_Herodotos_ oli syntynyt vuosien 490-480 välillä e.Kr. Vähän-Aasian
lounaisrannikolla sijaitsevassa Halikarnassoksen kaupungissa ja
polveutui arvossa pidetystä perheestä. Halikarnassoksessa asui niihin
aikoihin sekä kaarialaisia että kreikkalaisia, joista jälkimmäiset
olivat osaksi ammoisina aikoina Peloponnesoksesta (Troizenista)
siirtyneitten doorilaisten jälkeläisiä, osaksi naapuristosta sinne
muuttaneita joonialaisia. Valtakielenä näkyy kaupungissa olleen Joonian
murre, ja sitä myös Herodotos kirjailijana käyttää huolimatta siitä,
että hän katsoi itsensä doorilaiseksi. Valtiollisessa suhteessa taas
Halikarnassos kuului laajaan Persian valtakuntaan ja muodosti yhdessä
muutamien läheisten pikkusaarten kanssa vähäisen vasallikunnan, jota
hallitsi syntyperäinen kaarialainen ruhtinassuku.
Herodotoksen elämästä on varsin vähän luotettavia tietoja, ja nekin
ovat siksi hajanaiset, ettei niiden nojalla saata luoda eheää kuvaa
hänen vaiheistaan eikä määrittää niille varmoja ajankohtia, jonka
vuoksi niihin nähden vallitsee suuri erimielisyys.
Herodotoksen isä oli nimeltään _Lykses_, äiti _Dryo_ (tahi _Rhoio_);
läheiseksi sukulaiseksi mainitaan eepillisenä runoilijana tunnettu
_Panyassis_. Hänen varhaisin ikänsä sattui aikaan, joka kreikkalaisen
heimon elämässä oli erinomaisen tärkeä: persialaissotien mullistaviin
vuosiin. Epäilemättä kertomukset näistä tapauksista, joihin
Herodotoksen maanmiesten oli täytynyt ottaa osaa palvelemalla
suurkuninkaan laivastossa ja taistelemalla emämaan helleenejä vastaan,
painoivat herkkään lapsenmieleen häipymättömän jäljen ja kylvivät
siihen sen siemenen, josta kypsyneen miehen maailmanhistorian harrastus
kerran oli versova. Emme tarkemmin tunne Herodotoksen kasvatuksen
kulkua ja opintojen laatua. Mutta hänen teoksensa todistaa hänen hyvin
tunteneen siihenastisen kreikkalaisen kirjallisuuden, ja varsin
luultavaa on, että nuoren halikarnassolaisen opintoihin on vaikuttanut
herättävästi yllä mainittu sukulainen.
Nuoruudestaan saakka Herodotos näkyy liikkuneen maailmalla kaukana
syntymäkaupungistaan, osaksi vapaaehtoisesti, osaksi, kuten väitetään,
pakosta. Erään tiedon mukaan näet Herodotos oli ottanut osaa siihen
kapinaan, johon hänen maanmiehensä olivat ryhtyneet hallitsijaansa
_Lygdamista_ vastaan. Mutta yritys ei ollut onnistunut; siinä oli muun
muassa saanut surmansa Panyassis, ja Herodotoksen oli ollut pakko
siirtyä Samokseen. Varmaa on, että Herodotos pitkän aikaa oleskeli
tässä saaressa. Myöhemmin mainitaan hänen muiden maanpakolaisten
keralla palanneen synnyinkaupunkiinsa ja osaltaan vaikuttaneen
itsevaltiaan kukistamiseen, mutta pian "kansalaistensa kateuden" vuoksi
sieltä poistuneen -- tällä kertaa ainiaaksi.
On suuressa määrin epäilyksenalaista, pitävätkö nämä kertomukset
Herodotoksen osanotosta kotikaupunkinsa valtiollisiin selkkauksiin
paikkansa. Sitä vastoin tiedämme varmasti, että hän on paljon
oleskellut Ateenassa, jonka oloihin hän oli täydellisesti perehtynyt.
Niinpä hän oli erittäin läheisissä väleissä silloisen Ateenan etevinten
miesten, ennen kaikkea Perikleen ynnä tämän ystävien kanssa.
