nyt puhunut.
"Ja miten minä voisin sinua auttaa?" kysyi hän.
"Se on minun asiani" -- vastasi Matti. "Eikö Koskelan Antti ole täällä,
ja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te
suostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos
hän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen".
Kapteeni mietti vähän aikaa.
"Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian".
-- "Minä lupaan ... mutta miten..."
"Te lähdette noin tunnin kuluttua kaupunkiin, ajatte meidän sivu, ja
parilla sanalla on asia selvä. Jos tähän suostutte, niin voitte sen
näyttää antamalla minulle nuo rahat, joita illalla pyysin. Te
poikkeette tiellä Leenani luo ja sanotte hänelle, että hän varustaa
illaksi veneen rantaan, sekä annatte hänelle rahat. Jos tuon teette,
niin minä vannon kautta maan ja taivaan, että Jolsan Matista ette enää
kuule mitään. Ja nyt vastatkaa ... pian. Joku tulee..."
Kapteeni ei ennättänyt siinä suuresti miettiä; mutta hän tiesi, että
vastauksestansa riippui paljo. Samassa kuin vaimonsa, joka ei voinut
ymmärtää, mitä Jolsan Matilla oli puhumista salaan hänen miehensä
kanssa, avasi oven tyydyttääkseen uuteliaisuuttansa, vastasi kapteeni
hiljaan: "Minä lupaan!"
Ilon hohde lensi Matin silmistä. Mutta kun nyt rouva astui huoneesen,
sanoi hän: "Tiesinhän minä, että sääliksi käy teille laiva-miehenne
onnettomuus. Minä kiitän teitä, että lupaatte pitää huolta Leenastani,
jottei hän nälkään kuole". -- -- --
* * * * *
Iltapuolella samaa päivää levisi kummallinen huhu pitäjässä. Talosta
taloon oli aamupäivällä uutinen kulkenut murtovarkaudesta ja murhasta
sekä Jolsan Matin kummallisesta kiinni saamisesta; mutta nyt --
iltapuoleen samaa päivää -- tiedettiin kertoa, että Matti oli Koskelan
Antilta päässyt karkuun. Neljä miestä oli tielle äkki-arvaamatta
tölmännyt metsästä, repinyt Antin pahan-päiväisesti ja vapauttanut
Matin.
"Sillä peijakkaalla oli liittolaisia", -- sanottiin, -- "mutta kyllä
hän ei kauan ole vapaana!"
Niin sanottiin; mutta eipä arvelu näkynyt toteuvan. Päiviä kului,
viikkoja kului, kuukausia kului. Jolsan Mattia vaan ei kuulunut. Hän
oli kuin maailmasta kadonnut. Ja mikä vielä kummempi, Leena, hänen
vaimonsa, oli myöskin kadonnut, ei vaan Karva-Annan töllistä, mutta
myöskin koko seudusta. --
Rytilässä valtasi Wappo-rouva. Kapteeni oli lähtenyt merelle. Mutta
pappilassa eli Heikki uutta onnellista elämää.