Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Stefan Löfving'in
Päiväkirja.
Mukailemalla suomentanut E.
Toinen painos.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874.
Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta.
Seuraavilla lehdillä annetaan uskollinen, vaikka lyhennetty suomennos
Stefan Löfving'in päiväkirjasta, joka vielä säilytetään Porvoon lukion
kirjastossa ja muutoin on kokonaisena julkaistu "Lähteissä Ison-vihan
historiaan".
Mikä mies Löfving oli?
Siihen antaa hänen oma päiväkirjansa parahimman vastauksen. Niinkuin
leimuava virvatuli hän liikkuu edes-takaisin Ison-vihan synkimmässä
pimeässä, ja hänen kertomuksensa kummallisista retkistään on laillansa
valaisevainen; se valaisee ainakin sen verran, että näemme, kuinka
pimeätä pimeys on.
Ja hänen oma luonteensa sitten! -- mikä kummallinen aika, joka tämmöisiä
ihmisiä kasvatti! -- Katsastakaamme hätäisesti niitä oloja, joissa
Löfving oli syntynyt ja kasvanut.
V. 1689 Löfving syntyi Narvassa. Se oli Kaarlo XI:nnen hallitus-aika.
Narva oli silloin Inkerinmaan kenraalikuvernöörin asema, ja Inkerinmaa
oli ikäänkuin Suomenmaan etehinen, ei varsinaisesti Suomeen kuuluvana,
mutta Suomalaisella väestöllä asutettu ja aiottu meidän maan
ulkovarustukseksi Venäläisiä vastaan. Melkein sama virka Suomen suhteen
oli Käkisalmen läänillä, joka kuului Inkerinmaan kenraalikuvernörin
alle.
V. 1698 Löfving'in isä, joka oli konstaapeli tykkiväessä, muutettiin
Käkisalmen linnaan, ja poika seurasi ja tuli niinmuodoin nykyisen
Suomenmaan alaan. Suuret nälkävuodet olivat äskettäin maassamme
surmanneet seitsemännen osan asukkaista. Kaarlo XI oli kuollut. Nuori
lapsimainen Kaarlo XII oli noussut hallitus-istuimelle, ja kaikki
Ruotsin vallan naapurit alkoivat neuvoja laskea, mitenkä voisivat
riistää itsellensä kappaleita nuoren hallitsijan kuninkaallisesta
viitasta. Tsaari Venäjällä tahtoi Inkerinmaan, varsinkin Nevajoen
rämeet, ja niin paljon Suomenniemestä kuin sodan onnetar saattaisi
hänelle suoda. Puolan kuningas kosi Liivin tasangoita ja Väinäjoen
viljavia rantoja. Tanska pyysi takaisin mitä sillä ennen oli
Etelä-Ruotsissa ollut. Näin koitti pohjoisille maille 17:s sataluku
verisellä aamuruskolla.
Jo Helmikuussa 1699 tuli Suomeen sana, että Puolan kuningas oli karannut
Riikaa vastaan. Suomen ruotuväki pantiin heti jalkeille; vuoden-aian
vuoksi täytyi kulkea kiertämällä Inkerinmaan kautta. Mutta Suomenlahden
perukka oli vahvassa jäässä, niin että voitiin oikaista Viipurin
seuduilta Harjavaltaan ja Kolkanpäähän. Eipä aikaakaan, niin oli jo
miekanmelske alkanut. Jungfernhof'in luona Suomen poiat virittivät
"Hakkapäälliläis"-muistot Saksilaisten vastustajainsa mielessä.
Vaan nyt oli tsaarikin pannut laumansa liikkeelle, Inkerin asukkaat
pakenivat tulen ja miekan alta Viipuriin päin. Tsaarin armeija asettui
Narvan piirittämään. Silloin tuli nuori Kaarlo kuningas Viroon.
Suomalaiset joukot kokoontuivat hänen ympärillensä, ja Narvan tappelu
hetkeksi pelasti Narvan, Viron ja Inkerinmaan.
Mutta pian nuoren sankarin maineen-himo vietteli hänen pois näiltä
mailta. Tsaari tointui. V. 1703 koko Inkerinmaa joutui Venäläisten
haltuun. Pietarin kaupunki alkoi kohota Nevajoen vetelässä suussa.
Silloin Suomenmaa oli kadottanut ulkovarustuksensa. Inkeri ei enää ollut
Suomalainen, ja tuhansia sen asukkaista siirtyi hävitetyiltä
syntymäsijoiltansa, vieraan vallan alta, tullen köyhinä kodittomina
pakolaisina Suomalaiseen emämaahansa. Mutta Suomenmaa itse jo taisteli
henkensä edestä, sill'aikaa kuin sen oma säännöllinen sotaväki vuodatti
verensä Liivin ja Kuurin tantereilla, Puolan tasangoilla, vihdoin
Liesnan ja Pultavan verisillä kentillä. Ihmekö siis, että Suomi ei
jaksanut ajanpitkään puolustaa itseänsä Venäjän ylivoimaa vastaan.
Viipuri lankesi v. 1710; Käkisalmi meni kaupanpäälliseksi. Kolme vuotta
myöhemmin tuli muun Suomen vuoro. -- Tämä oli "Iso-viha".
Tässä maamme kuoleman-taistelussa nuo kodittomat pakolaiset, joiden
lukumäärä karttui joka askeleelta, jota vihollisen valta eteni,
täyttivät omituisen viran. Sota oli heiltä kaikki ryöstänyt; heidänpä
siis täytyi sodasta elatustansa etsiä. Vihollinen oli heiltä kodin ja
tavaran vienyt; kosto viholliselle oli siis heidän oikeutensa. Isänmaa
oli henkensä heitossa; niitäpä enää heidän oma henkensä maksoi. Näin
syntyivät Suomalaiset "Sissit", nuo urhoolliset ja sukkelat, useinkin
kostossansa julmat retkeilijät, jotka eivät antaneet tsaarin
rauhallisesti levähtää pääkaupunkinsakaan lähistöllä.
Ensimäiset Sissit olivat Inkerin talonpoikia; heidän päällikkönsä oli
Kivekäs, ja tämän nimestä heitä yleisesti kutsuttiin Kivekkäiksi.
Inkerinmaalla, entisillä kotisijoillansa, he tunsivat joka polun, joka
pensaan, ja siellä he hiipivät alinomaa vihollisten kesken, vieden
ryöstö-saalista ryöstäjiltänsä. Sitten heihin liittyi onnen-orpoja
muilta aloilta ja muista säädyistä; suuria komppanioja syntyi. Kivekkään
seuraajana oli majori Luukkoinen. Kapteinit Tillainen, Torakka ja
olletikkin Longström saavuttivat samaten suuren maineen.