Sittemmin Herodotos asettui ateenalaisten v. 444 tai 443 e.Kr.
Etelä-Italiaan perustamaan siirtokuntaan, jolle annettiin nimeksi
_Thurioi_ ja jonka muodostamiseen otti osaa useimpien kreikkalaisten
yhteiskuntien jäseniä, niiden joukossa muutamia varsin tunnettuja
henkilöitä. Erään ilmoituksen mukaan sijaitsi Herodotoksen hauta
mainitussa siirtokunnassa, jonka vuoksi on otaksuttu hänen koko
loppuiäkseen jääneen samaiseen kaupunkiin asumaan.
Toiselta puolen viittaavat selvät merkit siihen, että Herodotos
myöhemmin on käynyt Ateenassa; arvellaanpa hänen viipyneen Thurioissa
vain muutamia vuosia ja jo vuoden 440 paikkeilla puolueriitojen
johdosta muuttaneen takaisin Ateenaan. Siellä hän mahdollisesti on
kuollutkin, peloponnesolaissodan ensi aikoina (vuosien 430-425 e.Kr.
välillä).
Ateenassa oleskellessaan Herodotos myös näkyy lukeneen julki osia
suuresta historiallisesta teoksestaan. Mutta ennen kuin hän saattoi
ryhtyä sen lopulliseen sommitteluun, oli hänen täytynyt suorittaa sitä
edellyttävät pitkälliset esityöt ja tutkimusmatkat. Viimeksi mainitut,
jotka varmaan ovat täyttäneet runsaan osan hänen elämäänsä, ovat
suoritetut eri aikoina. Laajimmat matkansa -- niin on arveltu -- hän on
tehnyt viimeisinä viitenätoista tai kymmenenä elinvuotenaan. Hänen
loppuikänsä lienee kulunut aineiston järjestämiseen ja sommitteluun; ja
vaikkakaan, kuten jotkut ovat olettaneet, tekijän aikomus ei olisi
ollut jatkaa kertomustaan kauemmas siitä ajankohdasta, johon teos
nykyisessä muodossaan päättyy, on ilmeisesti kuitenkin kuolema
kohdannut hänet, ennen kuin hän oli saanut teoksensa lopullisesti
viimeistellyksi.
Herodotoksen matkoista eivät muinaisajan kirjailijat kerro, joten
kaikki tietomme niistä perustuvat hänen omiin viittauksiinsa. Niinpä
kuulemme, että hän muun muassa varta vasten teki matkan Tyyrokseen
päästäkseen selville sikäläisen Herakleen palveluksen iästä ja että hän
oli käynyt Arabian rajoilla asti nähdäkseen omin silmin sielläpäin
asustavat siivekkäät käärmeet. Me tiedämme hänen oleskelleen Olbian
kaupungissa Mustan meren pohjoisrannalla ja etelässä matkanneen Niiliä
myöten aina Elefantinen saareen saakka; Aasiassa hän oli edennyt
Ekbatanaan asti ja lännessä hän näkyy käyneen Sisiliassa. Näiden
äärimmäisten kohtien väliset maat ja meret hän oli vaeltanut ja
purjehtinut ristiin rastiin: omasta näkemästään hän tunsi Etu-Aasian
vanhat sivistysmaat, Vähän-Aasian sekä Syyrian rannikon; hän oli
kiertänyt Mustan meren ääreiset seudut ja tyystin tutkinut Egyptin
ihmeelliset muistomerkit; myös Kyreneä ja osaa Libyaa hän näkyy omin
silmin käyneen katsomassa. Euroopassa hän erittäin hyvin tunsi
Traakian, Makedonian ynnä Epeiroksen, ja varsinaisessa Kreikassa hän
oli omin silmin nähnyt useimmat huomattavat paikat. Mutta siitä, missä
järjestyksessä nämä matkat suoritettiin, on olemassa vain arveluita.
