Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
Ja hälvennyt on Suomen kansan yö;
Ei lepoa tää aika meille saata:
Nyt alkaa Suomen kansan *päivätyö*.
Tuo työ se voimiamme kysyykin:
Se vaatii hien, ehkä verenkin.
Ei suurta perineet me isiltämme:
*Sen suurempi* nyt onpi tehtävämme.
Mut töissä, taisteluissa johtajamme
Ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan.
Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
Sielt' levitköhön yli kaiken maan.
Ken esteit' eteen Suomen onnen luo,
Sen poroks polttakohon tuli tuo;
Se olkoon kammo kansan sortajille
Ja tuokoon turman maansa petturille.
Mut lempeänä päivän tulen lailla
Se kansan vainiolle paahtakoon
Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla
Se rehevinä ilmoin nostakoon.
Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
Ain' yltyköhön liekki tulen tään,
Niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
Mut voittain edistyy se valon tiellä.
Ja kerran Suomi onnens suureks luopi,
Sen maine lentää yli maailmain;
Sen kieli sulo sanans silloin suopi
Aatteille neroin suurten, mahtavain.
Miss' eestä valon silloin taistellaan,
Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan.
Se valon maille avaroille antaa:
Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.
Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883).
Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi;
Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi.
Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei,
Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.
Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan:
Turhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan.
Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin:
Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.
Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut,
Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut!
Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:
Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.
Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan,
Valon tähden uljaast' uhras sydänverens vuotamaan
Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas:
Jalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.
*Ensimäinen Aleksander*! kuolla ei voi muistos sun;
Kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun.
Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan
Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas
Suomalainen uhraa sulle, *valontuoja ruhtinas*!
Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan:
Eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan,
Kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin,
Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.
Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan:
*Toinen Aleksander* nousi kansaa vapauttamaan.
Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi,
Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.
Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen:
Valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen!
Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään:
Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei yksikään,
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Surun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas,
Kun ei kuolla saanut eestäs, *vapauttajaruhtinas*!
Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on,
Epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon.
Entisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan:
Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.
Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään,
Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään.
Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen;
Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.
Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut,
Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut.
Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan
Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?
Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on:
Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon.
Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää
Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan,
Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas,
Siunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!
Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois,
Nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois.
Käyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan
Riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.
Z. Topeliukselle.
(Joukahaisessa v. 1883).
Jo aurinkoinen kultiaan
Loi maille, maisemille,
Ja laulut kohos kaikumaan
Sen sulo sätehille.
Ja Suomen kansa havahtuin
Nuo laulut kummat kuuli,
Ja sydän sykki innostuin,
Jonk' kuolleheks jo luuli.
Nyt ikivanhat nietokset
Jo sulas laulun valta:
Käy esiin hengen aartehet
Taas talvipeiton alta.
Ja kansa, tuntein itsensä,
Nyt hehkuu taisteloihin;
Mut kiitoksensa, lempensä
Se kiintää laulajoihin.
Se parhaimpainsa parvehen
Sun nimes aina sulkee,
Ja laulus, laulu sydämen,
Sydämiin aina kulkee.
Se laulu vienon-suruinen
On niinkuin luonto Suomen;
Mut myöskin lämmin, toiveinen
Kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen
Ja lempee hehkuvinta:
Sen laulun tunsi omakseen
Jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan
Ja epätoivon poisti,
Se näytti, kuinka onni maan
Silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien
Myös lietsoit pyhää tulta:
He opeit maansa rakkauden
Ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsiin tarttuvat
Ne lumoin mahdillansa;
Mut lapset kerran varttuvat
Ja ovat Suomen kansa.
Vaikk' kätkettynä sydämiin,
Ei haihdu aatteen taika,
Mut kerran kansain näkyviin
Sen nostaa uusi aika.
Hyljätty.
Mun Katrini, mun hyljäten,
Jo otti toisen kullan,
Kai murtuneena vaipunen
Nyt alle mustan mullan!
Niin raskas musta multa on,
Kun peitteeksi sen saapi;
Mut virta kuohuu vallaton
Ja luoksens houkuttaapi.
Ja rantahan sen onneton
Mä riennän kiihkoisasti:
Kai kavaluuttas, uskoton,
Sä kadut kuoloos asti.
Mut virran yli vaahtoovan
Mä hurjin voimin soudan
Ja toisen kullan kauniimman
Mä tuolta puolen noudan.
Heräämätön.
Riehui muinen vainon tuuli,
Pilvet päivän peittivät;
Kuolleeks Suomen moni luuli,
Multaa hautaan heittivät
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Haudan päälle nostettihin
Patsas raskas, kivinen;
Patsaasehen piirrettihin
Nimi vieraskielinen.
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Omat lapset haudallansa
Pilkkailivat äitiään;
Vieras mieli rinnoissansa,
Vieras myrkky mielessään.
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Mutta vihdoin päivä valkes,
Koitti aamu Suomenkin,
Raskas hautapaasi halkes,
Loisti säteet hautaankin.
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Haudan luona, viipyin hetken,
Uuden ajan henki huus:
"Alkanut jo olen retken,
Ala Suomi elo uus!"
