Kerran minä kysäisin: "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,

kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että

nyt olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin

hevosta.

Kun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan

palvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme

talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään

vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä. Samassa huomasin

eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello

oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin

naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka

hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman _"surrr --

surrr -- surrr"_. Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui

kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi

maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi

revolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli

pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan

kuin myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: "Poika parka! Sinä kurja raukka!"

Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun

apuasi tässä asiassa."

Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin

vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo,

otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.

Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme

liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,

everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli

hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa

kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina

lopetettuani joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta

hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei

jaksanut kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta

hulluudesta" -- "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen

ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä

asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje

tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli

tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin

silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen

ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan

salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja

liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain

tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme.

Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne

olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä,

kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi:

"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän

nyt pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan

tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan

kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me

laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän

vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä

alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina

silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan

kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen,

kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein

sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli

ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota

odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen

sairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku

valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla

pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita

ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin

koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku -- ja majuuri

sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje

oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme

pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen

tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää

ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli

mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä

leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen

samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja

itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli

melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä

oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,

sormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä

huoneesta -- hiukan ajattelemaan!" Me menimme ulos ja kävelimme

kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes

kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa

tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen,

jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme.

Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme

vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja

heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin

sieltä kaksi suurta kuokkaa -- en huolinut ketään kyläläisistä

auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat.

Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan

väittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme

ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että

luimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn

yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme

haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneeseen -- ja rupesimme

maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: "Me emme voi palata

kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin

kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu

luonnollisimmalta." Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: "Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin

kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: "Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan

puhuttavan kolerasta. Ja meidän _ekka_-rattaat olivat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja

se oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan

majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan

kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs

alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että

eräs _sahib_ oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa

majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita

juttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista --

juttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi

itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori

ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen

sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi

myöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa

vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan.

Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan

kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme

kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle

päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen

aamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme

kuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa

ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen

kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle

kuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin

olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes

viisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan

menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä

ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut

pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli

käyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle

saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin

kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen

sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta

ystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva

meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri

niin kuin hän tarkoitti.

Kertomuksia Intiasta · 第 11 / 11 题