Seuraavana päivänä kello kahdelta tapahtui sovittu kaksintaistelu.
Asiain näin pikaiseen kulkuun oli syynä Artemi Pavlovitšin luja päätös
taistella, kävi sitten kuinka tahansa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt
vastustajansa käytöstä ja oli raivostunut. Kokonaisen kuukauden ajan
hän oli rankaisematta häntä loukannut kerta toisensa jälkeen saamatta
hänen kärsivällisyyttään yhtään järkytetyksi. Oli sangen tärkeätä
saada Nikolai Vsevolodovitš haastamaan hänet kaksintaisteluun, sillä
hänellä itselläänhän ei ollut suoranaista syytä niin tehdä. Mitä taas
tuli hänen salaiseen, melkeinpä sairaalloiseen vihaansa, jota hän tunsi
Stavroginia kohtaan ja jonka alkusyynä oli ollut hänen perhettään
neljä vuotta sitten kohdannut kunnianloukkaus, sitä hän jostakin
syystä häpesi ottaa lukuun. Ja olihan sellainen tekosyy todella aivan
mahdoton, etenkin kun Nikolai Vsevolodovitš mitä sovinnollisimmin oli
esittänyt anteeksipyyntönsä, vieläpä kaksi eri kertaa. Hän ei voinut
ajatella muuta, kuin että Stavrogin oli häpeämätön pelkuri. Hän ei
mitenkään käsittänyt, miksi tämä oli antanut Šatovillekin anteeksi
korvapuustin. Viimein, kun hän ei keksinyt neuvoksi muutakaan,
hän lähetti Nikolai Vsevolodovitšille mainitun ennenkuulumattoman
röyhkeän kirjeen, joka lopulta sai Nikolai Vsevolodovitšin esittämään
taisteluhaasteen. Lähetettyään päivää aikaisemmin tämän kirjeen ja
kuumeisesti odotellessaan taisteluhaastetta ottaen huomioon kaikki
mahdollisuudet, milloin toivorikkaana, milloin taas epävarmana, hän
oli kaiken varalta kuitenkin jo samana iltana hankkinut sekundantin,
nimittäin Mavriki Nikolajevitš Drozdovin, ystävänsä ja koulutoverinsa,
jota hän suuresti kunnioitti. Kun siis Kirillov ilmestyi hänen luokseen
aamulla kello yhdeksältä, maaperä oli jo aivan valmiiksi muokattu.
Tuskin Kirillov oli ehtinyt avata suutansakaan esittääkseen Nikolai
Vsevolodovitšin anteeksipyynnöt ja hämmästyttävät sovintoehdot, kun
Gaganov ne muitta mutkitta kiihkeän jyrkästi hylkäsi. Kuullessaan jo
illalla asiain kulusta ja näistä hämmästyttävistä sovintoehdoista
Mavriki Nikolajevitšin suu oli pelkästä ihmetyksestä jäänyt raolleen
ja hän oli jo ollut kehoittamaisillaan Artemi Pavlovitšia suostumaan
sovintoon, mutta kun tämä oli arvannut hänen ajatuksensa, hän oli
alkanut vapista kuin vilutautinen tuolillaan eikä virkkanut mitään.
Jos Mavriki Nikolajevitš ei olisi antanut kunniasanaansa, hän olisi
varmasti viipymättä poistunut, mutta nyt hän kuitenkin jäi voidakseen
edes jotenkin auttaa asiain kulkua. Kirillov esitti haasteen.