Mainittuja laajoja matkoja helpotti se seikka, että ne suureksi osaksi
tehtiin silloisen Persian valtakunnan rajojen sisäpuolella, jotenka hän
saattoi käyttää hyväkseen kuningas Dareioksen toimeenpanemaa oivallista
postitiejärjestelmää. Mutta sittenkin senaikaisella matkustajalla
epäilemättä oli voitettavanaan monenlaisia vastuksia ja kestettävänään
sekä vaikeuksia että vaaroja, joista Herodotos kuitenkaan ei
sanallakaan mainitse. Korvaamatonta haittaa tuotti Herodotoksen
tutkimuksille hänen perin vaillinainen vierasten kielten taitonsa,
sillä kreikkalaisia siirtolaisia ja kauppamatkustajia, joiden puoleen
hän tietenkin ensi sijassa kysellessään kääntyi, ei suinkaan ollut joka
paikassa tarjona, eipä edes aina hänen äidinkieltään taitavia
muukalaisiakaan.
Se Herodotoksen teos, johon ylempänä monesti on viitattu, on hänen
elämäntyönsä, hänen suuri maailmanhistoriansa, joka täydellä syyllä on
tekijälleen hankkinut "historian isän" nimen.
Voidaksemme täysin arvostella Herodotoksen "Historia-teoksen"
merkitystä on muistettava, millä kannalla historiankirjoitus
kreikkalaisilla oli ennen häntä. Runsaista hengenlahjoistaan huolimatta
olivat helleenit verrattain myöhään alkaneet merkitä muistiin
huomattavia tapauksia. Syitä tähän seikkaan oli useampia, mutta kenties
vaikuttavin oli heidän vilkas mielikuvituksensa, joka ennen pitkää
verhosi verrattain vereksetkin tapaukset runon ja sadun pukuun. Niinpä
runous, ja lähinnä ns. _genealoginen_ (sukutieto-) eepos, pitkät ajat
tavallaan edusti kreikkalaisten historiallista tietämystä ja tyydytti
heidän historiallista tarvettaan. Vasta puolivälissä 6. vuosisataa
e.Kr. syntyi Jooniassa varsinainen suorasanainen historiankirjoitus,
joka liittyi toisaalta jo mainittuun eepilliseen runouteen, toisaalta
erinäisiin luetteloihin (kuten Olympian kilpailujen voittajia,
vuotuisia virkamiehiä ym. koskeviin). Koruttomassa muodossa, usein
kronikkatyyliin, se esitti hallitsevien sukujen syntyperän,
heimosankarien vaiheet, kotikaupunkien perustamissadut ym. tekemättä
varsinaista eroa tarun ja todellisuuden välillä. Laajemmaksi väljeni
käsiteltävä ala, kun näköpiiri kaupan ja merenkulun johdosta avautui,
ja alettiin kertoa vieraistakin maista ja kansoista. Huomattavin tämän
suunnan edustajista, ns. _logografeista_, oli miletolainen _Hekataios_,
joka 6. vuosisadan lopulla oli miehuutensa parhaassa iässä. Hän oli,
säilyneistä katkelmista päättäen, huolellisesti koonnut tietonsa osaksi
matkustelemalla -- ja käytti niitä kriitillisesti. Hän on myös
ensimmäinen historiankirjoittaja, joka on koettanut selittää tai
järkiperäiseen suuntaan muutella mahdottomilta tuntuvia taruja.
Hekataioksen etevin seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka
usein vastustaa edeltäjänsä käsitystä mutta kuitenkin on hänestä
ottanut paljon vaikutusta. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän
osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Mutta hän kohoaa monessa
kohden heidän yläpuolelleen. Kun näet muut esittivät helleenien ja
barbaarien oloja ja laitoksia toisistaan riippumatta, otti Herodotos
ensiksi kuvaillakseen maailmantapaukset yhtenäisessä teoksessa, joka
käsittää noin 240 vuoden ajan, mutta johon tekijä on osannut sovittaa
tuntemiensa kansojen varhaisemmatkin vaiheet. Nämä tapaukset hän on
liittänyt toisiinsa tietyn, johtavan aatteen varaan, ja koko teosta
kannattaa eetillinen maailmankatsomus -- kaksi seikkaa, joitten
perusteella Herodotoksen teos olennaisesti eroaa varsinaisten
logografien teoksista. Ja vihdoin se eroaa viimeksi mainituista siinä,
että tekijä on sille antanut taiteellisen muodon.