Mutta Suomi nukkui vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
"Hengen ääni soi vaan kerran:
Jok' ei kuule, kuolkohon!"
Suomi havahtui sen verran,
Että sanat kuullut on:
Kylkens sitten käänsi vaan,
Uutta aikaa vartoissaan.
Jos ois.
Jos leivon ääni ois kaunis mulla,
Niin sulle, kultain, mä laulaisin
Ja syämmes hellän niin laulelulla
Mä lemmen hehkumin lumoisin.
Ei ääntä leivon oo suotu mulle,
Rumemmin äännä ei korppikaan;
Tok' laulan, kultain, mä yhä sulle,
Kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.
Laulu-Hansa.
Ukko pieni, käyräselkäinen,
Nuorille ja aikaisille tuttu,
Laulunsa jo lauloi viimeisen.
Lyhyt onpi elämänsä juttu:
Pitkä tiensä, ahdas maailmansa,
Muust' ei huolinut kuin lauluistansa.
Nuori oli. -- Tuoni isän vei. --
Peri maan ja tuli isännäksi.
Teki lauluja, vaan työtä ei.
Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi.
Vanhaks tuli, käyräks varreltansa,
Sama vaan ain' oli luonnoltansa.
Kyläst' toiseen, huoletonna vaan
Huomisesta, kulki Laulu-Hansa,
Lapsiparvi aina seurassaan,
Kylän teitä hänen astuissansa.
Sitten kuulemahan lauleloita
Tulvaamalla tulvas kuulijoita.
Suur' ei ollut mahti laulujen,
Pilviin kohonnut ei niiden henki,
Vaikka kyllä kultasirusen
Joukosta löys joskus rikkojenki.
Mutta Hansa lauloi, eikä moista
Miettinyt ees kenkään kuulijoista.
Ruokaa hälle kyllin tarjottiin,
Saipa pirtiss' sitten viettää yötä.
Vielä pilkattiin ja soimattiin,
Ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä.
Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden,
Laulu-Hansa mietti laulun uuden.
Pilkkaa kärsi kyllin eläissään,
Vaan kun kuolemastans levis tiedot,
Kuulunut ei ivan ääntäkään:
Suri silloin lapsiparvet liedot;
Aikaisetkin, mielet murenessa,
Kyyneltyivät Hansaa muistellessa.
Näinpä puhkes moni lausumaan:
"Kullakin on täällä tehtävänsä,
Jonka saanut onpi Luojaltaan,
Jonka täyttää tulee eläissänsä.
Ehkä kulkulaisna laulaissansa
Tehtäväns juur' täytti Laulu-Hansa!"
Mustalainen.
Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi!
Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi.
Kulkenut oon iloiten
Halki maitten useitten.
Koti kaikkialla
Mull' on taivasalla.
Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata?
Mitä sillä tekisin, arvata en saata.
Luona kansain kaikkien
Ilon löytää iloinen.
Näin jo maata monta,
Mut en riemutonta.
"Mik' on minun uskontoin?" Tahdotko sen kuulla?
Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla.
Elämämme meille on
Suotu vuoksi nautinnon.
Sen, ken sit' ei nauti,
Tappakohon tauti.
Sanot, että maailma oma onpi Tuonen,
Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen.
Kuka täällä viitsiskään
Elää, elää yhtenään?
Uupuu vihdoin henki
Keskell' ilojenki.
"Mutta jälkeen kuoleman?" Kukapa sen tietää?
Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.
Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
Linnun laulu lakastuu:
Niin käy elävitten.
Mitä tulee sitten?
"Oonko tuskaa tuntenut?" Turhanpäiväisillä
Älä mua rasita enää kyselmillä.
Sulaa suru suurinkin,
Kuivaa kyynel kuuminkin.
Omat huoles kanna,
Iloita mun anna.
Juomalaulu.
Pois huolemme kaikki jo poistukohon:
Vaan riemua varten tää maailma on.
Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
Ken hullu siis huolista huolisikaan?
Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
Ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
Kun siksi vaan juoda ja riemuita saa.
On joutuva viimeinkin kuoleman yö:
Se pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö,
Se pois meidät kantaapi riemuista maan.
Ei peljätä tarvis. Se tulkohon vaan!
Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
Ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
Mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo!
Ja muistosi sielläkin riemuja luo.
Sua lemmin.
Sua lemmin aina, tyttö mustatukka
Ja sinisilmä, naisist' ihanin.
Oot elontieni kaunokaisin kukka,
Oot sydämeni tunne tulisin.
Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin,
Mun aatokseni usein kiiruhtaa.
Mä itse sinne kerran vielä hiivin,
Sua vaimoks pyydän -- jos en muita saa.
Sanassaan pysyvä.
Katri kaunis lausui näin:
"Sua en siedä silmissäin.
Koskaan luota sinuun en!
Kuule sana viimeinen:
"Pihlaja pihalla on;
Sulle suon mä suutelon,
Mansikoit' kun oksat sen
Kantavat, mut ennen en."
"Tyttöin päätöksistä viis!"
