Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,
kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että
nyt olen levoton."
Tuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin
hevosta.
Kun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan
palvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme
talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään
vastausta.
"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä. Samassa huomasin
eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello
oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin
naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka
hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman _"surrr --
surrr -- surrr"_. Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui
kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.
Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi
maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi
revolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli
pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan
kuin myrkytetty rotta!
Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: "Poika parka! Sinä kurja raukka!"
Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun
apuasi tässä asiassa."
Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin
vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo,
otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.
Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme
liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"
Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,
everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli
hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa
kuolleena, kun me saavuimme sinne.
Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina
lopetettuani joka arkin majuurille.
Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta
hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei
jaksanut kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta
hulluudesta" -- "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen
ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä
asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje
tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli
tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin
silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen
ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan
salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja
liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain
tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme.
Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne
olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä,
kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.
Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi:
"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän
nyt pitää tehdä?"
Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan
tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan
kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"
Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me
laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän
vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä
alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina
silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan
kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen,
kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein
sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli
ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota
odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen
sairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku
valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla
pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita
ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin
koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku -- ja majuuri
sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.
Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje
oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme
pojan kellon, medaljongin ja sormukset.
Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen
tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."
Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää
ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli
mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä
leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen
samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja
itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli
melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä
oli vielä jäljellä.
Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,
sormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.
Sitten sanoi majuuri: "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä
huoneesta -- hiukan ajattelemaan!" Me menimme ulos ja kävelimme
kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes
kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa
tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen,
jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme.
Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme
vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja
heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin
sieltä kaksi suurta kuokkaa -- en huolinut ketään kyläläisistä
auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat.
Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan
väittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme
ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että
luimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn
yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme
haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneeseen -- ja rupesimme
maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.
Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: "Me emme voi palata
kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin
kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu
luonnollisimmalta." Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.
Minä sanoin: "Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin
kanttoonaan?"
Majuuri mietti hetkisen: "Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan
puhuttavan kolerasta. Ja meidän _ekka_-rattaat olivat poissa!"
Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja
se oli palannut kotiin.
Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan
majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan
kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs
alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että
eräs _sahib_ oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa
majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita
juttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista --
juttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi
itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori
ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen
sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi
myöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa
vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan.
Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan
kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme
kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle
päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen
aamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme
kuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa
ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen
kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle
kuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin
olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes
viisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan
menehtymäisillämme uupumuksesta.
Kertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä
ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut
pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli
käyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle
saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin
kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen
sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta
ystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva
meille koko elämänsä ajan.
Tavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri
niin kuin hän tarkoitti.