Se johtava aate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on
Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan
ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään
ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä ne oikeastaan ovatkin
koko teoksen aatteellinen keskus ja se päämäärä, jota kohti kertomuksen
eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.
Herodotoksen eetillinen maailmankatsomus taas osoittautuu siinä, että
hän kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä, näkee
yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hänessä on horjumaton
usko maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, jota hän, usein
karttaen kansanomaisten jumalien nimiä, sanoo milloin vain "jumaliksi",
milloin "jumalaksi", "jumaluudeksi", "kaitselmukseksi" jne. Ja jumaluus
ilmoittaa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten ym. kautta
ennakolta tahtonsa jokaiselle, ken vain haluaa ja osaa sen vihjauksista
ottaa vaarin ja selittää ne oikeaan päin, sillä monesti ne
kaksimielisyydessään voivat viedä turmioon.
Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalien
(heerosten) ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Mutta
käsityksessään jumalista hän kohoaa sitä ylemmäksi. Hän tosin ei ole
monoteisti, sillä hän ei kiellä yksityisten jumalien olemassaoloa.
Mutta hän vastustaa kaikkea törkeätä antropomorfismia; puhuessaan esim.
persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta hän selvästi asettaa
tämän oman kansansa käsitystä korkeammalle. Hänen mielestään helleenien
jumalat alussa olivat nimettömiä ja ovat saaneet nimityksensä
myöhemmin: Homeros ja Hesiodos ovat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen
Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumalaistaruston.
Mutta huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin oireista ja
joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kunnioitus
perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan ja kenties vainon pelko tekevät
hänet tässä kohden varovaiseksi; tällöin kuitenkaan se seikka ei herätä
kummastusta, että Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että
ulkomaisiin salaismenoihin, on näistä puhuessaan erittäin
pidättyväinen, sillä niitten suhteen hänen oli pakko noudattaa
vaiteliaisuutta. Mutta tuntuupa Herodotokselle erityisesti olleen
ominaista jonkinmoinen luontainen positivismi, joka teki hänelle
vastenmieliseksi laveammalti lausua mieltään "jumalallisista" asioista,
joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä
paljon -- tai yhtä vähän. Tositeossa Herodotos, samoin kuin hänen
aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, uskonnollisessa suhteessa
edustaa "vanhan kansan" luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ynnä
jumalankiellon välistä kantaa.
Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta
rankaisematta, ja jos sen käsi milloin ei tapaa pahantekijää itseään,
niin se säälittä iskee tämän jälkeläisiin hamaan kolmanteen ja
neljänteen polveen. Mutta tämän tavallaan yleissiveellisen periaatteen
rinnalla esiintyy Herodotoksella toinenkin käsitys jumaluudesta, joka
kyllä tavataan monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta
tuskin kenelläkään niin selvänä kuin juuri hänellä. Tarkoitamme hänen
uskoaan "jumalien kateuteen". Jumaluus muka ei salli kenenkään
kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla
kauan saman henkilön osana. Vaan niin kuin salama iskee varsinkin
korkeimpiin huippuihin, niin tapaa jumaluuden tasoittava tuomio ennen
muita onnen kukkuloilla olevat; sillä "se, mikä on matalata, ei ärsytä
jumalia".
Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan
ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka
lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni
usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie
Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri
semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine
vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää
kannattaa elää, sillä -- Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi.
Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa
ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa",
lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei
välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen
peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee
tapauksia.
Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen.
Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen,
ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja
kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta
"barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa
kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee
joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän
varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää
kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan
estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.
Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta
kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä,
himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan
syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua
tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota
olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu
"puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä,
joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä
vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle
asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan
kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja
historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli
niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee
käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin
omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.
Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos
mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi,
mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän
itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä
-- usein kylläkin avuttomalla -- perustelullaan. Esimerkkinä hänen
kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä
ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen
sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. -- Useita muistitietoja hän
on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella
eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy
mahdolliseksi.
