Suvi multa jo loppui, käy huomenna tie
päin arkien askareita.
Kai siksi nyt Pyynylle kutsuttu lie
kesäpäivien kumppaneita:
siell on Viippa ja Vaara ja posteljuuni,
tinakaulaa pöydällä uhkeeta kuusi
ja keskellä pannu on kiiltävän uusi,
se on hohtavan kuuma kuin jouluna uuni.
Juho Pyyny on kievari, krouvari ei,
jos kohta hän ryypyn antaa --
kylän miehille riksistä, hellerei,
koko tuopinkin pöytään kantaa.
Hän on leikkisä, liukas ja laatuisa miesi,
joka kanna ei kaunaa ja vihaa ei tunne,
hymy huulilla aina ja -- meni hän kunne --
tulikuumana piippunsa mustunut liesi.
Pyhävaatteiss' on vierahat. Tarina käy.
Soi ylinnä juunin ääni:
"Mitä ihmettä, miksi ei muijaasi näy?
... Älä piiloita ystävääni!"
Hänpä mielevä, metka on naistemme miesi,
joka aina on siisti, ei kiroa koskaan,
pyhäpäivin käy kirkot, on hihhuli, joskaan
sitä arkena harvoin ja harvat vain tiesi.
Juho Pyyny nyt huutavi: "Ystävät hoi,
on aika jo kastaa kaulaa,
joka tahtovi, täälläpä kyllä hän voi
hyvin hiljaa ja hiukan laulaa!"
Näin on Pyynyssä aljettu ainian kestit;
surujuhla jos lie tahi riemujen päivä,
ilo kaikuvi kunnes on ruskossa häivä.
-- Nyt on Viippa jo ottanut laulajapestit.
Sanat Viipan on laulussa muutamat vaan,
ei kaikkia ukko muista:
"Tätä lauleli vaarini kiskoessaan
pajun kuoria rannan puista..."
Hän on laulaja, laulaja sielultansa;
sävel vaikkapa eksyvi hiukkasen väärään,
toki pääsevi nuottinsa matkan hän määrään.
Hikihelmyet hohtavat otsallansa.
Jo on vuorosi, Vaara! Sä lausuhan nyt,
mitä aattelet, kuuntelemme!
Monet kerrat jo silmäs on säihkyellyt,
sanatulvaasi salpaa emme.
"Sano Suomessa", haastelet, "Kainuun maas
ovat miehiä miehet ja miesten on mieli,
sama heillä on sointuva heimomme kieli,
samat metsissä puut, samat kukkaset haassa..."
Kävi hempeeksi mieli ja hetkisen soi
kuin ilmassa kaiho kumma,
oli juunikin vaiti, ja Viippa kun joi,
tuli silmihin syttyi tumma.
Mutta kohtapa kaikkovi haikeus sieltä,
mihin Pyyny on pyylevät pullonsa tuonut,
soraääntä ei riemuhun tulla hän suonut:
"kuka kyynelin juhlisi!" Pyynyn on kieltä.