Mutta silloin heräsi poika. Hän tunsi, että joku häneen koski, että
joku häntä nuuski. Ja samalla kuuli hän, että koira hänen vieressänsä
haukkui.
Hän avasi silmänsä. Suuri koira seisoi hänen vieressään ja nuoli hänen
kasvojansa, mihin verta oli hyytynyt. Hän koetti nousta, mutta hän ei
jaksanut. Hän oli liian heikko siihen. --
Paikka, missä hän makasi, oli ihan tien syrjässä. Kun hän nosti
päätänsä, kuuli hän tieltä ääniä. Siitä sivu, missä hän makasi, kulki
joku.
Tämä kulkeva oli jo koiran käytöksestä huomannut, että jotakin outoa
oli tien syrjässä. Hän oli jo pysähtänyt hevosensa, kun näki, että
katajapensaan vieressä ihmisen pää pistihe esiin ja jälle katosi. Hän
meni pensaan luo.
Siinä makasi Heikki, koira seisoi hänen vieressään ja heilutti
ystävällisesti häntäänsä. Vanha mies kyykistyi makaavaa katsomaan.
Vanhus ei tuntenut Heikkiä; mutta Heikki tunsi vanhuksen.
"Provasti!" -- sanoi hän hiljaan.
Provasti se olikin, provasti Wern, joka palasi kotiinsa sairaan tyköä.
-- "Kuka sinä olet, poika, ja mistä tuommoisessa tilassa?" kysyi hän ja
kyykistyi vielä alemmaksi pojan tuo.
"Varpulan Heikki!" vastasi Heikki hiljaan.
Nyt tunsi provasti hänen. Tahikka paremmin sanoaksemme, hän muisti
nimestä, jonka kuuli, tapauksen kestikievaritalossa.
"Jumalan nimeen poika! mitä sinua on kohdannut!" huusi hän.
Heikki kuuli kysymyksen. Hän koetti vastata, mutta samassa kun hän
muistutteli itselleen, mitä häntä oli kohdannut, mitä varten hän äsken
oli niin kiirutta tehnyt, sekausivat hänen ajatuksensa. Hän luuli
näkevänsä Jolsan Matin vieressänsä ja hän huudahti kovasti, ja hänen
päänsä vaipui jälle alas. Heikkous oli vieläkin voittanut.
Provasti huomasi nyt, ettei hän Heikiltä, siinä tilassa, jossa tämä nyt
oli, voisi saada mitään tyydyttävää selitystä. Poikaa ei myöskään
käynyt tänne jättäminen. Provasti koetti sentähden nostaa houraavaa,
saadaksensa häntä kääseihinsä. Se hänelle vihdoin, vaikka suurella
vaivalla onnistui.
Ja provastin sylissä yhden istuttavissa kääseissä saapui Heikki puolen
tunnin kuluttua pappilaan. Rytilän sivu siinä ajettiin juuri kuin
aurinko alkoi laskea. Vastahan tulioille, jotka kummastellen katsoivat
provastia ja kysymyksiänsä tekivät, ei provastilla nyt ollut aikaa
mitään vastata. Hän kun Rytilän sivu ajoi, oli aikonut sinne viedä
sairaan haavoitetun, mutta jotakin hänessä, jolle ei hän itse voinut
selitystä antaa, esti häntä sitä tekemästä. Pappilaan oli tosin vähän
pitempi matka ja sairaan tila epäiltävä -- mutta kumminkin oli sairas
siellä paremmassa turvassa. --
Provasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa
ei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi,
missä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään
vastaan -- sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi,
tunnustaa -- mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen
oli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään
sanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli -- mutta hän ei
voinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi
itsessään että hän _tiesi_ enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka
ei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla
kapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt
yöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein
provastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin
sydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa
löydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa
perillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän
salannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli
hävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti
silloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se
silmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. --
Provasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti
hänen sisarensa, -- leskirouva Renner; perhettään! -- niin jos hänellä
olisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä
ollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän
tämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti
niinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan
tyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli
kivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä
vastaan -- kolmetoista vuotinen hempukka -- oli terve, raitis ja
kaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli
iloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse -- ja
näistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut
päivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli
tapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat
yhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli
silloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina
pappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut.
Provastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi,
miten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen
sydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle,
samalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.
Pappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani
kyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin
ulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa
rintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren
palmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa.
Liinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut.
Anna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat
jaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului
kotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului
lukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon
taimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä
puhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä
hymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä
hivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli "vettä valain" osannut osattavansa.
Nyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut;
olipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä.
Mutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä
iltana.