Mietti Antti, lähti siis
Illan tullen Katrin luo:
"Totta tyttö muiskun suo!"
Kartanolla Katri on.
Mitä toimii vallaton?
Mansikoita pihlajaan
Tyttö sitoo toimissaan.
Sydämeni.
Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,
Sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa.
Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,
Ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat.
Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan,
Ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan;
Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa,
Ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.
Mut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt:
On elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt.
Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; --
On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.
Rauhaton.
Hän onnens ja syämmens jätti
Tytön haltuhun lemmityn;
Mut onni ja morsian petti,
Sydän murtui jo hyljätyn.
Pois seurasta vanhain ja nuorten
Nyt lähtö on hyljätyn tään.
Yli virtain hän rientää ja vuorten,
Lepo löydy ei missäkään.
Ei lepoon yö häntä vietä,
Ei helle auringonkaan.
Hän rientää eellehen tietä,
Kuin mieletön raivossaan.
Eikö viihdytä unonen kallis?
Eikö rauhoitu onneton?
Ei virkansa sitä sallis,
Sillä posteljuuni hän on.
Koditon vapaus.
Tänne rientäin joutukaatte
Kaikki vapaamieliset;
Orjina kyll' olla saatte,
Pois nyt orjuus, kahlehet!
Missä enää vapautta
Löytää joukoss' ihmisten?
Sitä vainotaan kuin sutta.
Täällä vaan on suoja sen
Luona täytten maljojen.
Tuskin enää miestä tapaa,
Jok' ei pelkäis varjoaan.
Tääll' on mieli, kieli vapaa,
Pelkoa ei laisinkaan.
Rinnat nousee, kuohuileepi,
Aatteet kiitää lentohon;
Vapaus vaan vallitseepi.
Muuall' on hän koditon:
Täällä hänen kotins on.
Kuule ääntä vapahitten,
Kuin se miehekkäästi soi!
Mutta mik' on kumppanitten?
Tuskin seisoa he voi.
Viinan orjiks vapaat vääntyy,
Sammuu into tulinen:
Vapaus selin heihin kääntyy,
Eik' ees luona maljojen
Viihdy joukoss' ihmisten.
Haudalla.
"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan",
Niin lausui pappi puheessaan
Haudalla juhlallisna.
Tuo kaunist' on, lie tottakin;
Mut vainaan tunsin minäkin
Ja tiedän: onnellisna
Hän eläessään päällä maan,
Ei elänyt, -- mut nukkui vaan.
Hajamielisyyttä.
Raskas ilma kammion;
Rinta ahdistuupi.
Luonnon sulo mielessäin
Eloon havahtuupi.
Päivän paiste hempeä,
Nurmet kukkivaiset!
Rakkaat laululintuset,
Kilvan laulavaiset!
Tuuli vieno, lämpöinen
Metsän tuoksut kantaa.
Meren aallot vaahtopäät
Suutelevat rantaa.
Kuinka, kuinka unhoitin
Aallot loiskivaiset,
Nurmikkoni vihannat,
Metsät tuoksuvaiset?
Kuka hullu viihtyä
Viitsis kammioissa?
Luonnon helmaan kiiruhdan
Uimaan nautinnoissa!
Oven auki lennätän
Ja ulos hyökkään sitten, --
Lumihankeen kompastun,
Mi eess' on portahitten.
Varis vaakkuu sääliään:
"Liiaks' lunta täällä.
Nälkähän kai näännytään
Tällaisella säällä".
Kohtalon iva.
Keinuu venhe pieni aaltoloilla,
Nuorukainen siinä haaveilee.
Mieli täyttyy kuvill' ihanoilla,
Silmät loistaa, huulet hymyilee:
"Viel' oon nuori, outo maailmalle,
Mutta voiman tunnen rinnassain.
Se mun nostaa kerran korkealle,
Vertaiseksi henkein mahtavain."
"Nimetönnä paisun mahtavaksi,
Enkä jouda hukkaan joutumaan.
Kun on mennyt vuosi taikka kaksi,
Nimi uusi loistaa yli maan."
Venhe aaltoloilla keinuileepi,
Nuorukainen siinä haaveilee.
Myrsky nousee, aallot kuohuileepi,
Saalistansa meri ahnailee.
Vuotta kaksi virtaans aika peitti.
Kirkkomaahan ruumis kätketään,
Ruumis, jonka aallot rantaan heitti. --
Tuntenut ei sitä yksikään.
Ei lauluista apua.
Sulle, Suomi, lempeänsä
Laulaa sadat laulajat.
Herätellä äänellänsä
Onneasi koittavat.
Lapses sulle lauleloilla
Uutta aikaa valmistaa:
Sävelitten aaltoloilla
Onnes linna kohoaa.
Laulurinnat kilvoitellen
Toiveitansa helkyttää,
Kunnes Suomi tuskitellen
Vihdoin heille äännähtää:
"Laulajoista sulosuista
Tok' ei hyödy onni maan.
Ei se synny lauleluista,
Työtä siihen tarvitaan."