Kaikkiin Stavroginin ehtoihin Gaganov suostui sananmukaisesti
väittämättä vähääkään vastaan. Vain yksi lisäys tehtiin, ja se oli jo
todellakin julmaa, — nimittäin: jos ensimmäisten laukausten jälkeen
ei tapahdu mitään erikoista, tehdään uusi yritys, ja jos ratkaisua
ei synny vieläkään, niin yritetään kolmas kerta. Kirillov rypisti
kulmakarvojaan, pyysi luopumaan kolmannesta kerrasta, mutta kun
Gaganov jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, hän suostui lopulta ehdolla,
että kolme kertaa käy vielä päinsä, mutta ei mitenkään neljättä...
siihen suostuttiin. Kello kahdelta päivällä vihamiehet kohtasivat siis
toisensa Brykovissa, s.o. kaupungin lähellä olevassa pienessä lehdossa,
joka toiselta laidaltaan ulottui Skvorešnikiin ja toiselta Špigulinien
tehtaaseen. Eilinen sade oli kokonaan lakannut, mutta kuitenkin ilma
oli vielä kostea ja tuulinen sekä maa märkää. Kylmällä taivaalla, hyvin
matalalla vieri sameita, hajallisia pilviä, puiden latvat suhahtelivat
tuon tuostakin voimakkaasti, ja niiden juuret ratisivat. Aamu oli hyvin
surullinen.
Gaganov ja Mavriki Nikolajevitš saapuivat paikalle hienoissa
ajoneuvoissa kahden hevosen vetäminä. Kuskipukilla istui Artemi
Pavlovitš itse ajaen, ja sitäpaitsi oli mukana vielä ajomies. Melkein
samassa tulivat myös Nikolai Vsevolodovitš ja Kirillov, mutta nämä
olivat ratsain. Heillä oli myös tallirenki muassaan. Kirillov, joka
ei koskaan ollut ennen ratsastanut, istui satulassa suorana ja
pelottomana pistolilaatikko oikeassa kainalossaan, — hän ei uskonut
sitä rengin huostaan, — mutta vasemmassa hänellä oli suitset, ja
tottumattomuudessaan hän kieritti ja nyki niitä niin, että hevonen
pudisteli päätään ja oli tuontuostakin takajaloilleen nousemassa, mikä
ei muuten vähääkään peloittanut ratsastajaa. Epäluuloinen Gaganov, joka
aina nopeasti ja syvästi loukkaantui, piti ratsain saapumista uutena
loukkauksena. Sillä tämähän osoitti selvästi, että hänen vihamiehensä
olivat varmoja menestyksestään, koskapa eivät pitäneet tarpeellisena
tuoda mukaansa ajoneuvoja, joilla haavoittunutta voitaisiin kuljettaa.
Hän astui kiukusta kellertävänä maahan. Hän tunsi itsekin, miten
hänen kätensä vapisivat, vieläpä hän huomauttikin siitä erikoisesti
Mavriki Nikolajevitšille. Nikolai Vsevolodovitšin kumarrukseen hän ei
vastannut, vaan kääntyi häneen selin. Sekundantit löivät arpaa, ja se
lankesi Kirillovin pistolien hyväksi. Välimatka mitattiin, vastustajat
asettuivat paikoilleen, ajoneuvot, hevoset ja palvelusväki saivat
siirtyä noin kolmensadan askelen päähän. Aseet ladattiin ja ojennettiin
vastustajille.
Harmittaa, että on kiiruhdettava eikä ole aikaa tarkempaan kuvaukseen,
mutta en voi kuitenkaan olla mainitsematta muutamia huomioitani.
Mavriki Nikolajevitš oli surullinen ja huolissaan. Sitävastoin
Kirillov oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön. Hän suoritti tosin
aina täsmällisesti pikkuseikkoja myöten kaiken, mikä oli hänen
velvollisuutenaan, vähääkään hätäilemättä, ja näytti siltä, että
hän ei ollut edes utelias näkemään, miten tämä kohtalokas hetki
lopulta ratkeaisi. Nikolai Vsevolodovitš oli tavallista kalpeampi,
hän oli ohuissa pukimissa, yllään hänellä oli kevyt päällystakki ja
valkea pörrökarvainen huopahattu päässä. Hän näytti väsyneeltä, otsa
vetäytyi tuon tuostakin ryppyyn, eikä hän yrittänyt vähääkään peitellä
huonotuulisuuttaan. Mutta Artemi Pavlovitš oli tänä hetkenä kaikkein
ihmeellisin, niin etten voi olla mainitsematta hänestä muutamaa sanaa
aivan erikseen.