Anna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä
rintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli
hän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että
hänen armas setänsä tuli.
Hän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että
provasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka
pää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.
Mutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen
ja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.
Ei nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner
koettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.
Semmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut
kukaan ennen osoittanut.
Hän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja
siinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.
Ihan outojen, sanoimme. Mutta eipä Heikki niin ihan outo ollut enää
pappilan väelle, kun oli provasti heille ilmottanut kenen hän oli
taloon tuonut. Kaikki muistivat, minkä hyvän työn Heikki ja Antero
olivat provastille ja koko pitäjälle tehneet Raasilassa muutamia vuosia
takaperin.
Ei kummaa siis, että Heikkiä tavallista hellemmin hoidettiin. Hänen
päälakeansa, jossa hivukset olivat hyytyneesen vereen takertuneet,
pestiin, ja taitavalla kädellä asetti rouva Renner syville haavoille
suuren laastari-tilkun. Heikki, kun tätä tehtiin, ei oikeen tiennyt
mitä tapahtui. Vasta silloin kun päänsä oli puhtaaksi pesty, ja kun
Liina oli kaatanut hänen suuhunsa pikarillisen viiniä, tointui hän
täydellisesti ja silmäili kummastelevin silmin ympärilleen.
Ja taasen muisti hän viimeiset tapaukset, ja kun hän ne muisti, eipä
paljoa puuttunut, ettei hän olisi ruvennut haaveksimaan.
Hyvä hoito piti hänet kumminkin toimessa. Ja nyt kertoi hän rouva
Rennerin, Liinan ja provastin kuullen, mitä kaikkea hän oli nähnyt,
missä kummissa ollut viime vuorokauden kuluessa. Ja mainitsipa hän tätä
kertoellessaan, mihin hänen matkansa meni, kun hän pyörtyi tien
syrjään.
Provasti kuuli hirmustuen Jolsan Matin aikeita, jotka Heikki nyt kertoi
sen mukaan kuin hän näitä Matin suusta oli kuullut. Ei ollut siinä
epäilemistä, ett'ei Rytilässä murtovarkautta tapahtunut ja ihanpa juuri
samana hetkenä, jona Heikki siitä kertoi.
Me tiedämme, ettei provasti ollut kapteeni Kornmanin ystäviä. Mutta
nyt, kun hän kuuli kapteenin olevan vaarassa, unohti hän sitä inhoa,
jonka hän muuten aina tunsi, kun kapteenin nimen vaan mainittiin. Hän
päätti kohta lähteä Rytilään, jos vielä mahdollista olisi, estämään
aiottua rikosta. Hän pelkäsi, vaikka kiiruttakin tekisi, kumminkin
myöhästyvänsä, sillä yötä oli jo koko joukon kulunut.
Kaikki talonväki tuli liikkeelle. Kolmen rengin kanssa oli provasti,
mitä pikemmin ehti, lähtenyt murtovarkautta estämään. Pelkoon jäivät
Liina, Anna ja rouva Renner, sillä Jolsan Mattia pelättiin; pelkoon,
vaikka provasti oli käskenyt heidän olla pelkäämättä. Heikki, kun oli
nähnyt, minkä vaikutuksen kertomuksensa oli tehnyt, nukkui väsyneenä,
heikkona raitistuttavaa unta.
Asunto-huoneen rappusilla istuvat taasen Anna, Liina ja rouva Renner.
Ovi kyökkiin ja kyökistä kyökkikamariin on auki, jotta kuultaisiin, jos
Heikki heräisi ja mitään tarvitsisi.
Siinä istuvat he, mutta nyt on Liina kokonaan unhottanut kirjojansa. He
odottavat pelvolla provastin tuloa. Niinhän se on. Kun tiedämme jotakin
olevan tekeillä, olemme me levottomia; mieleemme kuvautua kaikemmoisia
pelon ja kuvitusten kyhäämiä kuvia, joita emme saa poistumaan, jotka
päin vastoin yhä yltyvät ja vasta silloin katoovat, kun olemme saaneet
kuulla, mitä on tapahtunut.
Siinä nyt istui provastin perhe ja odotti isännän kotiin tuloa. Yö oli
kaunis ja lämmin. Aurinko oli jo vähän noussut, kun provasti läksi; se
nousi nyt nousemistaan. Linnut lauloivat pappilan viereisessä
lehdistössä, mutta eipä Liinakaan nyt ihaillut niiden laulua. Kuta
edemmäksi aamu ehti, sitä tarkemmin silmäili hän tietä, mitä provastin
oli tuleminen, ja vihdoin, kun odotuksensa häntä liiaksi rupesi
rasittamaan, täytyi hänen lähteä kulkemaan setäänsä vastaan.
