HOFFMANN. Turhuuksia. Se on vaarallista, sillä siinä useinkin voi
nukkua ainiaaksi.
NEITI HOLMSTRÖM. Voi, voi! kun minua peloittaa.
HOFFMANN. Se on suotta. Niin, tuohan se on, tuo takimmainen?
NEITI HOLMSTRÖM. Ei se se ole. Kyllä sitäkin ennen särki, vaan se
paikattiin, -- se plombeerattiin oikein hyväksi, eikä sitä ole enään
sen ko'ommin särkenyt.
HOFFMANN. Vai niin, -- no se on siis tällä toisella puolella.
NEITI HOLMSTRÖM. Ei suinkaan. Siellä on tekohampaat.
HOFFMANN. Tekohampaat. No missä se viisaudenhammas sitten on? Vai onko
se niitä tekohampaita kun särkee.
NEITI HOLMSTRÖM. Suokaa anteeksi, hammastautisen kanssa ei sovi leikkiä
laskea.
HOFFMANN. Selittäkää sitte tarkemmin. Noh, mikä hammas se nyt
temmataan?
NEITI HOLMSTRÖM. Tuo tuossa, tuo, -- -- mutta ettehän te vaan noilla?
-- -- -- Nehän ovat tavalliset hohtimet.
HOFFMANN. No niin. Kyllä näillä hammas lähtee.
NEITI HOLMSTRÖM. Mutta eihän ne sovi suuhunkaan, ja voisittehan niillä
vielä särkeä kalliit tekohampaani.
HOFFMANN. Ottakaa pois tekohampaat siksi aikaa.
NEITI HOLMSTRÖM. En ikänä! En millään ehdolla! Joku vielä näkisi ja
saisi tietää minulla olevan tekohampaat! -- En koskaan!
HOFFMANN. Kärsikää sitte hammastautia!
NEITI HOLMSTRÖM. Niin teenkin. Tuhat kertaa ennemmin kärsin
hammastautia kuin ottaisin tekohampaat suustani. -- Mutta kummallista
-- eihän minulla enään olekaan hammastautia, ei niitä enään kivistä
ensinkään, -- olisikohan ne säikähtäneet noita hohtimia? Kiitos
parannuksesta herra tohtori -- -- mutta älkää vaan sanoko kellekään
että minulla on tekohampaat.
HOFFMANN. Mitäpähän vaaraa tuosta sitte olisi?
NEITI HOLMSTRÖM. Vai mitä vaaraa, -- olenhan minä vielä naimaton.
HOFFMANN. Ja neitenä pysyttekin.
NEITI HOLMSTRÖM. Kuinka niin? Hyi toki ja jos tahdotte, niin en minä
ikänä naimisiin menekään. Näin on tuhat kertaa parempi. Hyvästi!
(pois).
RIKKONEN (tulee ja aivastelee). Tshi! herra tohtori, tshi! Minulla on
hirveä nuha, tshi! -- Minä en voi olla aivastamatta, en minuuttiakaan,
tshi. Mitä pitää minun sille tekemän? tshi! Auttakaa minua! Parantakaa
minut jos vaan suinkin voitte, tshi. Minä luulen että se sai alkunsa
siitä kun kerran kurillani pistin nuuskaa nenääni, tshi! ymmärtäkää
etten ollut koskaan ennen sitä haistanut, tshi! ja tällaista sitä nyt
piisaa illasta aamuun ja aamusta iltaan, ja jos tätä vielä pitkältä
kestää, niin aivastan minä nenän irti päästäni, tshi! se tuntuu kuin se
jo heiluisi, -- ikäänkuin se olisi poissa alkuperäiseltä paikaltansa,
tshi! Voi herran pojat, tämä ei ole hauskaa, tshi!
HOFFMANN. No mikä pani teidät vetämään sitä nuuskaa nenäänne?
RIKKONEN (yhä aivastellen). Niin mikä pani. Siinäpäs se kysymys onkin,
jota en itsekään tiedä, Sen vaan tiedän, että kauheat ovat sen
seuraukset...
HOFFMANN. Joko se on tuota tekoa kauvankin pitänyt? Hiidessä! -- ettekö
nyt voi sitä vähääkään pidättää.
RIKKONEN. En herra tohtori! tshi. Eilen aamulla se alkoi, -- ei tosin
näin taajaan -- mutta yhä se vaan tshi, pahenee. Mitä minun on
tekeminen?
HOFFMANN. Yhä edelleenkin aivastella, siksi kunnes se itsestään
taukoaa. -- Aivasteleminen tulee useinkin jonkun taudin edellä ja -- --
(ovelle kolkutetaan). Odottakaa siellä.
TIKKANEN (ulkoa). Minä en voi kaumemmin odottaa. Heti paikalla herra
tohtori! (tulee sisään).
HOFFMANN. Ohoh! Taitaa olla henki kysymyksessä.
TIKKANEN (taajaan nikottaen). Eipä paljon muutenkaan, hyvää päivää!
Minulla on tämmöinen kauhea tauti, niinkuin itse kuulette. Toissa
iltana jouduin muutamien ystävieni pariin ja taisin luullakseni olla
hieman humalassa silloin, sekä mahdollisesti sitte kylmettyä. Eilen
aamusta asti on tätä nikottamista kestänyt, Se jutkahuttelee niin
pahasti tuolla sydämessä ja kurkussa. Kuulettehan te sen tohtori?
Auttakaa nyt pian minua tästä, sillä jos tätä vielä huomiseen kestää
niin silloin on sydän suussani, minä laudalla ja henkivakuutuyshtiö saa
kärsiä 10,000 markan tappion. Mitä minun on tekeminen?
