II.

Emme vielä kertaakaan ole puhuneet hänen ulkomuodostaan. Hän oli

pitkähkö, vaaleaverinen, aina kylläisen näköinen, kuten kansa

sanoisi, melkeinpä rasvainen. Tukka oli vaalea, ohut. Hän oli noin

kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, ja voisipa melkein sanoa, että

hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit. Hän oli eronnut sotaväestä

everstin arvoisena, mutta jos hän olisi odottanut, kunnes olisi

päässyt kenraaliksi, hänestä olisi varmasti sukeutunut erinomainen

rintamakenraali. Saadaksemme hänen luonnekuvauksensa täydelliseksi

täytyy mainita, että pääsyynä hänen armeijasta eroamiseensa oli

juuri tuo häntä alinomaa vaivaava ajatus siitä perhehäväistyksestä,

joka neljä vuotta sitten oli kohdannut hänen isäänsä klubissa ja

johon Nikolai Stavrogin oli syyllinen. Hänen omatuntonsa sanoi, että

oli kunniatonta kuulua enää sen jälkeen armeijaan, että hän sinne

jäämällä tahrasi rykmenttinsä ja toveriensa maineen, vaikkakaan

heistä kukaan ei edes tietänyt mitään koko tapahtumasta. Totta on,

että hän jo kerran ennenkin oli aikonut ottaa eron, tosin jo kauan

ennen tätä häväistysjuttua ja aivan toisesta syystä, mutta ei ollut

jaksanut tehdä ratkaisuaan ennen kuin nyt. Tuntunee omituiselta,

mutta on kuitenkin sanottava, että tuo mainittu aikaisempi syy

oli ollut helmikuun 19:ntenä julistettu manifesti talonpoikien

vapauttamiseksi. Artemi Pavlovitš, kuvernementtimme rikkaimpia

tilanomistajia, joka ei manifestin vuoksi oikeastaan paljoakaan

menettänyt ja joka sitäpaitsi varsin hyvin ymmärsi tämän toimenpiteen

koko humaanisuuden, vieläpä reformin tuottaman taloudellisen

hyödynkin, otti tästä huolimatta manifestin tultua julkaistuksi sen

ikäänkuin persoonalliseksi loukkauksekseen. Se oli tosin jonkinlaista

itsetiedotonta loukkaantumista, liikaa tunteellisuutta, mutta mitä

vähemmän on tunteestansa tietoinen, sitä voimakkaampihan se on. Muuten,

hän ei isänsä eläessä rohjennut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan, mutta

Pietarissa hän kuitenkin piti huolen siitä, että kaikki huomatuimmat

henkilöt, joiden kanssa hän aina koetti pysyä hyvissä suhteissa, saivat

tietää hänen »ylevät» mielipiteensä. Hän oli itseensäsulkeutuva luonne.

Vielä on mainittava eräs piirre: hän kuului niihin hieman omituisiin

aatelismiehiin, joita tapaa Venäjänmaassamme vielä joskus, vaikka tosin

enää harvoin, aatelismiehiin, jotka pitävät aatelista sukuperäänsä

ja sen puhtautta suuressa, ehkäpä joskus liiankin suuressa arvossa.

Mutta siitä huolimatta hän ei vähääkään rakastanut Venäjän historiaa,

vieläpä piti kaikkea tosi venäläistä pelkästään — sikamaisuutena.

Jo lapsuudessaan, opiskellessaan tuossa ylhäisiä ja rikkaita varten

perustetussa erikoissotakoulussa, jossa hänen oli onni sekä aloittaa

että lopettaa opintonsa, saivat alkunsa nuo runolliset mielipiteet.

Hän haltioitui keskiaikaisista elämäntavoista, ritarilinnoista, häntä

viehätti kaikki tuo, niin sanoaksemme ritarielämän oopperapuoli. Jo

silloin hän melkein itki häpeästä, että Moskovan tsaarien aikoina

venäläinen bojaari saattoi joutua kärsimään joskus jopa ruumiillista

rangaistusta. Tällaisia vertailuja tehdessään hän aivan punastui. Tämä

hieman ahdas, mutta ankarasti velvollisuudentuntoinen mies, joka hoiti

tehtävänsä mallikelpoisesti, oli sielussaan kuitenkin haaveilija.

Väitettiin, että hänellä olisi ollut muka mahdollisuuksia esiintyä

julkisissakin tilaisuuksissa ja että hänellä oli hyvä puhelahja, mutta

siitä huolimatta hän oli kaikkina kolmenakymmenenä ikävuotenansa

ollut vaiti. Vieläpä siinä hienossa pietarilaisessa seurapiirissäkin,

jossa hän pysytteli aina viime aikoihin, hän aina käyttäytyi ylpeän

pidättyvästi. Tavatessaan Pietarissa äsken ulkomailta palanneen Nikolai

Vsevolodovitšin hän oli vähällä kadottaa järkensä. Seisoessaan nyt

kaksintaisteluasennossa hän oli hyvin kiihoittunut. Yhä hänestä tuntui,

että kaikki voisi vielä äkkiä raueta tyhjiin, pieninkin viivytys sai

hänet värisemään. Hänen kasvonsa vääntyivät sairaalloisesti, kun

Kirillov antamatta vielä merkkiä virkkoi tosin vain muodon vuoksi,

kuten hänen sanansa kuuluivat:

— Tämä on tosin vain muodon vuoksi, mutta nyt, kun pistolit on jo

ojennettu ja kun odotetaan vain merkkiä, kysyn viimeisen kerran, ettekö

halua sopia? Sekundantin velvollisuus.