Hän kulki pitkän matkaa, hän palasi jälle omainsa luo. Hän kävi Heikkiä
katsomassa. Nuori poika lepäsi levollisesti. Liina lähti toistamiseen
setäänsä vastaan.
Uusi päivä oli alkanut. Naapuri-talojen väki oli noussut, valmiina
ryhtymään uuden päivän toimiin. Mutta aina sen mukaan, kuin väki
ennätti herätä ja nousta, kävipä provastin lähtö uutisena miehestä
mieheen.
Seinäkello oli lyönyt 9 provastin kamarissa, kun odotettu vihdoin
palasi. Liina juoksi häntä vastaan, mutta hän vaaleni, kun näki vanhan
setänsä valvomisesta ja liikutuksesta kalpeat kasvot. Ja kysymys: "Mitä
on tapahtunut, setä?" joka jo oli luiskahtaa hänen huultensa yli, jäi
kysymättä.
Liina näki ja osasi arvata, että jotakin hirmuista oli Rytilässä
tapahtunut.
"Viha on perintönä jäänyt Rytilään pienen Kaarlen katoomisesta" --
sanoi provasti kun omainsa pariin oli ehtinyt. "Kirous asuu siellä!"
Ja sitten kertoi provasti hirmustuneille kuulioille, mitä Rytilässä oli
viime yön kuluessa tapahtunut.
Me tiedämme jo osan siitä. Me jätimme miehen, jonka rinnassa ei sydäntä
löytynyt, taikka paremmin, jonka rinnassa kaikki tunteet olivat
kivettyneet -- kuolleen murhatun toverinsa viereen. Me jätimme hänen
toimeen, jolla hän luuli saavuttavansa sitä, minkä piti maallisen onnen
vartonaisena, yksin-omaisena pylväänä. Rahaa, rahaa, paljon rahaa!
huusi hänessä ääni, joka ei vähän vähäistäkään lukuun ottanut keinoa,
millä tätä saataisiin.
Hän oli tehnyt työtä, tehnyt uutterammin kuin koskaan ennen koko
elinaikanansa. Jo oli työ palkkansa saava. Lippaan sisältö alkoi tulla
näkyviin aina yhä enemmän. Hän otti vuoteesta lakanan, sen levitti hän
lattialle, ja siihen lateli hän mitä lippaasta sai.
Suuria setelipakkoja oli hän laadellut lakanalle. Hänen synkät kasvonsa
kirkastuivat. Hän oli jo rikas, sillä kenen muun kuin hänen olivat
pakat lattialla? Yhä kiiruummasti kävi hänen toimensa. Jo tunsi hän,
kun kätensä lippaasen pohjasta pisti, että oli siellä astiakin. Hän
isonsi vähän reikää pohjassa ja nyt tuli esiin ympyräinen astia. Matti
nosti sen kannen. Nyt oli hänen työnsä täydelleen palkittu! Kauniita
hopeariksiä oli astia täysi!
Nyt oli työ loppunut. Nyt lähtö.
Matti kyykistyi polvilleen, kääntääkseen lakanan aarteensa ympäri.
Kaksi lakanan kulmaa oli jo lujilla solmuilla solmittu, vielä oli
toiset kaksi solmittavat.
Mutta nyt polvillansa kun oli, kuului jotakin. Matti nosti silmänsä ja
näki näön. Hän jäi muutamaksi silmänräpäykseksi polvillensa seisomaan.
Hän olisi mieluimmin nähnyt pirun kuin sen, minkä hänen silmänsä nyt
näkivät. --
Provasti oli ehtinyt Rytilään. Miehessä, joka rauhan sanaa saarnasi,
oli tiellä liikkunut vaihtelevia tunteita. Hän oli miettinyt, mitenkä
hänen tulisi käyttää itseänsä, hän oli neuvotellut miestensä kanssa ja
kun hän Rytilään oli ehtimäisillään, olivat he päättäneet.
Ellei murtovarkaudesta tänä yönä tullutkaan mitään, olisivat he, jos
tullessaan kohta melua nostivat, turhaan herättaneet ja peloittaneet
Rytilän talon väkeä. Ja kiittämättömyys olisi oleva heidän palkkansa.
He sitoivat sen tähden hevoisen kiini ulkopihalle ja lähestyivät
hiljaan hovia. Täällä nukkuivat vielä kaikki, eikä mitään epäluulon
tapaista kuulunut. Provasti päätti jo, että poika, kun aiotusta
murtovarkaudesta kertoi, joko oli uneksinut tahi väärin käsittänyt
miesten puhetta Karva-Annan töllissä. Hän oli jo valmis palaamaan, kun
erään miehensä neuvosta päätti hovia tarkastaa meren puolelta. Hän
kulki hiljaan polkua, joka takapihalta vei merelle, ja kun hän pääsi
hovin meren-puolista sivua näkemään, näki hän että poika oli ollut
oikeassa. Akkuna eräästä huoneesta oli otettu irti ja asetettu seinää
vastaan.
