Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,
Auringon kuninkaan he lapsia,
Valosta heidän valtakuntansa,
Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.
He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset
Ja kevään lailla hyvät, lempeät,
Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,
Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.
He unen lailla hentokaiset, vienot.
Hopeaharso heidän verhonaan,
Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,
Helmillä, timanteilla saumat hienot.
Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.
Kristallilinnassa, miss' asuivat,
Rubiini-, ametisti-akkunat;
Korallilattia ja katto kultaa.
Heill' oli myöskin varsa molemmilla,
Portille mailman ratsastaaksehen;
Valolla oli Tuuli ratsunen,
Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.
Koittaissa päivän lähtivät he kerta
Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.
Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,
Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.
He avaruutta kiiti riemumiellä
Niin monen tähden piiritanssihin.
Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!
He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.
Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:
-- Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!
Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:
-- Yks hetki vain, yks ainokainen retki!
Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!
Pien' tumma, pallo mailman lopussa,
Kuin kaarna avaruuden ojassa!
Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!
No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan
He kauas mailman nurkkaan saapuivat
Ja varsat virkut kiinni sitoivat
Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.
Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,
Taivaalle isän silmä kohoaa
Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa
Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.
Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;
Ne lähteen reunalle on uupuneet,
Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;
Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.
Ja koko luonto päivää kammoksiipi;
Helteessä huokaileepi ihminen.
Varjossa palmuin, bambu-putkien,
Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.
Auringon lapset tunsi olon pahan,
Maan vihollisuus heitä peljättää.
"Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää,
Säteitä hellän päivän kirotahan!"
He kiitivät taas ilmapihoillensa.
Vaan usvaa oli ympärillä maan,
Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,
He joutuivat taas maahan uudellensa.
He toiseen seutuun saivat väsyneinä.
Siell' uinui luonto talviunessaan,
Kuink' erilaatuisena puvultaan!
Kentillä nietos korkea kuin seinä.
Vaan vehreänä luonnon sydämmellä
Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,
Ja koira haukkui sutta järvellä,
Ja lapset valas' yötä pärehellä.
Pimeä, kylmä oli mailla navan;
Siks siellä oli valo rakkahin
Ja valon suoma lämmin elokin,
Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.
"Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaa
Isäämme täällä kaikki suosivat;
Lienemme mekin suodut vierahat.
Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"
Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa
Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan
Valistamahan yötä kasvoillaan,
Nietosta sulattamaan katseillansa.
He olivatkin suodut vieraat siellä,
Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin
Vehreihin kenttä, meri sinisiin,
Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.
Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat
Leikitsi, ollen Piilosillakin,
Ja purjehtivat järvein saarihin,
Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.
Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,
Niin Valo lausui: "käydään kotia!
Jos myöhästymme, saamme toruja;
On isä kova; täytyy, sisko, entää."
"Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessä
Jos leikkiä sais vielä pellolla!"
Niin Valo suostui. -- Ja kuukausia
Havaitsematta kului leikitessä.
Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,
Ja varsat satuloitiin uudestaan.
Hyvästi nyt! -- Kun lapset jätti maan,
Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.
Auringon lapset aina kevätpuolin
Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan
Ja syksyin jättävät taas meidän maan;
Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.
Vaan pikku Lämpö -- kaikk' ei tiedä tätä --
Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan
Eik' kyennytkään ratsastamahan,
Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!
Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että
Hän tuli kukkain kanssa leikkimään;
Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.
Ja siksi jäikin valo lämpösettä.
Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:
Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,
Kun tikku särki siskon jalassa.
Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!
Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri
Maan päällä leikkimässä ollessaan
Jalkaansa sattui tikun astumaan.
Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.
Auringon lapsipari armas, jalo,
Oi, tervetultuasi pohjaan päin!
Molemmin tulkaa, älkää yksittäin.
Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!
Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki,
Auringot syttyy, sammuu, suokoon Hän
Taivaisen toivon maiseen hätähän,
Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!
AURlNGONSOTA.
(Valon ja Lämmön toinen retki.)
"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja
pienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä
päivänpaistetta?"
"Kyllä, aivan hyvästi."
"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka
ratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja
Säteellä?"
"Muistan, muistan."
"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On
toinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron
jotakin kevät-päiväntasauksesta."
"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa."
"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan
veli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli
myöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten
välillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi
tehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti
oppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri
kehua kannattanut.
"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten
jyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei
osannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli
hänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta,
mutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin
pilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin
hän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin
suuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.
"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin
Inarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa
silmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän
jotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se
oli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se
muka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.
"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:
"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'
"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän
olikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon
lapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa
maailmaa.'
"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen.
'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun
valtakunnassani.'
"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he
ratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'
"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain
kuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä
otan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'
"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki
pikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan
vastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo
kummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän
viittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään
jääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.
"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri
koko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua
vankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja
pikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat
kovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima
hymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana;
parrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.
"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut.
Valon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet
sulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon
vankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka
odottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon
valtakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai
leuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet
parrastansa.
"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven
kuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon
lapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska
sotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin
auringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki
luonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät
hillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret
kuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä
joka taholle.
"Mutta Valo ja Lämpö rakastivat maan pikku lapsia, joiden kanssa he
olivat niin usein leikitelleet, ja heitä säälitti hyvin, että lasten
täytyi kärsiä sodan kurjuutta.
"Sentähden he pyysivät isäänsä auringon kuningasta tekemään rauhaa
jättiläisen Viiman kanssa: ja tapahtui niin, että tuli toimeen aselepo,
vaan ei koskaan oikeaa rauhaa. Sillä jättiläinen ja auringon kuningas
sopivat niin, että joka vuosi piti oleman kahdesti aselepoa heidän
välillänsä, kolme päivää keväällä ja kolme syksyllä. Vaan niiden
välillä sotivat he niinkuin ennenkin, ei kuitenkaan niin julmasti, että
maa joutuisi hävitetyksi eivätkä pikku lapset voisi elää.
"Maaliskuussa on kevät-päiväntasaus, toinen aselepo, ja syyskuussa
syys-päiväntasaus, toinen. Silloin ei ole kesä eikä talvi, ei kevät
eikä syksy, vaan niiden kaikkien välitila. Päivä ja yö ovat yhtä
pitkät, lämmin ja pakkanen ikäänkuin hyppäävät kimpolaudalla ja lauta
pysyy tasapainossa. Mutta maaliskuussa satuloivat Valo ja Lämpö
varsansa ja lähtevät leikkimään maan lasten kanssa, ja syyskuussa he
juottavat varsansa sateilla, että niillä olisi rohkeutta lähteä
paluumatkalle. Viima kiljuu vihasta, sillä hän ei voi kärsiä aselepoa,
ja se kiljunta kuuluu siihen aikaan usein pohjoismyrskyissä. Mutta Valo
ja Lämpö heittelevät sormisuukkosia maalle ja kumartelevat lapsille,
ikäänkuin sanoen: Kyllä me palaamme, me palaamme! 'Niin, tule, kaunis
valo, tule, suloinen lämpö! Te olette niin sydämmestä tervetulleet
Viiman valtakuntaan'."