Ei käynyt paremmin, kuin että Mavriki Nikolajevitškin, joka tähän asti

oli vaiennut, mutta jota jo eilisestä alkaen oli vaivannut hänen oma

myöntyväisyytensä ja leväperäisyytensä, tarttui kiihkeästi Kirillovin

ajatukseen ja katsoi myös velvollisuudekseen sanoa:

— Yhdyn täydellisesti Kirillovin sanoihin... tuo käsitys, että ei ole

muka soveliasta enää sopia taisteluasennossa, on pelkkää ennakkoluuloa,

joka soveltuu ehkä ranskalaisille... Enkä edes ymmärrä, että tässä

olisi kysymyksessäkään loukkaus, kuten tietenkin suvaitsette, olen vain

jo kauan tahtonut sanoa... sillä onhan anteeksipyynnöt esitetty, eikö

niin?

Hän kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. Harvoin hänelle tarjoutui

tilaisuutta puhua näin paljon ja näin innostuneesti.

— Toistan ehdotukseni! Suostun esittämään kaikki mahdolliset

anteeksipyynnöt, — kiiruhti Nikolai Vsevolodovitš vakuuttamaan.

— Voisiko se olla mahdollista? — Gaganov huudahti raivoissaan kääntyen

Mavriki Nikolajevitšin puoleen ja polkaisten hurjasti jalallaan. —

Selvittäkää, Mavriki Nikolajevitš, tuolle herralle, — hän osoitti

pistoillaan Stavroginia, —jos te kerran olette sekundanttini ettekä

vihamieheni, että tuonkaltaiset myönnytykset ovat vain lisäloukkauksia!

Hän ei pidä minua edes sen arvoisena, että sanoistani kannattaisi

loukkaantua!... Hän ei näe mitään loukkaavaa siinä, että sopisimme

nyt! Kuka minä oikeastaan olen teidän mielestänne... ja tekö olette

sekundanttini! Teillä on kykyä vain saada minut suunniltani, niin että

ammun harhaan. — Hän polkaisi taas jalallaan, sylkeä purskahti hänen

huuliltaan.

— Neuvottelut lopetetaan. Pyydän, kuunnelkaa, kun annan merkin, — huusi

Kirillov, minkä jaksoi. — Yks', kaks', kolme!

Tuskin sana kolme oli kajahtanut, kun vastustajat tähtäsivät toisiansa

kohti. Gaganov kohotti samassa pistolinsa ja laukaisi jo kuudennella

tai ehkä jo viidennellä askelella. Silmänräpäyksen jälkeen hän

pysähtyi, ja saatuaan varmuuden siitä, että ei ollut osunut, astui

rajaviivalle takaisin. Samoin teki Nikolai Vsevolodovitš, kohotti

pistolinsa, mutta melkeinpä tahallisesti liian korkealle, ja laukaisi

oikeastaan vähääkään tähtäämättä. Sen jälkeen hän otti esille

nenäliinansa ja kääri siihen oikean kätensä pikkusormen. Silloin vasta

kävi selville, että Artemi Pavlovitšin kuula oli sentään sattunut,

mutta liukunut ainoastaan sormen lihaa pitkin luuta vioittamatta, niin

että syntyi vain vähäpätöinen verinaarmu. Kirillov ilmoitti samalla,

että jos vastustajat eivät ole kaksintaisteluun tyytyväisiä, sitä

jatketaan edelleen.

— Onhan selvää, — huudahti Gaganov korahtelevin äänin (hänen kurkkuaan

kuivi) ja kääntyi taas Mavriki Nikolajevitšin puoleen, — että tuo mies

(hän osoitti sormellaan Stavroginia) ampui ilmaan... tahallaan... Se on

uusi loukkaus! Hän tahtoo tehdä kaksintaistelun mahdottomaksi.

— Minulla on oikeus ampua kuten haluan, kunhan vain noudatan kaikkia

tarpeellisia sääntöjä, — julisti Nikolai Vsevolodovitš lujalla äänellä.

— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi

Gaganov.

Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui

Kirillov.

— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta

ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan... Sylkäisen... minä...

— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui

Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska

en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se

ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi

loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta

en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.

— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä,

miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? —

huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.

—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti

Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs

muuten olisi teistä päässyt irti.

— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti

ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, —

jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin

eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua... siihenhän on hyvin

ymmärrettävä... ja selvä syy.

— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! —

huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te

voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua... minun

puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.

— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki

Nikolajevitš Gaganoville.

— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.

Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja

Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin

laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei

olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä

hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt

suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa,

vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella

kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli

enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.

— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on

haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen

kerran... käyköön miten tahansa.

— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.

Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin

vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan

rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen

päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton

tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja

odotti laukausta.

— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi,

— laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja

tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan.

Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen

alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää.

Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.

— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki

Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein

näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa

hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin

ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan

ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin

maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa

jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä

häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki

Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen

kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt

rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti

kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti.

Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset

heti täyteen laukkaan.