"Me olemme myöhästyneet", oli provastin ensimäinen ajatus, kun tämän
näki. Mutta huolimatta tästä, kiiruhti hän kumminkin nuorukaisen
innolla akkunan luo, ja nousi katselemaan huoneesen.
Vaikea on sanoa kumpiko enemmän hämmästyi, provasti siitä, minkä näki,
tahi Matti, jonka silmät, kun hän päänsä kohotti, huomasivat sen, minkä
hän viimeksi kaikista olisi osannut aavistaa täällä tapaavansa. Matti
ei näköänsä aaveeksi uskonut, mutta kuitenkin ei hän voinut uskoa
silmiänsä. -- Seuraava silmänräpäys sanoi hänelle, etteivät ne
pettäneet.
Matti oli mennyt ansaan, ja ansa heittäysi umpeen, juuri kun hän oli
saanut työnsä valmiiksi. Mutta Matti oli jos milläisissä ennenkin
ollut; hän siis ei kadottanut toimeansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää,
kuka provastin oli lähettänyt häntä häiritsemään, mutta hän ymmärsi,
ettei provasti ollut yksinänsä. Matti rakasti eninnä kaikista
maailmassa rahaa, mutta hänelle oli oma henkensä melkein yhtä rakas, ja
siis -- koska oli nyt mahdoton korjata työnsä hedelmät, päätti hän
korjata oman henkensä.
Hän avasi kiireesti toiseen kamariin vievän oven ja silmäili siitä
akkunasta pihalle. Siellä seisoi eräs provastin miehistä. "Huone on
ympäröitty", ajatteli hän ja hänen luottamuksensa itseensä oli kadota.
Hän avasi oven porstuaan, mistä ulos-vievän oven kapteeni illalla oli
sisältä-päin sulkenut. Hän silmäili porstuassa ympäri. Siinä oli raput,
jotka veivät huoneen ylikertaan. Hän juoksi niitä ylös. Siellä oli ovi,
joka vei huoneen ylisille. Hän juoksi sinne ja nyt pelkäsi hän. Hän oli
kaikissa ennen ollut, tällaisessa pulassa ei koskaan. Jos nyt olisi
ollut yökään, pimeä -- -- mutta ei! nyt oli valoinen päivä! --
Hän haki piilopaikkaa, hän luuli löytäneensä semmoisen eräässä
vaate-arkussa, joka puoleksi oli täytetty vaatteilla. Sinne kyykistyi
käsipuolinen makaamaan, ja päästi hiljaa alas kannen ja -- siinä sai
hän aikaa miettimisiin.
Hän kuuli pian, että talon väki oli herännyt. Hän kuuli, miten ovia
avattiin ja suljettiin. Hän kuuli ääniä ja ketä nämä äänet huusivat;
sen hän tiesi, ja hän vapisi. Hän kirosi toveriansa, Kontion Kallea;
tämä oli hänelle valmistanut majan Siperiassa.
Siinä arkussansa makasi hän kauan. Yhä likemmältä kuuluivat äänet. Hän
erottikin niitä väliin.
"Se on mahdotonta!" kuuli hän sanottavan.
"Hän ei ole tullut ulos" -- kuuli hän -- "Akkunasta ei, ja ovi
porstuasta oli, niinkuin illalla sen suljin, kiini".
Näistä viimeisistä sanoista tunsi hän kapteenin.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa. Ja niin pian kuin tämä heräsi,
rupesi hän ajattelemaan turhaa vaivansa näköä. Niin lähellä maalia;
muutama minuutti vaan, ja hän olisi ollut rikas mies! Hän olisi ijäksi
jättänyt Suomen ja muissa maissa nauttinut tavaroitansa -- mutta nyt,
kuinka toisin! Nyt makasi hän tässä; tämä pieni arkku oli hänen
maailmansa.
Toivo pelastuksesta heräsi Matissa aina sen mukaan, miten äänet
kuuluivat etäämmältä tahi likemmältä. Useita kertoja oli hän kuullut
kuljettavan rappusissa, mitkä veivät ylisille, mutta sinne ei ollut
vielä kukaan tullut.
Mutta nyt kuului ääniä, jotka ilmoittivat, ettei ylinenkään jäisi
tarkastamatta. Ja Matti arkussaan, missä makasi, tunsi nimismiehen
äänen.