HOFFMANN. Miksi joitte itsenne humalaan?
TIKKANEN (yhä vaan nikottaen). Enhän minä juonut. -- Ne toiset, nehän
ne joivat mun humalaan, se tahtoo sanoa: juottivat mun humalaan.
HOFFMANN. Teillä itsellänne ei siis ole mitään päättämiskykyä. Teidän
täytyy siis tanssia toisten pillien mukaan?
TIKKANEN. Ei suinkaan herra tohtori, ei, ei. Kyllä se oli minun omasta
vapaasta tahdostani. En minä ollut sidottuna kenenkään talutusnuoraan,
mutta -- --
HOFFMANN. Oletteko voinut nukkua tuon taudin saatuanne.
TIKKANEN. En hetkeäkään, Siinähän sitä juur' ollaan. Tuo alituinen
ruumiin hytkäys ja nykäys, tämä on aivan kauheata. Tohtori! minun pitää
tästä pian päästä.
HOFFMANN. No niin, no, kunpahan nyt tutkitaan. (Rikkoselle). Ettekös
tekään nyt voisi pidättää sitä aivastustanne edes hetkeksikään?
RIKKONEN (yhä vaan aivastellen). Se on mahdotointa.
HOFFMANN. Niin kutsuttu nuhakuume alkaa useinkin nikottamisella.
Nikottaminen, samoin kuin aivasteleminenkin on tavallisesti sen taudin
alkuoireita, ja niistä se voipi koitua aina keuhkokuumeesen asti.
Istukaa nyt, niin minä tutkin tätä nikottamista tarkemmin. (Ovelle
kolkutetaan). Malttakaa nyt siellä! Täällä on jo kaksi sisällä.
SUNDSTRÖM (tulee hirveästi haukotellen). Nyt maltti pois. Tästä on
leikki kaukana veli Hoffmann. Hyvää päivää, -- mutta auta minua
ennenkuin suuni repeää.
HOFFMANN. Ihme ja kumma, tänäänhän on omituisia sairaita.
SUNDSTRÖM. Veli Hoffmann, minä en ole nukkunut kahteen yöhön, enkä
kahteen päivään ja jos tätä alituista haukottelemista vielä kauvemmin
kestää, niin on suuni pian korvieni kanssa yhdessä, Sen lisäksi kalvaa
leini sääriäni ja reumatismi käsivarsiani. Pelasta nyt, veli hyvä,
minua edes tästä haukottelemisesta.
HOFFMANN (Tikkaselle). Ettekös tekään voisi vähän hiljempaa nikottaa.
TIKKANEN, Se on mahdotointa. Yhä se vaan tuntuu yltyvän.
HOFFMANN (Sundströmille). Se on ilkeä tauti tuo haukotteleminen. Eikö
veli voisi nukkua?
SUNDSTRÖM (yhä haukotellen). Mikäs sitten olisikaan -- ja vaikka
parhaalla tahdollani sitä koetankin, niin ei siitä tule sittenkään
mitään tuon alituisen haukottelemisen takia. --
HOFFMANN. Jos minä nyt määräisin jotain nukutus-ainetta, joka samalla
poistaisi tuon haukottelemisen, -- jotain uni-pilleriä.
SUNDSTRÖM. Mutta, niinkuin veli tietää, niin se määräys pitää olla
hyvin laimea, sillä jos univettä eli pilleriä on määrätty liian suuri
portiooni, niin se nukuttaa ikipäiviksi, ja ennemmin minä toki
haukottelisin kun nukkuisin ijäiseen uneen, se tahtoo sanoa -- nyt
vielä, sillä kaikkihan me kuolemme, mutta -- -- --
HOFFMANN. Turha huomautus. Minä määrään vaan hiukan oopiumia
ja -- -- --
SUNDSTRÖM. Oopiumia! Ei, ei, -- se ei käy laatuun. Minä olen siitä
aineesta raittiusmies, -- jotain muuta, veli hyvä, jotain muuta, --
mutta miksi tuo herra tuossa niin aivastelee, ja miksi tuo toinen noin
nikottaa?
HOFFMANN. Omituinen tauti kummallakin. Toinen on sen saanut nuuskasta
ja toinen on ollut humalassa.
TIKKANEN (Sundströmille). Ja miksi te sitä kysytte? Kovinpa tekin
näytte aukovan suutanne.
HOFFMANN. Minä todella ihmettelen, sillä te kaikki olette hyvin
omituisia sairaita.
SUNDSTRÖM. Siltä näyttää. Olemmepa tosiaankin kovan onnen poikia. Mutta
ehkä veli on hyvä ja koettaa parastansa, ainakin mitä minun tautiini
tulee?
RIKKONEN. Tshi! Minä olin täällä ensimmäinen. Kuinka kauvan täytyy mun
aivastella?
TIKKANEN. Ja minä olen nummero kaks'. Kuinka kauvan pitää minun
nikottaa?
SUNDSTRÖM. Mutta hyvät ystävät, minä olen vanhempi, ja niinmuodoin
minulla on etuoikeus. Minun täytyy ensin päästä haukotuksestani.
RIKKONEN. Järjestys! Minä ensin, herra tohtori tshi! tshi! Minä ensin!
TIKKANEN (yhä nikottaen). Älkää unhottako, että minä olen nummero
kaks'.
RIKKONEN. Tshi! Herra tohtori! Mitä minun pitää tekemän aivastukseni
kanssa? tshi!
SUNDSTRÖM. Veli! Mitenkä tulee minun menetellä haukotukseni kanssa?
TIKKANEN. Mitäs minulle sanotaan tästä nikotuksesta?