Viimeksimainittu oli talonpoika Savosta, ja hän lopetti vihdoin elämänsä
retket Throndhiem'in seuduilla, missä Norjalainen karhun-ampuja hänen
kaatoi luodillansa. Monen muun teot ja vaiheet ovat unohduksen virtaan
uponneet.
Näitä Suomalaisia Sissejä oli Stefan Löfving yksi, vaikka hän ei ole
aivan yht'aikainen varsinaisten Kivekkäiden kanssa; sillä hänen retkensä
oikeastaan alkavat vasta silloin, kun Luukkoinen, Tillainen ja niiden
vahvat retkikunnat jo ovat hävinneet. Löfving enimmältään liikkuu
yksinään vakojana ja seikkailijana. Vaan hänen tekonsa ovat yhtä rohkeat
ja kummalliset kuin Kivekkäiden. Kertokoon hän nyt itse, mitä hän
Ison-vihan hirmu-aikana milloin niilläkin tavalla toimitti ja puuhasi.
Stefan Löfving'in Päiväkirja.
Kun isä vainajani, konstaapeli Mårten Löfving, vuonna 1698 komennettiin
Käkisalmen linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani mainittuun kaupunkiin.
V. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen
kauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin minä
vuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä kiiltelivät
silmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa harjoittamaan.
Kun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni, käytin
tilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon kuluessa sai
virua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. -- Tästä
teosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut hyvin
tarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.
Joulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi
arendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli
ylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen
partiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain
kuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja muu
omaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni kelpasivat
venäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja sillä
lailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin,
niin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta
tulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua
taas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun
marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin
minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä;
minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella
vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman
tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen
taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin kohtasin
kaksi kasakkaa, jotka kysyivät: "Kuda tij jedos?" (minne matka). -- Minä
vastasin: "Domoi" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne päästivät minut
kotia. -- Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään tiehensä, mutta toinen
aikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään hänen hevostansa kiinni;
mutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita y. m. satulan takana ja
hän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi, niin minä sain häntä
niskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla miekallansa. Häneltä minä
sain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa, joukko hopea-sormuksia ja
viherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin metsään ja sitten takaisin
edellä mainittuun kartanoon.
Ensi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän
puolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria
eversti Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen
kanssa, joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.
Vähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa Nurmekseen
tiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan päin; mutta
matkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin taas, ja
juostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin vihdoin
talonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin metsään,
autoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi missä
olin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja ja
renkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen, ja
matkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me venäläisiä
rosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710, poltimme heidän
makasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani ammuin 3 miestä, ja
pistämällä minä tappoin 10, jotka olivat pakenemassa. Sitten läksin
Kajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa virastani, pantiin arestiin
toisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä 120 taaleria kopekoissa
patronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in kanssa Uudelle-maalle
sekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin eroa, sillä isäntäni
ei tahtonut laskea minua.
V. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen,
majuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja
komensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille, ensin
majuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin
tienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun
viimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta,
joista yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu
vakoomiselle 3--4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista
rykmentin-päiväkirjoista kyllä saa nähdä.
V. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta
keväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin
seudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik
Sahlman'in kanssa. -- Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta,
Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan
kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei
kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.
Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713
polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä ollessani,
ampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa, mutta
minuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta ympärilläni. Nyt
näin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten minuun; hänen kuulansa
vei vasemman korvani, mutta mies kaatui samalla, saatuansa minulta
kuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi kuitenkin. Palatessani
tapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli korvani kadottamista,
sanoen: "Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä, joka on korvansa
menettänyt!" "Korvan olen kyllä kadottanut", vastasin minä, "mutta
vasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä henkensäkin". Tuon
sanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä vielä oli jäänyt
riippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden upseerien kanssa
eversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon, missä eversti heitä
kestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in sijassa ollut
etu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin, tuli myös
luutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä poltetun
sillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle,
nähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä
Papinmäeltä majurin vatsan ala-puoleen, niin että hän lankesi
polvilleen; 2 sotilasta kaatui myöskin. Majurin viimeiset sanat olivat:
"ach mein herr Pastor, mein herr Pastor!" eli "oi herra pastori, herra
pastori!" Neljä miestä kantoi häntä pois karhun nahassa. Hänen huulensa
liikkuivat kauan aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.
Toisena päivänä me marssimme Porvoosta. Vihollisella oli siis tie
avoinna Helsinkiin ja Turkuun, sillä suomalainen armeija läksi
Pälkäneelle.
Kun olimme Hattulaan päässeet, pyysin minä koroitusta munsteri-kirjurin
toimesta, mutta minulle sanottiin että löytyi parempia miehiä, joita
piti eteenpäin auttaa. -- Minä kysyin, saisinko eroa, niin minä
koettaisin onneani jossakin toisessa rykmentissä, missä ehkä löytyi
minua huonompia miehiä, ja missä kenties voisin paremmin edistyä, vaan
minun käskettiin jäädä rykmenttiin ja komppaniaan odottamaan. Kuitenkin
tein samana päivänä pyynnön kenraali-majurille Fittinghoff'ille, että
hän auttaisi minua Pohjanmaan rykmenttiin. Hän lupasi minulle siinä
vältvääpelin paikan, mutta minun piti itse hankkia eroni, jota eversti
ei antanut. Kolmannen pyyntö-kirjeen kirjoitin minä kenraalimajuri
Armfeltille, joka minulle lupasikin koroitusta, mutta ensin minun täytyi
partioretkelle lähteä. Vänrikki Sahlman'in kanssa läksinkin Hattulan
kirkonkylästä Hämeenlinnaan ja sieltä ympäri maata, sangen vähäksi
hyödyksi valtakunnalle ja kuninkaalle.
Armeijan tappiosta ja hajoamisesta sain minä tiedon, kun vankimme
vietiin pois Hämeenlinnaan vievää tietä myöden. Kohta juoksin sinne
yöllä yksin 3 peninkulman pituisen matkan. Sitten me läksimme kulkemaan
Turkuun, missä löysimme muutamia laivoja ja saaristo-veneitämme, joilla
miehistö vietiin Ahvenanmaalle kapteeni Möller'in kanssa, joka oli
vankeudesta karannut ja myös kuului Turun rykmenttiin. Mutta minä
jätettiin maaherra Stjernstedt'in käskystä vakoomaan venäläisten
liikuntoja ja tointa kapt. Möller'in rengin Juhana Ahockin kanssa. Menin
ensin puustellilleni Sauvossa 3 penink, ja makasin siellä kolme päivää.
Sitten läksin kap. Möller'in puustellille Loimaalle, katsomaan mitä
sieltä olisi saatavana, vaan en löytänytkään muuta kuin joitakuita
lampaita, 2 hevosta vanhoilla satuloilla sekä joukon 8 ja 6 leiv.
painavia kranaateja. Tämän kaiken laahasin minä omalle puustellilleni.
Nyt sain taas käskyn polttaa erästä makasiinia venäläisiltä Huittisissa,
jonka työn otinkin tehdäkseni.