Ja Herodotoksen käyttämä kritiikki on rehellistä. Hän pitää jyrkästi
erillään omat näkemänsä siitä, mitä muilta on kuullut, sekä ilmaisee
aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo
velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja
julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi,
että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei
suinkaan tarvitse kaikkea uskoa. Hänen on siten joskus pakko lausua
monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan taas hän jonkinmoisesta
hienotunteisuudesta tai säälistä tahallaan jättää nimeltä mainitsematta
huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.
Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei ylimalkaan voi olla puhetta. Varmaa
on, että Herodotos on edeltäjiltään perinyt paljon. Hekataiokselta,
joka tässä kohden on ensi sijassa mainittava, hän on esim. ottanut
useita Egyptiä koskevia tietoja, eräältä toiselta kirjailijalta hän
mahdollisesti on saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista
sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä
tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia.
Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin
havaintoihinsa jne. Vihdoin on, mitä erittäinkin tulee persialaissotien
esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen
arvokkain osa, tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio; siinä
kohden näet hänellä oli tilaisuutta käyttää hyväkseen sellaisten
henkilöiden kertomuksia, joiden likeiset sukulaiset monesti olivat
mieskohtaisesti ottaneet osaa tapausten kulkuun.
Herodotokselle oli ominainen sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet
vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta
selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi
avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun
lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen omiin
näkemiinsä perustuvat tiedot yleensä luotettavia.
Toiselta puolen on myönnettävä, että Herodotos usein liian herkästi
uskoi niitä sepustuksia, joita vieraat papit, temppelivirkailijat,
oppaat ym. muutenkin kaikkeen ihmeelliseen kallistuvalle
kreikkalaiselle matkamiehelle uskottelivat, varsinkin kun he hyvin
tuntien helleenien taruston osasivat sovittaa tämän kanssa sopusointuun
oman kansansa sadut.
Pahoja erehdyksiä on hänelle myös tuottanut puutteellinen
maailmanrakenteen ja luonnon tuntemus, jonka siihenastiseenkaan
ennätykseen hän ei ollut täydellisesti perehtynyt. Edelleen hän
tekee laskuopillisia virheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat
epätäsmällisiä, syystä että hän noudattaa keskenään soveltumattomia
kronologisia järjestelmiä.
Myöhemmin syytettiin Herodotosta tarujen, jopa suorastaan valheiden
esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa
todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka
hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat
uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.
Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty
syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. On olemassa
erityinen Plutarkhoksen sepittämä kirjoitus "Herodotoksen
pahansuopuudesta", jossa väitetään hänen tahallisesti esittäneen toisia
kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa.
Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei
ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee
erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia, jota vastoin hän jonkin verran
koettaa vähentää muiden, kuten esim. korinttolaisten, ansioita.
Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin
vähän tunnustusta kuin suinkin ja olettaa hänessä aina itsekkäitä
pyyteitä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä
suhteista Perikleen piiriin, jonka käsityksen edellisen polven
toimivista henkilöistä hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka
tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän
valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan
puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita
vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin
Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan
ylivaltaan, mikä tyytymättömyys sittemmin puhkesi peloponnesolaissotana
ilmi; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten koko entinenkin
toiminta huonompaan päin. -- Tässä yhteydessä saattaa vielä mainita sen
kertomuksen, jonka mukaan Herodotos oli ateenalaisilta saanut kymmenen
talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; mutta on kuitenkin
epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.
On luonnollista, että sellaista teosta kuin Herodotoksen ei ole
arvosteltava samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta.
Se on näet samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata
historialliseen romaaniin. Kun esim. tekijä selostaa kahdenkeskisiä
vuoropuheluja, salaisia neuvotteluja ym., ei tietysti voi olla
kysymystäkään, että näitä esityksiä olisi pidettävä historiallisina
todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana
runoilijana. -- Samainen epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin,
että Herodotos erityisesti rakastaa legendamaisia tapauksia sekä tarun
ja todellisuuden välimailta valittuja henkilöitä -- sellaisia, joitten
kuvaamisessa kertoja jotenkin esteettömästi voi noudattaa
mielikuvitustaan.
