HOFFMANN. -- -- niin sen sonnin, sen sinä muistat. -- Muistatko missä
herrasväkesi asuu?
KATI VIRTANEN. Kyllä, kun tästä nyt lähdetään, niin ensin käännytään
vasemmalle ja sitte hetken matkaa niin käännytään oikealle ja
sitte -- -- --
HOFFMANN -- -- oikealle ja vasemmalle, eikö niin?
KATI VIRTANEN. Ei maar sentään, ja sitte kun mennään portista sisälle
niin se on vasemmalla, ensimmäinen kuisti oikealle.
HOFFMANN. Ota tästä nyt selvä. Se on vasemmalla, ensimmäinen oikealle
ja oikealle ja vasemmalle ha, ha, ha. Minua säälittää sua ihmisparka.
Et suinkaan sinä tiedä kadun nimestäkään.
KATI VIRTANEN. Kun olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa, -- ja
taitaispa siinä olla oppineillakin tavaamista, sillä ei niistä
"poostavia" eroita, niistä rautalevyistä, jotka sinne seiniin on
liisteröity.
HOFFMANN. Tiedätkö mikä herrasi ammatti on?
KATI VIRTANEN. Sanoinhan sen jo äsken. Hän on virkamies ja hänen
virkansa on olla tynnyriseppänä.
HOFFMANN. Tynnyriseppä ei ole virkamies. Hän on silloin ammattimies!
KATI VIRTANEN. Olkoon mikä tahansa, -- mutta tynnyriseppä hän ainakin
on.
HOFFMANN (miettii). Tynnyriseppä. Kukas täällä onkaan tynnyriseppänä?
-- (huutaa ovesta toiseen huoneesen). Riikka hoi! Mikä kylämme
tynnyrisepän nimi on?
RIIKAN ÄÄNI. Gabrielson.
KATI VIRTANEN. Niin justiin, -- Gabrielsonni, Gabrielsonni, se on
oikein, nyt muistan minäkin. Se on niin vaikea se alkupuoli, mutta sen
loppupuolen minä muistan, niin kauvan kuin minä elän, sillä minua on
sonni kerran puskenut ja siitä muistoksi saan kantaa suurta arpea
tuolla niskassani. Loppua minusta katsoivat, sillä kauvan aikaa makasin
tunnotonna. Sitte seuraavana päivänä sonni teurastettiin. Huomaattehan
että se oli oikea sonni.
HOFFMANN. Jätä jo sonnit, ja sano mikä sitä herrasväkeäsi vaivaa.
Ovatko hekin siinä lentsussa?
KATI VIRTANEN. Ei, ne ovat luntsassa.
HOFFMANN. Se on sama tauti. Toiset sanovat luntsa, toiset lentsa, vaan
oikeammin kutsuttuna on se nuhakuumetta.
KATI VIRTANEN. Ei suinkaan. Sehän on eri tauti. Meidän rouvalla on
useinkin nuhaa, vaikka hän sitä suvaitsee kutsua snuuvaksi.
HOFFMANN. Nuhalla ja nuhakuumeella on suuri eroitua.
KATI VIRTANEN. Tuleekos nenäänkin sitte kuume?
HOFFMANN. Ompas sekin kysymys. Minä luulen että sinun nenässäsi on
kuume...
KATI VIRTANEN. Eipä olekkaan.
HOFFMANN. Miksi sitte kyselet senlaisia tuhmuuksia? Oletko sinä koulua
käynyt? Tuskin. Taidatko edes ruokia valmistaa?
KATI VIRTANEN. Kahvia ainakin osaan keittää.
HOFFMANN. Sen minä uskon, -- mutta käsitöistä et tiedä mitään?
KATI VIRTANEN. Tiedänpä. Antakaapas kätenne niin povaan teille. Minä
olen taitava kädenkatsoja.
HOFFMANN. Mene jo tiehesi täältä.
KATI VIRTANEN. Kiitos käskystänne. Niin, kylläkai te sitte tulette?
HOFFMANN. Sitte kun vastaanotto-tunti on loppunut.
KATI VIRTANEN. Yksi asia vielä, tohtori. Te annoitte kerran
oksennuspulveria minun isälleni juuri silloin kuin hänen olisi pitänyt
kaikista vähimmin sitä saada. Hän tuli heti paljon sairaammaksi ja oli
kovin vihastunut teihin. Minä olen ehkä näyttänyt mielestänne kovin
tuhmalta, mutta päätin jollain tavalla kostaa isäni puolesta. Hyvästi!
(pois).
HOFFMANN (yksin). Häh! -- mitä sinä tyttö letukka, -- vai niin, vai
oksennuspulveria. Maltapas, -- sinulle minä vielä oksennuspulveria
annan! Vai tuli hän sairaammaksi. -- Kyllä se on viimeinen virka tämä
lääkärin toimi, jos missään niin tässä ihmisen kärsivällisyys on
kysymyksessä. Silloin tällöin haetaan sairaan luokse, -- kirjoita
sitte "resefti", mutta mihin? Paperia ei ole. Muste on vanhaa ja
homehtunutta, toisinaan kahviporolla höystettyä, entäs kynä, -- sama
jos kirjoitat tulitikulla, -- ja puolitusinaa likaisia lapsia
ympärilläsi. Toiset pyörtyy verinaarmun nähdessään ja toiset mutisevat,
jos vähän erehtyy ja niin on kissasta karhu valmis. Ei lääkärikään ole
muuta kun ihminen, (kolkutetaan). Tulkaa sisälle!
NEITI HOLMSTRÖM. Herra tohtori, hyvää päivää! Ai ai! Hammastauti, kova
hammastauti.
HOFFMANN. Vai niin, vai niin. Ikävä asia -- -- -- syömähampaitako?
-- -- --