Tultuani Hannukosken kylään tien varrella, poikkesin sinne, saadakseni
tietää oleskeliko vihollinen näillä tienoilla. Muutamat talonpojat,
jotka istuivat tuvassa viina-kupit edessään, käskivät minua istumaan,
tarjoten kupillisen minullekin, mutta minä ilmoitin ett'en sitä
kärsinyt. Talonpojat päättivät minua herraksi; näkyihän tuo liivien
kauluksestakin, jossa oli kultainen nauha reunassa. Yksi heidän
joukostaan sanoi heti: "Tulkaa vetoa lyömään ett'ei ruotsalainen enää
Suomenmaata omista; pannaan 100 riksiä!"
Minä vastasin ett'ei minulla ollut niin paljon rahaa, jonka perästä hän
käski minun lähteä helvettiin, muiden suomalaisten herrain jälkeen,
lisäten: "Kyllä mulla on palo-veroni valmiina".
Minä sanoin että tuo oli kaikki erinomaisen hyvää, jos hän nyt vaan
antaisi minulle vähän ruokaa rahani edestä. Hän sanoi:
"Sinun täytyy maksaa kestikievarin taksan mukaan 10 äyriä hop." -- Ne
minä annoin, ja minulle tuotiin leipää, silakkaa ja lampaanluu, joka oli
vihriäiseksi suolattu.
Vanha ukko tuli täll'aikaa sisään ja istui pöydän päähän. Isäntä meni
ulos ja palasi sirppi kädessä, millä hän aikoi naulita minua seinään.
Minä pistäydyin pöydän-pään alle ja tartuin muskeettiini oikealla
kädellä; silloin ukko sai minua kaulasta kiinni ja tahtoi pidättää
minua, mutta minä löin häntä leu'an alle muskeetilla, vedin hanan ylös,
ajoin talonpojan siten edessäni ulos ja annoin hänelle
kaupan-päälliseksi vähäisen suoneniskun miekallani. Emäntä tuli nyt
avuksi korennolla, aikoen toimittaa verisen lakin päähäni; minä löin
korennon hänen kädestään ja voitelin säilällä hänen perä-peiliänsä,
sillä kun korento putosi maahan hänen kädestänsä, aikoi hän ottaa
sirpin, joka makasi minun jaloissani, vaan minä potkaisin sinne tänne,
niin että talonpoika ja hänen akkansa saivat aika letkäyksiä. Pääsin
vihdoin juoksemaan toverini luokse, joka seisoi hevosten kanssa tiellä,
ja nousin hevosen selkään. Ei leikki kuitenkaan loppunut siihen, sillä
nyt tuli tuo vanha ukko ja sai muskeetista kiinni, juuri kun minä sitä
kohotin. Kun tämä nyt putosi kädestäni, tarttui ukko ainoaan korvaani,
sai minut allensa ja huusi kylän väkeä kokoon; mutta nyt sain minä ukon
alleni ja löin häntä pari kertaa painetilla, käskin toverini ratsastaa
eteenpäin ja juoksin sitten hänen jälkeensä. Sinne jäivät hattu,
hansikkaat, veitsi ja rahat talonpojille.
Huittisiin tultuani annoin talonpoikain hävittää makasiini, koska siinä
ei ollut paljo mitään tavaraa. Palasin sitten takaisin ja otin rahani
sekä yllä-mainitut kalut, jotka olin jälkeeni jättänyt, ja ratsastin sen
perästä Turkuun.
Vähän ajan kuluttua lähetettiin minua taas tiedustelemaan josko ja
kuinka vihollinen lähestyi. Tultuani Loimaan kestikievari- eli
nimismiehentaloon, sanoi nimismies: "Oi jos teitä olisi 5--6 miestä,
niin voisitte saada paljon rahoja!"
"Mistä?" kysyin minä.
"Nyt juuri läksi 6 miestä, vieden koko kuormallisen ruotsalaisia rahoja
täältä ohitse".
"Minne läksivät he?"
"Venäläisten leiriin tietysti, 3 penink, täältä; nyt kuorma ehkä on 1/2
penink, päässä, ei suinkaan etempänä".
"Antakaa heidän mennä ja tuokaa minulle tuopillinen olutta!"
Minä join ja toverini samaten, jonka tehtyä molemmat nousimme hevosten
selkään ja läksimme ajamaan kuorman jälkiä. -- Eräässä kylässä
saavutimmekin venäläiset, ajoimme miehet pakoon ja otimme noin 4,009
karolinia; enempää olisi ollut mahdotoin viedä. Suuri joukko ihmisiä
ajoi meitä takaa. Meidän täytyi jättää hevosemme, ja marssittuamme koko
yön sekä puolen päivää, saimme viimein lukiolaiselta Hammar'ilta 2
hevosta ja pääsimme Paimiolle, jossa talonpojat aikoivat ottaa meitä
kiinni ja viedä meitä venäläisille. Minun rohkeuteni tähden täytyi
heidän kuitenkin päästää meidät Sauvoon ja puustellilleni takaisin.
Vihollinen ilmoitti tämän jälkeen arpa-kapuloilla koko Turun läänissä,
että jos joku majauttaisi tai pitäisi luonansa maan sotaväkeä tai muita
pakenevia säätyläisiä, niin heidän talonsa poltettaisiin ja he
vietäisiin vaimoinen lapsineen Siperiaan. Minä olin matkoilla Karunan
kappelissa tähän aikaan, ja minun täytyi Paimion kautta lähteä Paraisiin
2:den vuorokauden vanhalla jäällä, jolla tiellä minä kadotinkin useita
ploottuja mereen.
Paraisista läksin Korpon pitäjään, Ruhmariin ja Kalaisiin, jossa minä
löysin sotalaivaston laivurin, jolla oli saaristo-vene. Tätä miestä minä
kestitsin koko yön, jotta hän veisi minun myötänsä Ahvenanmaalle, mutta
hän hiipi kuitenkin salaa tiehensä, ja minun täytyi väkivallalla ottaa
luotsit, jotka minun veisivät Signelskär'ille.
Korpun rannalla oli silloin paroni Stjernstedt'in muonalaiva jäätynyt
kiinni. Tämän minä miesteni avulla ensin vedin veteen; hankin sitten
purjeita siihen ja läksin Kökar'iin, koska oli hyvä tuuli sinne.
Mainittuun paikkaan jätin laivan talveksi ja jatkoin matkaani Föglön
taloupoikais-veneellä. Kapteeni Möller'in seurassa, joka asui
Stentorp'in kartanossa, läksin sitten maaherralle ilmoittamaan että
24,000 vihollista oleskeli Turussa. Tätä tehtyäni pyysin virka-vapautta
Tukholmaan lähteäkseni, jonka myöskin sain.