Toivo pelastuksesta katosi Matissa. Hän tuskin hengitti. Näin,
tälläisessä pulassa, kuin nyt, oli hän enskerran eläessään. Hän oli
kiini, niinkuin hiiri ansassa.
Askeleita kuului; ne lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Ne lähestyivät
hiljaan, mutta kumminkin niin kohti suoraan piilopaikkaa, kuin olisi
kulkija tiennyt, mistä etsittävä oli löydettävä.
Matti kun ylisille ehti ja siellä etsi itselleen piilopaikan, ei ollut
huomannut, että lattia siellä oli tomuinen. Moneen aikaan ei ollut
kukaan ylisillä käynyt.
Hänen jälkensä näkyivät tomussa -- ja näitä jälkiä oli nimismies
huomannut jo rappusilla. Matti oli ollut avojaloin.
Arkun luokse, missä Matti makasi, pysähtyivät askeleet. Matti tunsi
nyt, että hän oli hukassa.
Ja tämä tuntonsa ei häntä pettänyt.
Siinä seisoi arkun vieressä nimismies ja kapteeni Kornman sekä vielä
kaksi talon trengeistä, kun arkku avattiin.
Siinä makasi mies!
Mutta Jolsan Matti el ollut tavallisia miehiä. Hän kun varmaksi näki,
että piilopaikkansa oli löydetty, nousi siitä itse. Arkuus, joka vasta
oli saanut hänen vapisemaan, oli nyt kadonnut. Hän oli tosin vähän
vaaleampi nyt kuin ennen, mutta äänessään ei ilmoittainnut
minkäänlaista pelkoa, kun hän sanoi:
"Tässä on mies!"
Vaikea on sanoa, mitä kapteeni Kornman ajatteli, kun näki entisen
liittolaisensa tässä tilassa? Mitä tarkoittikaan tuo silmäilys, jolla
murhaaja häntä silmäili. Olipa siinä jotakin, jota taidettiin näin
selittää: "Nyt minä olen kiini. Minulla on edessäni kuoleman tuomio;
luuletko, että minä pidän salassa sinun työsi, sinun, jonka tähden minä
nyt olen tässä tilassa?"
Kapteeni ymmärsi, että hänellä oli syytä pelätä Jolsan Mattia.
Siinä ei paljon puhuttu. Matin ainoa käsi sidottiin ja sitten astuttiin
alas ylisiltä.
Nämä tapaukset, sen mukaan miten hän niitä käsitti ja ymmärsi, kertoi
provasti perheellensä. Ja hän lisäsi:
"Matti tuotiin alas kamariin, missä rikokset olivat tapahtuneet. Siinä
makasi vielä murhattu toverinsa. Matti sai nähdä tekonsa. Minä puhuin
hänelle siinä muutamia sanoja, koettaen että hänen sydämessään löytyisi
vähäistäkään paikkaa, josta Jumalan sana voisi päästä sisälle, mutta
turhaan. Hän vastasi vaan kirouksella".
Ja sitten sanoi provasti Heikille:
"Sinä olit välikappale Luojan kädessä; ilman sinutta olisi murha ja
varkaus onnistunut".
Heikki oli pehmeällä vuoteellaan, missä aamu-yönsä oli levollisesti
nukkunut, virkistynyt. Hänen päänsä oli vielä raskas; hänen koko
ruumiinsa hellä, mutta hän tunsi itsensä kumminkin melkein terveeksi.
Hän hämmästyi suuresti, kun hän kuuli, mitä kaikkea oli Rytilässä
tapahtunut; mutta provastin lause vaikutti häntä, semminkin kun hän
muisti, että hän -- jos Matin kiini-saaminen todellakin oli hänen
ansionsa -- oli kostanut kasvatti-isänsä puolesta. Häntä ihastutti
vielä enemmän uutinen, tahi paremmin sanoaksemme lupaus, minkä provasti
nyt lausui:
"Tästä lähtein, poikani, on pappila sinun kotosi". -- Se ihastutti
häntä, niin että hän unohti kaiken muun. Olla pappilassa, asua täällä
ja palvella kaunista mamsellia, joka häntä oli niin lempeästi hoitanut,
se sai ilon liekin leimuamaan Heikin silmistä, varsinkin kun hän näki
että vanha rouva ja hänen tyttärensä mielihyvällä kuulivat tämän
uutisen. Tämä lupaus vaikutti Heikissä, mitä eivät kaikki maailman
rohdot olisi voineet vaikuttaa. Toista oli palvella pappilassa kuin
Rytilässä, toinen oli provasti isäntänä kuin Rytilän patroni.