Jos jo Herodotoksen "Historia-teoksen" romaania lähentelevä sävy
oikeuttaa meitä pitämään sitä taideteoksena, niin vertailun tekee vielä
oikeutetummaksi itse teoksen sommittelu. Yllä mainitsemamme johtava
aate tekee näet sen suurin piirtein eheäksi kokonaisuudeksi. Ja
eepillistä vaikutusta lisäävät ne lukemattomat eripituiset, pääjuoneen
kiinteästi tai höllästi juotetut välikertomukset, joita tekijä mitä
anteliaimmin taritsee.
Herodotoksen esitystapa on havainnollista, vilkasta ja vaihtelevaa,
mutta samalla levollista, mitkä ominaisuudet juuri ovatkin asettaneet
hänet kaikkien aikojen etevinten kertojain riviin. Jo vanhalla ajalla
verrattiin hänen tyyliään verkalleen vierivään virtaan. Usein se
tuoreudessaan johdattaa mieleen suullisen esityksen, mikä jonkin verran
kaiketi johtuu siitä, että pohjana ovat toisten henkilöiden
suusanalliset kertomukset. Mutta osaksi tämä varmaan tulee myös siitä,
että ainakin erinäisiä teoksen kohtia on ennen lopullista kirjaanpanoa
luettu julki. Suullista esitystä muistuttavat esim. monet viittaukset
aikaisemmin sanottuun, saman asian toistelut, lausejaksojen katkomiset
ym.
Herodotoksen tyyli on vielä sangen kehittymätöntä ja osoittaa, kuinka
alullaan kreikkalainen suorasanainen esitys vielä hänen aikanaan oli.
Silti olisi kuitenkin väärin olettaa, että Herodotos ei lainkaan olisi
tuntenut silloisen puhetaidon sääntöjä. Tarkempi tutkimus on näet
osoittanut hänen kylläkin osaavan käyttää hyväkseen eräitä retoriikan
ohjeita.
Se kieliasu, johon Herodotos on teoksensa pukenut, ei semmoisenaan
edusta vasituista kansanmurretta, vaan on kirjakieltä (ns.
"sekoitettua", nuorempaa Joonian murretta). Joonian murre, jonka
Herodotos, kuten edellä mainittiin, hyvin tunsi, oli muuten se
kielenparsi, jonka kreikkalaisen proosan ensimmäiset viljelijät --
luonnonfilosofit, logografit ym. -- olivat omaksuneet ja jota
enimmäkseen käytettiin suorasanaisessa esityksessä, kunnes Attikan
kieli astui sen sijalle.
Mainitsimme aikaisemmin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta
saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo
mainitsemaamme väitettä, että teos alkujaan oli suunniteltu
jatkettavaksi pitemmälle, kuin mihin se nyt päättyy, on muun muassa
perusteltu sillä, että tekijä eräissä kohdin lupaa myöhemmin palata
johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. On myös
vedottu teoksen muka katkonaiseen loppuun. Epäilemättä on, kuten
alumpana on huomautettu, viimeinen silotus ja tasoitus jäänyt
suorittamatta, mutta sittenkään ei ole riittävää syytä pitää teosta
semmoisenaan keskeneräisenä. Moni lupaus on työn varrella saattanut
unohtua, taikka sitten ei ole myöhemmin tarjoutunut sopivaa tilaisuutta
sen täyttämiseen. Se ajankohta, johon teos nyt päättyy -- Sestoksen
valloitus v. 479 e.Kr. -- ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja
persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan
käänteentekevä, koska siitä perin kreikkalaisten puolustussota muuttuu
hyökkäyssodaksi, minkä vuoksi saattaa hyvin ajatella tekijän alun
pitäen päättäneen pysähtyä siihen tapaukseen.
Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen "Historia-teoksella"
alkujaan ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä
"Historiat". Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys, _Muusat,
(Runottaret)_ johtuu siitä, että Aleksandrian oppineet myöhemmin
jakoivat teoksen yhdeksään kirjaan.