Juhana Ahock'in kanssa läksin siis Ekkeröön postiveneille ja kohtasin
matkalla eversti Grundell'in, joka minua tutkiskeli ja vei minut
mukaansa maaherran luo, jonka asunto oli Hagassa. Maaherra ja eversti
seurasivat minua sitten Kumlingen nimismiehen kartanoon. Siellä minun
täytyi olla Tammik. 12 päivään asti v. 1714, vaikka jo 14 p. Jouluk.
olin pois komennettu; mutta huonon kelin tähden en ennen päässyt
lähtemään. Majoittaja Gustaf Gisselkors'in kanssa läksimme Tammikuulla
Korppoon, jossa myös olimme jumalanpalveluksessa. Mutta tullessamme
kirkosta ulos, talonpojat eivät olleet sen jumalisemmalla mielellä kuin
että haukkuivat meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, ärsyttäen koko
seurakuntaa vihaan meitä kohtaan, niin että meidän oli pakko turvautua
kranaateihin. Heitimme sentähden yhden kranaatin maahan. Kun tämä
räjähti, juoksivat talonpojat toinen sinne toinen tänne.
Illalla läksimme papin hevosella erääsen talonpojan taloon, ja pyysimme
siellä yösijaa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä, saisiko hän itsekään
olla rauhassa. Minä ajoin ulos talonpojan, hänen vaimonsa ja lapsensa,
paljain jaloin. Kiertelin sitten yöllä puolen pitäjää, ja palasin
vihdoin taas Houtskär'in pappilaan. Sieltä lähetin sitten arpa-kapuloita
useille haaroille, kutsuen kaikki kokoon. Kokoontuneina sain kuulla,
että heillä oli 363 ploottua palo-veroa ko'ossa, mitkä rahat aikoivat
viedä viholliselle Turussa. Minä selitin heille kuinka viekas
vihollisten menetystapa oli; että he ensin koettivat saada kansaa
tottelemaan ja sitten tulisivat heiltä yhä suurempia veroja kiskomaan.
Minä muistutin myös heidän velvollisuuksistaan entistä kuninkaansa
kohtaan, lisäten varoitukseksi, että, jos vihollisen suosio olikin makea
kuin viini, niin se myös oli yhtä petollinen kuin viini, joka pian vie
sekä pään että jalkain voiman. Itse minä tarjousin kirjoittamaan
ruhtinas Galitzin'ille heidän puolestaan, että hän lähettäisi miehiä
tuomaan ennenmainitut rahat, sillä Ahvenanmaalta ruotsalaiset
partioretkeilijät muka alinomaa heitä vaivasivat, eikä he sentähden
uskaltaneet mitään rahoja pois viedä. Minä lupasin myöskin kukistaa
lähettiläät ja antaa pitäjälle puolen summan takaisin, mutta toinen
puoli jäisi minulle ja minun miehilleni. Ensin olivat he myöntyväiset
tähän tuumaan, mutta toisena päivänä tulivat he ottamaan rahansa
takaisin ja käskivät meitä lähtemään tiehemme, jos emme tahtoisi joutua
venäläisten käsihin; sanoipa vielä eräs Jaakko Erson: "Meidän kylän
miehet yksin voittavat 50 ruotsalaista sotilasta, ja sinä kehtaat tulla
muutamilla miehillä". -- Niin pian kun hän oli sanonut nuo sanat,
viritin minä hanan, käskin hänen kohta langeta polvilleen ja lukea "Isä
meidän", -- sillä hänen täytyi silmänräpäyksen perästä kuolla. Mutta kun
hän luki mainitun rukouksen, laskin minä hanan jälleen, löin häntä
ainoastaan pari kertaa muskeetilla ja sanoin: "Sinä lurjus! Kuinka
rohkenet sellaisia sanoja lausua? Miksi et venäläistä lyö!" Tämän
perästä vein rahat kirkkoon, ja koko pitäjä lupasi uskollisuutta, mutta
minä en saisi mitään venäläistä lyödä heidän pitäjässään. He lupasivat
myös varoittaa minua, jos venäläinen ja minä sattuisimme yht'aikaa
pitäjään tulemaan.
Tuo sopimus ei ollut sen luotettavampaa laatua kuin että, Nauvoon
tultuani, kyytipoika varoittaen kertoi minulle, että joukko miehiä
Kivimaalla oli minua vastaan-ottamassa, viedäksensä minun vangittuna
venäläisille. Kun siis tulin kartanoon, huusin minä heille, että he nyt
valmistaisivat itseänsä taisteluun, mutta silloin pötkivät miehet
tiehensä, mikä minnekin. Astuttuani sisään, sanoin minä isännälle, että
jos he uskaltaisivat vähänkin vastustella tai kiusata minua, niin minä
olisin se mies, joka heidän tietämättänsä jonakuna yönä polttaisin
heidän talonsa ihmisineen päivineen, koska olivat esteeksi minulle,
jonka piti hankkia tietoja esivallalle Ruotsissa. Tämän uhkauksen
kuultuansa ei kukaan enää rohjennut vastustaa minua, vaan minä kirjoitin
Ahvenanmaalle vihollisen voimasta ja toimista, oltuani venäläisten
parissa Turussa ja ympärillä olevissa pitäjissä. Ahvenanmaalle läksin
itsekin, vaan eversti Jaakko Böckler komensi minua kohta taas ulos
ennenmainitun Ahock'in kanssa joka usein oli minun armeijani. Minä
oleskelin sitten suomalaisessa saaristossa, pitäen kirjevaihtoa everstin
kanssa. Koko talven ajalla annettiin meille molemmille ruo'aksi ja
palkaksi ainoastaan 30 karolinia.
Kevätpuolella tapahtui että minä läksin Taivassalon kappeliin ja tulin
sunnuntai-aamuna erääsen kylään, kun ihmiset menivät kirkkoon. Silloin
tuli sanoma Kolkan kylästä, että venäläiset -- 1 vänrikki ja 12
sotilasta -- siellä menettelivät pahasti. Minä ai'oin kohta lähteä
Ahock'in kanssa sinne, kun näimme heidän tulevan kappeliin. Minä ja
toverini tappoimme kohta 4 miestä sekä vänrikin. Ahock pakeni, mutta
yksin ajoin jälelle jääneet pakosalle sekä sain 5 hevosta ja 8
kuormallista tavaraa, sillä minä ajoin heitä takaa siksi että heidän
täytyi jättää re'et ja pelastaa itsensä hevosten avulla. Kappalaiselle
Montin'ille annoin minä 2 hevosta, joidenka avulla hän pääsi pakoon
Ahvenanmaalle. Mutta nyt vihollisia yhä enentyi, niin että minun täytyi
korjata itseni Kumlingen pitäjään. Yöllä matkustaissani näin minä
taivaan kannella suuren, loistavan tähden, jonka muoto oli niinkuin
kaksinkertainen C. Tästä minä ennustin, että minä kerran saisin kunnian
suullisesti puhutella Kuninkaallista Majesteettia, joka tähä aikaan
vielä oleskeli Bender'issä Turkinmaalla.
Minua käytettiin yhä vielä vakoojana, ja hyvin usein satuin minä yhten
vihollisten kanssa Åfvassa ja Brändön kappelissa. Kerran kuin istuin
kirjoittamassa eversti Böckler'ille, tuli paikalle vihollisia, kasakoita
ja 150 rakuunaa, ja minun täytyi jättää läkki-astia sekä päällys-takkini
ja juosta vartioroviolle. Talonpojat, jotka siellä vartioitsivat,
tekivät lusikoita, kauhoja ja sankoja. Minä sytytin rovion tuleen, mutta
viholliset sammuttivat sen taas. Minä pistin yhden kasakan kuoliaaksi ja
sain juosta 3 peninkulman pituisen matkan. Muutamia päiviä sen jälkeen
kohtasin taas 350 venäläistä matkalla Ahvenanmaalle. Minä käännyin
takaisin ja kirjoitin Kumlingesta everstille, joka majaili Vargatassa
sotilasten sekä talonpoikain kanssa. Päivää myöhemmin täytyi minun
lähteä vältvääpeli Mathias Gök'in ja etuvartian kanssa Ahvenanmaalle.
Kohta haettiin hevonen ympäri maata, ja minä komennettiin Kumlingeen,
missä viholliset olivat. Minä ratsastin Dehletin yli ja pitkin Kumlingen
rantaa, kuitenkin 1/4 peninkulmaa maalta, sillä venäläinen vartia-joukko
seisoi aivan meren rannalla. Illalla myöhään tulin erääsen kylään, jätin
hevosen metsään ja menin ensin hiljaa katsomaan olisiko vihollinen
siellä, mutta en löytänyt ketäkään. Nyt toin hevoseni ja panin sen
talliin; itse menin tupaan makaamaan. Siellä nukuin muutamia tuntia, ja
kun aamulla ai'oin mennä ulos, huomasin vasta 2 ruumista, joidenka
kanssa olin maannut ja jotka osoittivat vihollisen jälkiä. Läksin nyt
taas Kumlingeen päin, sidoin hevoseni pehkoon ja käänsin turkkini nurin,
karvat ulospäin, ja näin konttasin sitten 1/4 peninkulman. Kun minä
tällä tavoin lähestyin vartiamiestä, kohtasin vanhan akan, joka samalla
tavalla konttasi kirstullensa, jonka oli pensaasen kätkenyt, mutta jonka
venäläiset jo olivat tyhjentäneet. Hän kertoi että venäläiset olivat
valmiit palaamaan Turkuun. Minä konttasin kuitenkin kylän ohitse eräälle
vuorelle, nähdäkseni heidän pois-marssimistaan, ja menin sitten
kaivamaan tunkiosta 1/2 tuopin tina-pullon, jonka olin sinne kätkenyt.
Samaan tunkioon oli muuan talonpoika kätkenyt 50 ploottua, mutta niitä
olivat venäläiset myös kaivaneet sieltä. Minä ratsastin tämän perästä
eversti Böckler'in luo, joka oli Kastelholmaan pakenemassa, mutta
matkalla oli pysähtynyt. Vaivastani sain häneltä pikku-lahjan ja olin
sitte rauhassa Huhtikuuhun asti v. 1714.
V. 1714 komennettiin minua vänrikki Sahlman'in kanssa Suomeen. Mutta
Kemiöstä päästyäni sairastuin vilutautiin ja jäin makaamaan Toukokuun
keskipaikkihin asti; Juhana Ahock oli minun sairas-vartiani. Kun vähän
olin parantunut, annoin viedä itseni veneellä Tenholaan ja Kosken
ruukille; sain siellä toveriksi erään kersantin Turun rykmentistä, jonka
seurassa kuljin Perniön pitäjään. Siellä tapasimme 3 venäläistä rakunaa,
joista löimme yhden ja saimme kukin 50 taaleria kopekoissa. Menimme sen
jälkeen Tikkalaan takaisin, ja siellä makasin minä kipeänä. Tähän aikaan
tuli Ahock takaisin, jonka olin lähettänyt Sahlman'in luo, ilmoittamaan
ensimäisestä sairaudestani. Me läksimme nyt menemään Turkuun. Molemmat
olimme me kätkeneet tuli-pallon housuihimme säärien väliin. Minä olin
olevinani aivan sokea, ja toverillani todellakaan ei ollut kuin yksi
silmä, ja kyttyräselkäinen oli hän myös. Hän talutti minua 2 päivää,
keppi kädessä. Kolmantena päivänä sain sytyttää yhden tuli-pallon, sillä
seurauksella, että poltin 3 rakennusta, jotka olivat täynnä
matto-jauhoja. Sitten palasimme Perniöön, ja Toukok. loppuun asti
kuljeskelin sitten vänrikki Sahlman'in kanssa. Silloin yhtyivät meihin
kersantti Holmgren Turun rykmentistä ja G. Gisselkors Pohjanmaan
jalkaväestä; me kokosimme mitä maassa vielä löytyi sotaväkeä ja teimme
partioretkiä niiden turmioksi, jotka maassa ryöstivät.
Näin löimme Tammelan pitäjässä 2 rakuunaa Kesäk. alussa; toisella oli
posti, jonka hän aikoi viedä luutnantti Bruselle. -- Saman kuun
loppupuolella menimme yhden luutnantin ja 58 miehen kimppuun, jotka
olivat erään välskärin ja hänen kirstunsa saattojoukkona. Nämät tulivat
Hämeenlinnasta kun me karkasimme heihin ennenmainitussa pitäjässä. Mutta
siinä paikassa oli iso aukio ja venäläiset ampuivat 3 laukausta meitä
kohden, josta, Jumalalle kiitos, ei kuitenkaan mitään vahinkoa tullut.
Välskäri ja 8 miestä pääsi pakoon. Luutnantti ja ala-upseeri jäivät 50
sotilan kanssa kentälle. Kappalainen Oxenius Tammelan pitäjässä kysyi
olinko kadottanut monta miestä, mutta minä vastasin: ei ainoatakaan.
Pappi sanoi tahtovansa, kenenkään huomaamatta, saarnastuolissa kiittää
Jumalaa, joka näin harvain miesten kautta oli niin suuren voiton
antanut. -- Me saimme sota-arkun sekä kaikkien päällys-takit, tavarat ja
hevoset.
Sen perästä läksin minä joukkoni kanssa Tenholaan, ja 10 p. Heinäkuuta
tulin minä amiraali Wattrangen'in luo, joka oleskeli Hankoniemellä.
Mainitun kuun loppuun asti kuljeksin minä tiedustelemassa ja vankia
ottamassa, jonka perästä lähettivät minun Turkuun. Kävin myöskin Gustaf
Wittfot'in kellarissa, hakkasin siellä rikki 60 tynnyriä, joissa oli
hyvää viiniä, jonka annoin vuotaa kellariin. Nämät tynnyrit olivat
tsaaria varten ja odottivat hänen tuloansa. Vaikka linna oli vihollisten
vallassa ja kaupungissa oli 2,000 kasakkaa, kävin minä yöllä sekä sisään
että ulos, sytytin kädessä ja kranaatit paljaina. Sieltä läksin
Naantaliin, otin veneen ja läksin Rymättylään, Nauvoon ja Kemiöön ja
taas, yhä veneellä, Hankoniemelle. Saatuani tiedon että laivasto oli
lähtenyt pois, käännyin ja purjehdin Kosken tehtaalle Perniön lahdelle.
Sieltä otin ruukin rauta-proomun ja läksin Vänöhön, minne ennen olin
jättänyt 4 hevosta; ne otin nyt myötäni ja purjehdin proomulla
Ahvenanmeren yli Tukholmaan, ja tulin onnellisesti sinne 10 p. Elok.
21 p. Elok. kenraali Taube komensi minua kahden miehen kanssa
Ahvenanmaalle, ja palatessani sieltä toin minä myötäni 3 vankia. --
Ajoin ahkerasti takaa erästä upseeria, joka ryösti koko Ahvenanmaalla.
Kaikin voimin koetin saada häntä kiinni, ratsastaen sekä salmien että
purojen poikki, ja viimein tapasinkin hänen Sundskär'in kappelissa. Minä
kysyin tahtoisiko hän nyt kortteerin.
Hän vastasi: "Sinä olet yksinäinen mies niinkuin minäkin. Saadaan nähdä
kumpiko ensin armoa pyytää". -- Tämän sanottuaan ratsasti hän minua
vastaan.
Minä tartuin pistoliini ja ammuin häntä vasempaan käteen ja sitten
kylkeen. Mutta nyt minun pistoli-piippuni räjähti rikki; ainoastaan
varsi jäi käteeni. Hevoseni kaatui ja minä hevosen alle. Venäläinen
olisi pistänyt minuun, jos en olisi saanut irti jalkaani, joka oli
hevosen alla. Sitten taistelimme me ankarasti; lopuksi hän väsyi ja
pyysi armoa, antoi minulle suuren vyökukkaron, täynnä kopekoita ja
puolen ruplan kappaleita, vieläpä lisäksi 2 miehen-kaulavaatetta. Minä
talutin häntä erään talonpojan saunaan; ja kuuluu hän siellä kuolleen,
kun minä ratsastin Sund'in pitäjään.
8 p. Syysk. palasin minä vankineni. Kreivi Taubelta sain 60 taaleria
sekä 3 taaleria päivärahaksi, ja Ahock sai 1 1/2 taaleria vaskirahaa.
Syyskuun 16 p. komensi kreivi minua taas 6 miehen kanssa
tiedustus-retkille. Kuljin vakoillen aina Suomeen asti pienellä
veneellä, ja pääsin töin tuskin siltä retkeltä hengellä takaisin
raportin kanssa. Ruotsiin jäin sitten koko talveksi.
H. K. K. Fredrikin käskystä komensi kreivi Taube minun ja Ahock'in meren
toiselle puolelle 10 p. Helmik. 1715. Mutta kun olimme päässeet
Ekkeröhon, sanoivat talonpojat että oli mahdotoin viedä meitä kauemmaksi
kulku-jään vuoksi, jonka tähden jäin sinne muutamaksi päiväksi. Sattuipa
niin, että H. K. K. Fredrik ja kreivi Taube tulivat Grislehamn'iin ja
käskivät talonpoikain viedä meidät meren yli. Sain myös muutamia
dukaatteja H. K. K:lta ja läksin sitten Jumalan nimessä Signelskär'ille.
Siellä olin kaksi päivää kulkujään vuoksi, ja kun meri oli jäätynyt,
läksin Ekkeröhön. Täällä kohtasin talonpoikia ja pappeja, jotka olivat
pakenemassa Ruotsin puolelle. Jäällä otin minä Herran pyhää ehtoollista
Gabriel Grononius'elta ja lähetin passini takaisin inspehtori
Allander'in kanssa, sillä pyynnöllä että hän sen antaisi rakkaalle
äidilleni Tukholmassa. Vaan ei se kuitenkaan perille tullut.
Me marssimme nyt Saltvikin nimismiehen luo ja olimme siellä vähän aikaa,
jonka perästä nimismies kyyditsi meitä Sundskär'ille, koska ai'oin
lähteä Dehletin yli. Mutta talonpojat olivat lähteneet saaristoon
omaisuutensa ja tavaransa kätkemään, jonka tähden meitä pyydettiin
aamuksi viipymään, jolloin lupasivat kyyditä meitä edemmäksi. Jesuksen
nimessä panimme me maata, pidettyäni ilta-rukouksen. Yöllä näin paljon
unta venäläisistä, ja aamupuoleen lu'in minä (unessa) kymmenet käskyt,
uskon-tunnustuksen, Isä-meidän ynnä molemmat sakramentit, ja kun lu'in
viimeiset sanat alttarin sakramentista, seisoi harmaa-päinen mies
vuoteeni vieressä ja kysyi, uskoinko minä että kaikki häviäisi ennenkuin
yksi ainoa sana siitä, mitä olin lukenut. -- Minä vastasin: uskon. Taas
kysyi hän samalla tavalla, ja minä vastasin samoin. Sitten löi hän minua
kaksi kertaa olkapäälle, toinen kerta oikein koski, sanoen suomeksi:
nouse ylös. -- Samassa minä heräsin ja näin emännän seisovan laattialla.
Kun talonpoika aamulla oli mennyt ulos, oli ryssä ampunut häntä sääreen
oven ulkopuolella. Mutta keskustellessani harmaapää-mieheni kanssa, en
ollut mitään kuullut, ennenkuin hän sanoi: nouse ylös! -- Samassa
hetkessä seisoi 3 miestä ladatuilla kivääreillä oven edessä. Minä lensin
sukkasillani ylös kuin nuoli, otin pistolini ja karkasin heidän
päällensä. Toverini oli hämmästyksissään, eikä ensiksi hoksannut asian
laitaa ollenkaan. Minä ajoin pois tuvasta ne, jotka oven edessä
seisoivat, kun olivat ampuneet ja tähdänneet minun päähäni, mikä ei
kuitenkaan onnistunut, sillä minä löin kiväärit alta ylöspäin, niin että
kuulat lensivät kattoon; ruutia sain vähän kasvoihini, josta minulla
myös on merkki kuolemaani saakka. Sitten karkoitin koko joukon, 20
miestä, sekä huoneesta että kartanolta. Mutta kun olin 50 askeleen
päässä talosta, tulivat viholliset sinne ja ympäröitsivät sen koko
komppanialla vaan he eivät uskaltaneet astua sisään ennenkuin olivat
repineet maahan koko katon, joka oli lumella peitetty enemmän kuin
kyynärän korkealta. Vielä olivat kaikki ryömineet ikkunain alitse,
luullen minun olevan huoneessa, vaikka vanha akka eräästä nurkasta
huusi: täällä ei ole ketään! Mutta he tietysti eivät ymmärtäneet mitä
hän sanoi.
Me läksimme vielä kappaleen matkaa maata myöden ja sitten merelle, s. o.
jäälle. Kun olimme päässeet vähän matkaa maalta, oli meidän ja manteren
välillä niin paksu sumu, ett'en nähnyt jälkiäni kolme askelta takanani,
ja meidän edessämme oli kirkas päivänpaiste aivan niinkuin selkeänä
kesä-päivänä. -- Boksö'lle tultuamme oli taasen niin selkeä, että näin
jäällä, jota myöden olimme tulleet, 40 kasakkaa. Minä käskin toverini
mennä heitä vastaan, sillä osa heistä oli lähempänä ja muut olivat
jääneet jälkeen, joita heidän tietysti piti odottaman. Sill'aikaa
juoksin minä tupaan, jossa sain leivän ja pikkusen juuston. Siellä oli
suuri joukko pakenevia talonpoikia, joita minä nyt autoin ulos pakoon.
Sitten minä ja toverini läksimme kartanosta, ja viholliset tulivat kohta
sinne, ampuivat ja hakkasivat talonpoikia siellä. Me kätkimme itsemme
saarella siksi että yö oli tullut, ja käännettyä kenkämme edes-takaisin,
kuljimme sitten koko yön, ja tulimme taas eräälle saarelle, jossa teimme
vähäisen valkean. Siellä me söimme mitä minun oli onnistunut tuvasta
saada edellisenä päivänä. -- Aamulla varhain tuli koko joukko
venäläisiä, ja vaikka ilma oli kirkas, tuli samalla tuulen puuska ja
peitti lumella jälkiämme. Venäläiset ratsastivat ympäri saarta; me
seisoimme rannalla suuren, lumella peitetyn kiven vieressä. Kun eivät
viholliset mitään löytäneet, läksivät he tiehensä. Vähän ajan kuluttua
rupesimme kulkemaan Sagöhön päin, mutta aavalla jäällä pyysi toverini
saadaksensa levätä, sillä hän oli hyvin uninen. Minä tein niinkuin hän
pyysi ja istuin hyvän aikaa jäällä, hänen nukkuessaan; vihdoin herätin
minä hänen. Hän pyysi taas että saisi vielä vähän nukkua, sanoen ei
voivansa pitää silmiä auki. Minä annoin hänen nukkua vielä hetken;
sitten herätin hänen ja sanoin että minun oli vilu. Nyt läksimme
kulkemaan. Kun olimme Skagö'n pohjoiselle niemelle päässeet, kohtasi
meitä koko joukko venäläisiä, jotka pitivät ajoa; toverini pistettiin
kuoliaaksi minun vieressäni, ja minä juoksin korkealta vuorelta mereen,
joka oli sulana sen juurella. Venäläiset eivät voineet päästä luokseni
eikä ampua myöskään. Minä istuin vuoren loukossa, riisuin kengät
jaloistani, sillä ne jäätyivät kokonaan, ja hieroin jalkojani pakkasen
tähden. -- Jälkeen puolipäivän tuli toinen partiokunta samaa tietä, jota
mekin olimme kulkeneet. Kun huomasivat minun, astuivat he alas
hevosistaan ja rupesivat ampumaan minuun ikäänkuin maaliin, sillä,
niinkuin jo sanoin, oli meri särkenyt suuren avannon vuoren eteen. Mutta
heidän ampumisensa oli turhaa, sillä kuulat lensivät ensin veteen ja
sitten vuoreen; minä olin Jumalan turvissa enkä pelännyt monta tuhatta
vihollista; päivällä Hänen oikea kätensä minua varjeli; yöllä lepäsin
Hänen siipiensä suojassa.
Yön pimeydessä menin taas sieltä ylös saarelle ja aioin hakea väkeä,
mutta kun kuulin että venäläiset olivat talossa ja myllyssä ryöstämässä,
läksin toiselle saarelle menemään. Matkalla hakkasin minä kiväärillä
läven jäähän, juodakseni siitä, ja samassa seisoi 3 kasakkaa vieressäni.
Nousin ylös ja tähtäsin heihin, ja he ratsastivat takaisin saarelle,
niinkuin piru olisi heitä takaa ajanut. Menin eräälle korkealle
vuorelle, taitoin kuusenoksia alleni sekä ylleni, ja makasin näin puolen
yötä, vaikka oli niin kylmä että ruumis ja sielu vapisivat. Nousin
sitten ja marssin paljain jaloin 2 peninkulmaa; kengät minun täytyi
kantaa kainalossa, sillä ne olivat aivan jäätyneet, eikä minulla ollut
sukkia eikä muitakaan vaatteita vaihettaviksi. Jää, jota myöden kuljin,
oli kulkujäätä; ja kun välistä jalkoihin koski, niin että kaaduin,
saivat pää ja kädet ottaa vastaan. Jokainen askel noilla 2:della
peninkulmalla oli verellä merkitty. Kun päivä koitti, astuin minä maalle
Getan vuorelle, enkä muuta edessäni nähnyt kuin kuolemaa pakkasesta tai
nälästä. Istuessani kivellä, ajattelin vielä: Oi noita hulluja
talonpoikia, jotka eivät ole ymmärtäneet kätkeä itseänsä näin tiheään
metsään ja kaukaiseen paikkaan. Astuin taas muutamia askeleita metsään
päin, ja nyt huomasin sekä suuria että pieniä jälkiä. Niinkuin
lintu-koira juoksin sinne tänne, ja tulin vihdoin virvistä tehdylle
töllille, johonka talonpojat olivat tavaransa vieneet. Mutta vihollinen
oli jo sinne löytänyt. Minä seisoin heinillä, jotka vihollinen oli
töllistä ulos heittänyt; ja kun heittelin heiniä jaloillani, pääsi
näkyviin vanha säkki, ja sen pistin minä alleni. Kun vielä vähän heiniä
kääntelin, löysin leivän ja pienen rasian, joka puoleksi oli voilla
täytetty. Mieleeni muistui Danielin sanat leijonan-luolassa: Herra
ajatteletko vielä minua. Hiiliä löysin myöskin, ja näin sain valkean
ääressä lämmittää kenkiäni. Mutta niin pian kuin ne jalkaan sain, kuulin
vihollisten ääntä. Heitin kohta lunta valkeaan ja astuin takaperin meren
rannalle, että näyttäisi kuin olisin sieltä tullut. Menin ensin erääsen
loukkoon, jonka jää oli luonut vuoren alle, mutta mieleeni heti juolahti
että, jos vihollinen tulisi loukon suulle, olisin minä helposti
vangittu, eikä tämä ensinkään ollut aikomukseni. Astuin siis ulos
jälleen ja laitoin muskettini sekä pistolit reilaan. Kävelin sitten
edestakaisin vuoren alla, sillä vilu vaivasi minua suuresti. Kun riisuin
kengät jaloistani, olivat nämä juuri kuin paleltuneet nauriit, valkoiset
aina polveen asti. Kokoilin kohta lunta ja hieroin jalkoja, siksi että
olin lämmin ja väsynyt. Panin sitten taas rikkinäiset sukat jalkaan,
kävelin ja hieroin uudestaan. Ehtoolla kohtasin talonpojan, jonka
seurassa oli pieni tyttö. Pyysin että hän seuraisi minua, mutta hän
sanoi, ett'ei hän voinut tehdä sitä lapsensa tähden, joka oli aivan
paleltunut, niin että hänen täytyi lähteä kylään, vaikkapa vihollinenkin
olisi siellä. Kun miehestä erosin, löysin vähäisen polun, jonka
venäläiset hiljakkoin olivat tehneet. Vähän aikaa sitä myöden
astuttuani, tulin taas vähäiseen vuoren-loukkoon, johon oli kätketty 2
tynnyriä kuivattua lihaa ja tynnyri kuivaa leipää. Kiittäen Jumalaa,
joka niin ihmeellisesti minua johti, pistin 10 leipää ja pari
liha-kappaletta säkkiini. Nuotta-repaleessa löysin vielä vähän
villojakin, jotka vihollinen oli sinne jättänyt; ne pistin kenkiini, ja
tuntui se sangen hyvältä kipeille jaloilleni. Taas marssin kappaleen
matkaa, ja tein sitten rannalle nuotio-valkean, jonka ääreen jäin 3
päivää lepäämään. Tyhjensin myös kranaattini, heitin ne valkeaan ja
sitten jäälle, joka niiden alla suli niin, että sain vettä janoni
sammuttamiseksi. Koska en enää kuullut vihollisten melua ja jyrinää,
läksin minä Dyngö'lle, minne muutamat ihmiset olivat kotia tulleet. Kun
olin istunut muutamia tuntia lämpimässä, kävivät jalkani niin huonoiksi,
että yksi mies kummallakin puolella talutti minua Finström'iin erään
lesken luo, minne saavuin 3 p. Maaliskuuta.
Siellä minulla oli sama ilo kuin Elialla Zareptan lesken luona. --
Vihollinen oli ryöstänyt yli koko Ahvenanmaan ja leskeltä myöskin, mutta
hänen oli kuitenkin onnistunut kätkeä lumikinoksiin, läävän laattian
alle ja muualle senkaltaisiin paikkoihin tynnyri jauhoja, tynnyrillinen
leipiä, leiviskä voita ja kaksi leiviskää juustoa sekä tynnyri herneitä.
Vihollinen oli vienyt koko karjan, mutta eläimet tulivat vähän ajan
perästä kotia, köydet sarvissa. Syntinen ihminen ei käsitä Jumalan
kaikkivaltiaisuutta ennen kuin itse on hädässä ollut. Mutta silloin
olemme usein valmiit sanomaan David'in kanssa:
"Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen
tiensä! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään. Minun sieluni
ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin".
Leski pyysi minun jäädä luoksensa, sillä hän pelkäsi omain maamiestensä
ryöstämistä. Hän lupasi minulle yllä-pitää ja apua jalkojani varten.
Polvillani ryömin minä siellä ympäri, hakkasin puita, muurasin piisin ja
paikkasin ikkunoita, ovea ja laattiaa. Jumalan armosta ja akan avulla
tulivat jalkani kuitenkin terveiksi muutamain viikkojen kuluttua. Lääke
oli keitetty heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen sonnasta; tätä
panin minä jaloilleni niin kuumana kuin vaan kärsin. Ruuastani minä
sitten maksoin yhden karoliinin viikossa.
Huhtikuun 3 p. tapasin ylioppilaan Zakarias Wäger'in, joka aikoi lähteä
Suomeen takaisin, kun hän turhaan oli koettanut päästä Tukholmaan, minne
ei kukaan lähtenyt. Meistä tuli siis toverit. Marssimme Hulttaan ja
sieltä vahvalle meren jäälle, koska lähellä rantaa oli sohjoa polviin
asti. Huhtikuun 9 p. olimme eräällä kalliolla Dehlet'in keskellä, ja
sieltä näimme että jää rupesi kulkua valmistamaan, ja kun tulimme
Änklingan tienoille ja nousimme paljaalle vuorelle, huomasimme sulaa
merta edessämme. Minä kävin istumaan, sillä takaisin oli mahdotoin
päästä, ja käskin toverini repiä vuori-sammalta. Sitten menin syrjään
rukoilemaan, ja tein sen kyynelsilmin, laulaen lopuksi virren. Turpeesta
ja sammaleesta rakensimme majan, suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Kun
aamulla varhain nousin ja katselin ympärilleni, oli meri ajanut
kulku-jäitä saarien väliin. Herätin sentähden toverini; ja nyt kuljimme
pieniä ja suuria jääpalasia myöden. Kun olimme päässeet saaren rannalle
ja päivä oli noussut, läksi jää matkaansa ja me jäimme Äntlingan
talonpoikain luo Huhtikuun 26 päivään asti, sillä kulku-jään ja
myrskyjen vuoksi emme päässeet edemmäksi. Sitten annoin viedä itseni
Björköhön, sieltä Ässelholmaan sekä Hudskärin ja Käistön kautta
Taivassaloon. Siellä vaihetin vaatteita erään talonpojan kanssa ja
läksin Uuteenkaupunkiin vihollisen laivastoa katselemaan sekä niitä 9
rykmenttiä, jotka olivat ympäristöön hajoitetut. Tästä kaikesta
kirjoitin kreivi Taubelle. Sitten läksin Turkuun ja oleskelin niillä
tienoilla, varsinkin Raision pitäjässä, erään nimismiehen luona, jonka
nimi oli Silvan ja jonka poika oli ylioppilas. Talon luhdissa kirjoitin
joka päivä mitä tapahtui vihollisen armeijassa. 30 p. Huhtikuuta sekä
Toukokuun 6, 20 ja 29 p. lähetin raportit Tukholmaan Rymättylän
talonpoikien kanssa kaikesta mitä tapahtui. Ja kun kerran sattui niin,
ett'ei minulla ollut paperia, kirjoitin omassa nimessäni kirjeen
maisteri Turonius'elle Lemulle, ja olin olevinani kirjoittajan renki,
kun vein kirjeeni perille. Maisteri kysyi missä herrani oli.
"Hän on metsässä siksi että minä palajan" -- vastasin minä.